Sanojen painoarvoista

Hyvinhyvän ystäväni äiti kuoli. En osannut sanoa siihen oikein mitään. Kuolema oli kaivattu ja toivottu. Olin elänyt hengessä mukana kaikki odotuksen vuodet.
Hyvälle ystävälle voi sanoa senkin ääneen, helpotuksen huokauksen. "Nyt se on ohi. Olet vapaa." Ei kovin kauniisti sanottu, kaukaa kuultuna. Mutta läheltä kyllä. Ystäväni ymmärsi sen, täysin.

Tänään on hautajaispäivä ja jouduin aamulla kuulumisia vaihdellessamme uudelleen sen eteen, että "Otan osaa" ja "Voimia" kuulostivat lattealta. Minun sanomanani. Tuntui, että pitäisi osata sanoa enemmän. Ystävän facebook-sivulla kymmenet sanovat niin. Enkä epäile ollenkaan, etteivätkö toivottajat tarkoita sanomaansa. Kauniit, empaattiset sanat, kaikkien, ovat merkityksellisiä elämän avainhetkinä. Kuten kuoleman ääressä. Ystävääni ne lohduttavat, ilman muuta.

Ystäväni totesi minua sanattomuuteni edessä helpottavat sanat: "Luulen muuten, että otat osaa vielä monta kertaa..." Sitähän se on ystävyys. Osan ottamista. Aina kun on se hetki. Elämän tähtihetki, tai hetkistä synkin. Tai vain harmain arki. Otamme osaa toistemme elämään, mini-interventioiden tekijöinä, sivustaseuraajina enimmäkseen mutta silti. Ja (usein sanaton) voimien toivominen on jatkuvaa, yksi ystävyyden ydinasia.

"Kiitos"-sanan luonne on aivan toinen. Se sopii niin moneen tilanteeseen eikä se juuri koskaan kuulosta (liian) vähältä. Siinä on aina pienen hetken säihkettä. Se saa meidät havahtumaan, hymyilemäänkin. Vastentahtoisesti tai ei mutta joka tapauksessa. Uskaltaisin veikata, että hekin, jotka kiitoksen kuullessaan nopeasti tokaisevat vasta-argumenttinsa tyyliin, että 'eihän tämä mitään', iloitsevat siitä. Huolimatta sisäisen tarkastajansa vähättelystä. Ja mitä yllättävämmältä taholta kiitos kuuluu, sitä paremmalta se tuntuu, väitän.

Ystävien kesken kiitoksen sanominen on yhtä tärkeää kuin muuallakin. Ystävien kiittämisestä on varmaan helpoin aloittaa, jos jokapäiväiset kiitokset eivät vielä ole elämäntapa. Suosittelen sitä. Kiittämistä aina kun on tilaisuus. Se saa aikaan monenlaista hyvää. Siinä hetkessä itselle ja toiselle hyvää mieltä. Pitemmällä tähtäimellä se johtaa astumiseen hyväntahtoisuuden maailmaan. Jossa kauniita sanoja heitellään huolettomasti mutta tarkoittaen.

Mieleeni muistuu eräs tapaus entisestä elämästä. Otin esimiehenä tavan kiittää työntekijoitäni, kun siihen oli vähänkin aihetta - ei vain "pikkujouluissa", pienessä sievässä, kuten taitaa olla tapana. En ollut tarkka siitä, missä kiitokseni sanoin. Minut lyötiin ällikällä, kun kerran oma esimieheni piti minulle puhuttelun: "Jos annat kiitoksia alaiselle, anna ne kahden kesken, etteivät toiset ole kateellisia." En ymmärtänyt sitä silloin, en halunnutkaan ymmärtää. Enkä nytkään.
Kritiikin sanomisessa pitää olla tarkempi, se on parasta antaa aina kahden. Tai siis pitää kiitoksissakin olla tarkkana siinä mielessä, että kiitoksen aiheen pitää olla totta. Tyhjät, valheelliset kiitokset on paras jättää sanomatta. Ne suorastaan loukkaavat kuulijaansa. Ainakin minua.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että kiitoksien sanominen ääneen on hyvä asia. Tekee kaikille hyvää kuulla, että kiitoksia annetaan ja että itsekukin niitä voi saada. Haluan uskoa siihen, että kun yksi saa, niin toinenkin haluaa. Ja sitten saa. Kiitoksensa. Ajallaan, eikä vasta eläkkeellelähtijäisissä tai hautajaisissa.

Kiitelkäämme siis, ja ottakaamme osaa. Hyvinä hetkinä ja koettelevimpinakin.

"Kiitos, että olet olemassa, minun elämässäni." Lauseista kaunempia. Ääneen sanottuna.

Hautajaisissa kaikki on toisin.

-

Ukuleletohkeet vol. 3

Ukuleletohkeet ovat olleet niin voimalliset, että muu elämä on jäänyt vähälle. Myös kirjoittaminen.

Välillä tuntuu, että kaiken vapaan ajan etsin nuotteja, transponoin, osutan sointuja tekstiin, leikkaan ja liimaan, tulostan ja niputan. Soittelen ja mietin KaijUkelle sopivia biisejä. Ja odotan seuraavaa sessiota, harkkoja tai keikkaa.

Kyllä. KaijUken - joka on leirinuotiomme toistaiseksi virallinen nimi - lähdettyä liikkeelle sen meno on ollut huimaa, melkein ääntä nopeampaa.

Ensimmäinen kurssi pidettiin Baronissa. Avoimia harjoituksia on Mokassa epäsäännöllisen epämääräisesti. Keikkoja pukkaa.

Peruskokoonpanoomme kuuluu neljä soittajaa. Minä, kaiken alku ja juuri. Olli, joka lähti hulvattomuuttaan mukaan hetimiten. Hanne, joka innostui soittamisesta kanssamme tehdessään meistä radiojuttua. Heikki, joka näki ja kuuli meitä Mokassa. Innostuksissaan hän käy soittelemassa Sotkamosta saakka.

Harkkamme ja keikkamme ovat niin hauskoja, kepeitä ja mutkattomia, ettei parempaa ajanvietettä voi kuvitella. Tenat olisivat joskus tarpeen. Ja metronomi. Yhteismusisointi on juuri niin ihanaa kuin kuvittelin, ja vielä paljon ihanampaa. "Soitamme mieluummin kuin hyvin", kuvailee Heikki soittoamme. Emme kursaile, vaan jokainen saa soitella tyylillään. Ja laulaa. Sooloilla saa ja improilla. Ja sovittaa vaikka lennossa.

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka sattuma on johdattanut yhteen samansieluiset syntymähullut. Jotka lähtevät parin harjoituksen jälkeen keikoille. Jopa Sotkamoon saakka. Jonne Kahvila Murusen Kalle meidät kutsui. Havaijin käynyt mies. Tai 140 hengen pikkujouluihin, ruokapalkalla. Kaikki ovat valmiiita lähtöön, jos suinkin vain aikataulut antavat myöten. Jotkut jopa siirtelevät menojaan, että pääsevät keikalle.

KaijUkella on facebook-sivu, josta pääsee seuraamaan, missä mennään, minne mennään ja milloin mennään. Ja miksi ihmeessä.

Porukkaamme on pikkuhiljaa tulossa lisää väkeä. Leirinuotiolle mahtuu kyllä. Joka keikalla jotakuta ohikulkijaa innostuttaa aloittaa ukulelen soitto. Tänään Generaattorin Joulutorilla mukaan ilmoittautui kolme uutta soittajaa. Kirjakaupalla viime viikolla yksi. Ja kyselijöitä käy Musiikki Lukinmaata myöten.

Ukulelen ilosanoma leviää. Ilakammin kuin olisin ikinä aavistanut. Olimme mieli maireana, kun paikallisen koulun opettaja kävi kertomassa tilanneensa ukuleleja oppilaille. Voi heitä onnekkaita, jotka jo koulussa pääsevät yhteissoiton makuun, helposti ja hauskasti.

Meitä on kiitetty myös paikallisten kahviloiden elävöittämisestä. Ukulele on terapiasoitin. Ilontuottaja. Kiitetty!

Oi ukulele! Kuten Olli loihe lausumaan: "Elän näille keikoille!" Niin minäkin.

Ukuleletohkeet vol. 2

Eipä ole monta aikaa siitä, kun ukuleletohkeissani kirjoittelin soittajaurani vaiheista. Kun asiat alkavat tapahtumisen, sivustaseuraajaa huippaa. Ukulele soikoon!

Uusimmat ukulelekäänteet ovat jälleen kerran saaneet alkunsa kirjakaupalla. Tuolla verkostoitumiseni pyhätössä.

Kohtaus 1. Olli on samanlainen hurahtelija ja hulvahtelija kuin itsekin olen. Ehdottelin hänelle kerran - kun tiesin, että hän on paitsi lukija niin myös kitaristi, ja opettaja - ukulelekurssin opettajaksi ryhtymistä. "Joo, voin ruveta!", hän lupasi. En ollut varma lupauksen vakavuudesta, mutta päätin pitää ajatusta yllä ujuttautumalla hänen facebook-kaverikseen. (Siunattu facebook!)

Kohtaus 2. Jutustelin muusikkotuttuni Marikan kanssa kirjakaupan musiikki/nuottikirjahyllyjen tuntumassa. Olimme olleet musiikillisissa tekemisissä edellisvuoden Tähden tähden -kilpailun merkeissä. Marika sävelsi senvuotiset voittajarunot. Ja hyvin sävelsikin. Olin kertonut hänelle ohimennen myös runo-lauluiltahaaveestani.
Nyt kerroin Marikalle ukulelestani. Hänpä loihe ehdottelemaan, että aloittaisimme soittoharkat yhdessä Tapsa H:n kanssa. Sanojensa mittaisena naisena hän sitten eräänä kauniina päivänä ehdotti harjoituksia seuraavalle sunnuntaille. Pelkäsin julmetusti, josko niin todella tulisi käymään. Tarjottelin Marikalle perääntymistietä, mutta niin vaan harjoitukset pidettiin. Ja se oli ihanaa!!! Session päätteeksi soitimme ensimmäisen julkisen biisin Tapsan vieraille. Saimme aplodeja ja hymyjä. Ukulele on hymyilyttävä soitin.

Kohtaus 3a. YleKainuun tuottaja Sini on myös kirjakaupan asiakkaita. Olemme tehneet muutamaan otteeseen runoyhteistyötä. Hänen kanssaan palpattelin eräänä päivänä mitä lie ja tulin maininneeksi ukulelen soiton. Kerroin, että aiomme järjestää ukulelekurssin. Sini vainusi jutun juurta ja lupasi ottaa yhteyttä.

3b. Niinpä toimittajatuttavani Hanne soitti viime viikon tiistaina ja ehdotti jutuntekemistä. Annoin hänelle Ollin numeron ja keskiviikkona olimme YleKainuun studiolla jutunteossa. Saimme porukassa monta hyvää ideaa ukulelesta ja yhteismusisoinnista. Ja cajonista...
Ope-Ollilla ei silloin vielä ollut omaa ukulelea, mutta varauksessa on. Hanne osti ukulelen heti seuraavana päivänä ja on tulossa kurssille. Jonka tarkka ajankohta on vielä auki, mutta marraskuussa...

Kohtaus 4. Radiosta suoraan menimme Ollin kanssa Cafe Mokkaan kysymään, josko voisimme pitää siellä avoimet ukuleleharkat. Mainosmielessä ja muutenkin. Perjantaina puolilta päivin soittelimme kitaralla ja ukulelella kurssibiisejä ja vähän muitakin. Saimme iloisia hymyjä, uteliaita kysymyksiä, ilmoittautumisia kurssille, soittamaan ja muuten vaan fanittamaan. Ja Mokan Memet Öcalilta luvan mennä soittelemaan kahvilan nurkkaan milloin tahansa uudelleen.

Kurssi on siis todentumassa, ja ukulelekauppa käy paikallisella Lukinmaalla ja muutenkin. Ukulelen ilosanoma tavoittaa Kainuuta!

Ukulele on todistetusti hyvän mielen soitin. Niin paljon iloa olemme kokeneet ja tavoittaneet tämän lyhyen ukulelekiertueen yhteydessä. Terapiasoitinkin se on monessa mielessä. Sitä voi ryhtyä soittelemaan ilman erityistä musiikillista menneisyyttä. Ja kokea yhdessä musisoimisen iloa. Se jos mikä on upea tunne.

Suosittelen KaiUken riveihin hakeutumista! Orkesteri on kaikille avoin. Kurssille vaan, enempiä papailematta.

Ensi kesäksi KaiUkella on suunnitteilla tapahtumia Markkinakadun ja Runoviikon yhteyteen. Ainakin. Huh ja heh!

Onni olla ostamatta

Minulla on kaupallinen menneisyys. Olen ostellut rennolla otteella. Kun on niin tehnyt mieli, "ollut pakko" tai ainakin hyviä syitä ostella. Vaatteita sävysävyyn, kenkiä, muodin mukaan, kalliita naamarasvoja, kirjoja ja levyjä ylennysmyynneistä, kauniita tavaroita ja kaapintäytettä kaikenlaista, syötävää ja juotavaa kauppalaskuun vilkaisematta.

Ostelin tulematta sen onnellisemmaksi. Näen sen nyt. Ostamisen vimma oli jatkuva vitsaus. Kaupasta kotiin tullessa oli mieli hetkellisesti korkealla, mutta seuraava ostos siinteli jo mielessä, eikä rauhaa saanut ennen kuin senkin oli itselleen ostanut, viimeistään seuraavana päivänä.

Mutta ihmeitä tapahtuu. Mikä on täten todistettu.

Enin raha on menettänyt merkityksensä minun elämässäni. Parivuotinen täydellinen taloudellinen köyhyys opetti minulle paljon. Vaikka vapaaehtoisesti siihen hakeuduinkin. Olemaan ilman. Harvoista saamisista onnellistumaan. Tietämättä, että niin käy.

Elämän rikkaus on ihan muuta kuin ostamista. Elän rikasta elämää. Hyvin rikasta. Olen tavoittanut monia haaveitani, ja niitä toteutuu yhä uusia, tiedän.

Jos joskus saisin rahaa, en kai pistäisi hanttiin, mutta tyytyväisyyteni elämään ei siitä muuttuisi. Osaan käyttää rahaa, ei sekään taito minnekään ole kadonnut. Mutta olla myös ilman. Ihan keposesti. Aina vaan helpommin.

Voin katsella näyteikkunoita, kaikkia ihania tavaroita siellä. Mutten ryntää ostamaan mitään. Saatan leikitellä ajatuksella: jos olisi rahaa, voisin ostaa itselleni tuon ihanuuden. Tai jos hyvä haltija tulisi ja sanoisi, ota tuosta mitä haluat, minä maksan. Ehkä ottaisin, ja ottaisinkin. Mutta ennen seuraavaa kadunkulmaa olen haluamiseni jo unohtanut. Ja hyvät haltijat ovat nykyään ihan toisenlaisilla asioilla.

Olimme kesällä ystävättäreni kanssa Riikassa. Ostamisenkin onnelassa. Kaikenlaista kivaa ja kaunista oli tarjolla. Kävimme kymmenissä kenkäkaupoissa. Näimme satoja kauniita kenkiä. Ihastelimme niitä: Oih, katso nyt näitäkin! Muistin kummatätini sanat: "Tarja, kaikkea ihanaa ei tarvitse saada omaksi." Niinpä.

Elämän veikeyttä on, että lähipiiriimme tuodaan ihmisiä, peileiksi, siitä, millaista elämä oli ennen ja voisi olla nytkin, jos ei olisi toisin. Minäkin näen edelleen ostamisen hurmosta. Joka ei tee onnelliseksi eikä täytä jotain tyhjää kohtaa meissä.

Enkä minä vieläkään täysin ostamaton ole. Ostelen ei-ihan-välttämättömiä kirjoja ja levyjä, nättejä mekkoja alennusrekeistä, kirpparilta pikkuesineitä eteisen seinälle, valkoista suklaata silkkaan hemmotteluun jii än ee. Mutta kun jotain ostan, se tuntuu hyvältä, pieneltä suurelta ilonhetkeltä.

Kukapa olisi uskonut kymmenen vuotta sitten. Ei kukaan.

Melkoinen Mankell kirjailijaksi

Että on olemassa vielä henningmankelleja. Jotka kirjoittavat kirjan toisensa jälkeen siksi, että heillä on yhäti uusia kiehtovia tarinoita kerrottavana, tärkeitä asioita sanottavana. Eikä vain siksi, että joka vuosi on julkaistava jotain. Samalla kaavalla kuin aina ennenkin. Että leivässä pysyisi. Enkä viittaa ainoastaan reijomäkeen, ja tuohon yhteen tarinaansa jämähtäneeseen surullisen hahmon turkulaisritariin.

Olen vaikuttunut Kirsten Jacobsenin kirjasta 'Mankell'.

Henning Mankellin kirjoja on julkaistu yli 40 miljoonaa. 40 miljoonaa!!! Niitä riittäisi tuhat Mankellin elämän jokaiselle päivälle, hän itse toteaa Jacobsenin kirjassa. Todennäköisesti joka hetki jossain joku lukee hänen kirjaansa. Hämmentävä mittasuhde.

Mankell kertoo uskoneensa aina, jo nuorukaisena, että hänellä tulee olemaan lukijoita, ainakin enemmän kuin kolmesataa. Ja niin on käynyt. Syyksi hän arvelee, että kirjoittaa kirjoja, joita itsekin mielellään lukisi. Niillä kirjoilla, joista hän pitää eniten, on eniten lukijoita.

Hän kertoo mielenkiintoisia puolia kirjojensa käännöksistä. Kiinalaiset kuulemma jättävät käännöskirjoista pois kaiken sellaisen, mistä eivät pidä. Todella hämmentävä ajatus. Tai siis tieto. Esim. suomalaisversiossa romaanista Kiinalainen on 580 sivua, kiinalaisversio on kuulemma ohut. Vaikka onhan amerikkalaisillekin aina tehty lyhenneltyjä versioita kirjoista, ettei se nyt sitten sen kummallisempaa ole. Mutta minua ajatus ei kuitenkaan miellytä. Onko kirja enää sama, jos sitä on muokkailtu noin paljon... Kääntäminen on vaativaa muutenkin, kun kääntäjän pitää päättää vaikeasti käännettävissä kohdissa, pitääkö kiinni enemmän ajatuksesta vai muodosta. Ja paljon muustakin. Hmmm...

Mankell on monipuolinen kirjailija, vaikka useimmille suomalaisille hän lienee pelkästään Kurt Wallander -mies. Hän kirjoittaa nuorten kirjoja, yhteiskunnallisia romaaneja ja näytelmiä. Hän tekee pohjoismaisista näytelmistä sovituksia Maputon teatteriin. Huikeaa jo ajatuksenakin. Sellaisen kun pääsisi näkemään. Vaikkei portugalista mitään ymmärtäisi, mutta tarinat ovat tuttuja, HeddaGablerit ym. Luovuutta tuollainen, jos jokin.

Aivan kuten Mankellin omissa kirjoissakin, myös Jacobsenin teoksessa Mankellista itsestään, yhteiskunnalliset asiat saavat runsaasti tilaa ihmistenkokoisten tarinoiden ohella. Mankell ottaa kantaa paitsi ruotsalaisen niin myös afrikkalaisen yhteiskunnan ongelmiin. Vaikka mikäs sen suurempi yhteiskunnallinen asia kuin ihmisyys.

Melkein liian hyvältä ollakseen totta kuulostaa sekin, että Mankell ei pröystäile rahoillaan, ole ylpistynyt tai kyynistynyt, vaan edelleen myös konkreettisesti toimii kannattamiensa asioiden ja arvojen puolesta. Jopa henkensä kaupalla joskus. Ja käyttää hallitusti rahojaan moniin epäkaupallisiin tarkoituksiin. Ei kahmi omaisuuksia itselleen, vaan jakaa ansaitsemaansa hyvää. Liikekumppani, ystävä Dan Israel sanoo: "Hänessä on muuan puoli joka on toisinaan vähän rasittava; hän yrittää joskus leikkiä Jumalaa. Mitä parhaassa tarkoituksessa tietysti, mutta hän haluaa järjestää kaikkien asiat ja hän luulee, että hänen kuuluu järjestää ne. Se on ainoa asia, joka on tuntunut minusta vaikealta sen jälkeen kun hänestä tuli todella suuri. Muuten hän ei ole muuttunut ihmisenä juuri lainkaan..." Silti paljon kertoo sekin, ettei hän ole siloitellut lapsiensa elämää miljoonilla. Vaikka huonoa omaatuntoa poissaolostaan heidän elämistään voisi hyvinkin olla tarvetta siloitella. Nykyajalle tyypillisesti rahalla.

Mankell yksinkertaistaa ajatuksensa kirjoista, lukemisesta, lukijalle. "Kirjailijan ja lukijan pitää päästä yhteisymmärrykseen monista asioista. Pitää arvioida äänensävy, rytmi..." Aivan.

Kirsten Jacobsen on kirjoittanut hienon kirjan, samansävyisen kuin Mankellin omat kirjatkin ovat. Vakavan, kiinnostavan, imussaan vietävän hyvän. Jossa kaikki ihmisen- ja maailmankokoiset ankeatkin asiat lomittuvat hyviin sanoihin, toivoon - vaikka kipeästi korjausta vaativat asiat etenevätkin surullisen hitaasti - ja viisauteen niin, että kirjan sulkee hyvillä mielin, hyvässä uskossa. Että maailmassa on myös hyvää, kaiken kamaluuden ohella. Sellaisten kamaluuksien, joista olisin itse mieluummin tietämättä. Kuten esim. 'Kennedyn aivoissa' annoin itselleni kertoa. Mankell ei anna meidän sulkea silmiä maailmalta.

Silti Mankellin henkilöhahmoissa on aina syvää inhimillisyyttä. "Kun luen, sijoitan omia kokemuksiani kertomuksien hahmoihin. Lukiessa voi hämmästyä, tai tunnistaa itsensä." Mankell toteaa. Siihen tapaan minäkin luen.

Seuraavaksi lukematta jääneet Mankellit  'Daisy sisters' ja 'Syvyys'.

-

Villasukka sentään!

Villasukka sentään, se on taas syksy! Ja se on jo pitkällä.

Niin pitkällä, että villasukkakausi on alkanut. Jalassahan niitä tulee pidettyä vuoden ympäri, mutta nyt niitä pitää (lue: saa) taas kudoskella. Tarvitseville. Joita joka vuosi on vastaan tullut. Saman verran kuin sukkiakin on välivarastoon kertynyt.

Syksyn ensimmäisen virikkeen sain Generaattorilta, kun sinne kaivattiin parittomia villasukkia, esityksen rekvisiitaksi. Voihan sitä kutoa uudetkin parittomat sukat! Stagelle on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka villasukissaan. Taisivat kuitenkin saada valmiiksiparittomia sukkia tarpeeksi. Voin lahjoittaa em. sukat Pelastusarmeijan joulupataan. Mikä on perinteinen joulueleeni viime vuosilta.

Niin juu, en malttanut olla kutomatta parittomalle paria.

Lankojahan minulla on. Sen jälkeen kun villasukkatartunnan sain, tammikuussa 2008, kauppojen alennuskoreista ja vähän ylennysmyyntihyllyistäkin on kaappiini kulkeutunut sukkalankakerä kavereineen. Ja olen kutonut sukkia muistakin kuin sukkalangoista.

Olen pitänyt sukistani kirjaa. Tulen hyvälle mielelle sukkalistaa lukiessani. Muistan saajien ilon. Minun kökkösukistani, jotka eivät ole mitään käsityötaidonnäytteitä vaan ihan tavallisia sukkia. Paitsi, että nykyään ne ovat enimmäkseen plus-sukkia. Positiivisuussukkia, joissa on tavaramerkkinäni plussien rivistö sukan kärjessä. Muunkinlaisia saattaa syntyä. Jokaiset sukat ovat phiilispohjalta väkerrettyjä, aina vähän erilaisia. Ja useimpiin sukkiin sisältyy jokin piskuinen virhe. Symbolina elämälle, sen armollisuudelle.

Juhlavuonnani - kun täytin 50 vuotta - kudoin viidetkymmenet sukat. Siis syntymäpäivästäni seuraavaan syntymäpäivääni. Lahjoittelin niitä sinne ja tänne. Niitä on kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Ja itsellänikin on sävysävyyn joka asuun sopivia villasukkia.

Kudon villasukkia sekä tilauksesta että silkasta ilosta. Tyttäreni on luvannut ottaa vastaan kaikki sukat, joita hänelle liikenee. Poikani sanoi kolmansien jälkeen, että hänellä niitä on jo riittämiin, ei enää kiitos. Mutta tähän saakka sukille on ilmaantunut haluajia.

Ja ajattelin kutoa uudet PrinssiTuhkimosukatkin. Ne, jotka tulevat sopimaan kuin valetut elämäni miehelle. Yhdethän minulla jo oli, mutta jossain vaiheessa annoin ne pois, turhautuneisuuttani, kun Häntä ei kuulunut. Nyt toivo taas on elossa ja sukat on kudottava odottamaan. Sovitushetkeä.

Itsellenikin aion kutoa jokuset uudenlaiset sukat. Ainakin uudenväriset. Pidän villasukkia päivittäin. Ja öisin. Talvisaikaan joskus tarvitsen kolmetkin sukat päällekkäin, sillä lämpimät jalat on tunteista suloisimpia.

Villasukka lämmittäköön!

Hyvinhyvää hoitoa tarvitsevalle

Kun vanhettuu, vaivaantuu. Ja väsyy. Sen todellisuuden kanssa elelen tänäänkin.

Entiselle suorittajalle se on kova paikka. Kun ei jaksa. Kun tekemiset rajoittuu. Kun monessa kolossa kolottaa ja kivistää. Ja sitten korvaan kuiskivat kaikenmoiset sisäiset valelääkärit.

Yksinelämisen huonoja puolia on, ettei kukaan ole arjessa sanomassa mitään järkevää, kun tulee vatvoneeksi vaivojensa syitä ja seurauksia. Onneksi on facebookit, joissa ystävälliset asioista perillä- ja järjissäänolijat antavat tarpeellisia neuvoja  vaivaiselle.

Männäviikolla valittelin julkisesti väsymystäni. Luettelin elinolojani - rankka työrupeama, huono ruoka, olematon liikunta, vaihdevuodet, ikä. Viisas tyttäreni kommentoihe, että "eikös siinä ole jo kattavaa listaa väsymyksen syistä ja kun vielä päälle panee taivaalta kadonneen auringon niin...". Täytyy myöntää, että aiheita on. Ja sain kavereilta melkoisen listan neuvoja väsymyksen karkoittamiseksi. Ja aion ottaa niistä vaarin.

Päätin kuitenkin yhden kaverin neuvomana pyrkiä lääkäriin vapauttaakseni itseni ainakin väsyttävistä ajatuksista.

Kaikista terveyskeskusten ja sairaaloiden parjaamispuheista huolimatta, olen saanut Kajaanissa hyvää ja loistavaa palvelua. Minut on otettu aina vakavasti. Kun olen puoleensa kääntynyt.

Tälläkin kertaa päivystävä sairaanhoitaja kuunteli, neuvoi ja toimi. Sain lähetteen laboratorioon ja puolikiireellisen! ajan lääkäriin. Lääkäriinmenoaamuna minulle soitettiin, että lääkäriaikani siirtyy lääkärin sairausloman takia, heh. Samana päivänä kuitenkin sairaanhoitaja soitteli minulle kokeiden tuloksista. Ei mitään poikkeavaa.

Tänään istuin kunnon rupeaman lääkärin tutkittavana. Sain uuden lähetteen lisäkokeisiin ja lääkärinsoittoajan, ajan myös fysioterapeutille alaselän takia ja sairauslomalapun toivotuksin: Lepää, tee mukavia asioita ja pidä itseäsi hyvänä. Kiitetty!

Hometestejä ei julkisella puolella tehdä. Ne täytyy hoitaa yksityisesti, mutten valita. Ymmärrän.

Tämä hyvinhyvä palvelu Kajaanin julkisessa terveydenhuollossa ei ole minulle ainutkertainen kokemus.

Eräs huippuhyvän palvelun hetki oli jokunen vuosi sitten. Makasin petissä leikkaussalijonossa. Ohitseni oli menossa nuori naislääkäri, joka pysähtyi ja sanoi: "Eikös sinulla ollutkin ne kaliumit alhaalla, kun viimeksi tavattiin..." Hän koppasi sängylläni olevat paperit mukaansa ja kertoi käyvänsä pikapikaa konsultoimassa alan spesiaalilääkäriä, että asiaa tutkittaisiin tarkemmin. Edelliskerralla tavatessamme olin saanut päivystyksessä kaliumia suoraan suoneen ja päässut sillä kertaa tolpilleni. Kohta lääkäri palasi mukanaan lähete jatkotutkimuksiin kaliumvajeen selvittämiseksi, ja muutamia kauniita toivotuksiakin sain leikkaukselleni. Olin äimistynyt ja onnessani. Enkä vain esilääkityksen takia.

Kun kaliumeja selviteltiin myöhemmin, palvelua ei ollut moittiminen. Tulin tutkituksi. Em. leikkauksiinkin liittyvät hoidot ja käynnit olivat enemmän kehuttavia kuin moitittavia. Tietenkin poikkeus vahvistaa säännön ja KAKSin osastolla kohtasin yhden ylimielisen, sosiaalisesti lahjattoman lääkärin ja yhden tympeän, huonokäytöksisen sairaanhoitajan, mutta kaikki muut henkilökuntalaiset olivat asiantuntevia ja palveluhenkisiä.

Niin, mutta olihan se muinoinen maksakirroosidiagnoosi. Olin vatsavaivojeni takia ultraäänitutkimuksessa. Tutkiva lääkäri antoi minulle em. melkeinkuolemantuomion tuosta vaan ja jätti hoitopöydälle yksin sulattelemaan uutista. Vietin sen joulunalusen aika synkissä aatoksissa. Vaan kaikki kääntyi hyväksi ja minut tutkittiin perinpohjaisesti. Ja terveeksi todettiin. En tehnyt valitusta kyseisestä sadistilääkäristä, vaikka olisi pitänyt. En ollut kuulemma ainut hänen kaltoinkohtelemansa potilas.

Niin, ja onhan terveyskeskuksessa se minun omalääkärini - jolle tärkeämpää lienee politikointi - jonka vastaanotolle en suostu menemään. Yksi kerta törkeää palvelua riitti.

Mutta vielä. Erityisiä kehuja ansaitsevat KAKSin päivystävät sairaanhoitajat. Kun heille soittaa, tulee kuulluksi ja autetuksi. Heillä on niin paljon tietoa ja kokemusta jaettavaksi lääkärikirjojalukemattomalle.  He tietävät miten pitää toimia ja laittavat asiat vireille. Lisäksi saa vielä myötätuntoa ja kannustusta. Olen heille vuosien varrella jokusen kerran soitellut ja hyväksi heidän havainnut. Kiitetyt olkoot he!

.

Näyttelemisestä ja avoimuudesta

Jotkin teemat tulevat rypäyksittäin eteen. Viime päivinä näytteleminen. Ja avoimuus. Tai siis sen puute ja suhteellisuus.

Eräs ihminen oli pitänyt salassa asiaa, joka tulisi vaikuttamaan moniin. Kun se paljastui, hän nauraen kertoi saaneensa kommentteja hyvistä näyttelijänlahjoistaan. Puistatti. Salailu. Puhumattomuus. Jollakin verukkeella. Se on minun käsitykseni mukaan epäkunnioittavaa käytöstä kanssaihmisiä kohtaan. Tuohdun sellaisesta mielessäni, ja välillä vähän ääneenkin. Kukaan meistä ei halunne tuntea itseään arvottomaksi.

Ihmisistä, jotka näyttelevät elämäänsä, tuli mieleen filosofi Pekka Himanen. Jonka teräviä ajatuksia nykyihmisistä olin kuulemassa tähän aikaan vuonna 2007. ESR-projektikauden päättäjäisjuhlassa Finlandia-talolla.

Kirjoitin Himasen ajatuksia ylös sen minkä ennätin. Ja olen palannut niihin monta kertaa. Mikä on harvinaista. Niin monta tyhjääkin tyhjempää esitelmää olen kuullut urieni aikana. Himasen pohdiskelu oli asiaa.

Himanen totesi monien ihmisten näyttelevän itseään. Hän puhui 'ihmisten tilanteessaolonäytelmästä', joka ilmenee niin, että olen olevinani tilanteen tasalla, vaikka olenkin ihan pihalla. Esimerkkinä hän mainitsi talousuutisia telkkarista seuraavat tavalliset ihmiset, joille talouselämä on oikeasti aivan vierasta. Silti työpaikan kahvipöydässä esitetään, että se kiinnostaa ja että ymmärrän siitä jotain, tai paljonkin. Himanen sanoi sitä 'munauksenestostrategiaksi', 'moitteettoman oleskelun kulttuuriksi'.
Ollaan tietyissä tilanteissa niin kuin kuvitellaan, että pitää olla. Hän kertoi esimerkin juustotiskiltä. Asiakas ostaa Parmiggianoa, kun sillä tavoin voi ilmoittaa, että on nimittäin tullut syötyä aika monenlaisia juustoja ja kun myyjä kysyy, onko tämä sopiva pala, sanotaan, että vähän isompi, kun pitää osoittaa, että on rahaa millä ostella. Em. kulttuuri perustuu häpeälle, se rajoittaa meitä ja ajaa meitä tuohon moitteettomaan oleskelun esittämiseen. Joudumme näyttelemään itseämme.

Edellä mainittu salailu, kertomatta jättäminen saa minut puolustamaan avoimuutta elämänarvona.  Muistan ne ajat, kun murrosikäiset lapseni ripittivät minua siitä, että perhe-elämämme on yhtä helvettiä, kun aina pitää kaikesta keskustella. Edellississä viroissani olin avoimuudenpolitiikasta niin tohkeissani, etten olisi pistänyt hanttiin, vaikka työhuoneessani olisi ollut jatkuva kameravalvonta. Uuden elämäni alkuvaiheissa julistin elämäni olevan täysin avointa. Ettei minulla ole mitään salattavaa. Jos joku tohti sitä epäillä.

En tarkoita, että tuollaiseen kiihkoiluun tarvitsisi kenenkään ryhtyä. Minun tapani on käydä aina äärilaidoilla ennenkuin löydän sen kultaisen keskitien. Luulen, etten itse kovinkaan paljon enää näyttele mitään. Ja jos joku sellaista minusta huomaa, olkoon vapaa minulle siitä huomauttelemaan. En halua olla oman elämäni näyttelijä. Vaikka pääosassa haluankin olla, stagella, en kulisseissa. Mutta dokumenttifilmissä. Tai hyväntahtoisessa ei-kaupallisessa omanelämän tositeeveessä. Käsikirjoittamattomassa.

Minun maailmassani avoimuus on parempi vaihtoehto kuin salaaminen, osatotuuksien kertominen saatikka valkoiset valheet. Kaikissa ihmissuhteissa. Niin työyhteisöissä kuin yksityiselämässäkin. Kun kertoo jotain mullistavaa, kipeää, hämmentävää tai tunteita herättävää, se tarkoittaa, että on otettava vastaan kaikenlaisia reaktioita. Siihen meillä ei ole aina kykyä. Vaikka asemammekin sitä edellyttäisi. Salailun pahin seuraamus - sillä kaikki tulee ilmi aikanaan, tahdoimmepa sitä tai emme - on kunnioituksen menettäminen. Siedämme toisiltamme paljonkin, myös sellaista, mikä ei tunnu hyvältä. Jos meihin luotetaan, että olemme täyspäisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät kyllä, vaikeatkin ratkaisut.

Olisin äkkiseltään valmis vetämään yhtäläisyysmerkit kahden erisuuntaisen avoimuuden välille. Jos olemme avoimia toisille, olemme avoimia itsellemmekin ja vice versa. Eli jos salailemme muilta asioita, saatamme valhetella myös itsellemme. Että meidän olisi helpompi hyväksyä tekemisiämme. Kun uskomme tekosyitä ja selityksiä sille, miksi minun on salattava setaituoasia. Emme taida aina uskaltaa kuunnella omaa itseämme, sitä mitä oikeasti ajattelemme, haluamme.

Suhteellinen avoimuus tuli silmilleni myös toissapäivänä. Vähän samaan tapaan kuin viime keväänäkin. Tapasin ihmisen, joka esitti asiat hieman toisin kuin ne itseasiassa olivat. Hän antoi minulle kuitenkin johtolangan ja kehotuksen seurata sitä. En osannut (lue: halunnut) epäillä mitään. Pahoitin tietenkin mieleni, kun totuus valkeni. Kyseinen ihminen oli mielestään toiminut hyväksyttävällä tavalla, kun antoi vihjeen jossain määrin toisenlaisesta totuudesta. Tyyliin tarkoitus pyhittää keinot.

Jäin miettimään, onko näin. Ja jos niin miksi. Onko tapaus ainutkertainen vai kyseisen ihmisen tapa toimia. Olisi joskus niin suloista uskoa valkoisiin valheisiin.

Ja onhan näitä nähty. Valikoituja totuuksia kertovia ihmisiä. Ja heidän kanssaan on eletty ja elellään. Ihan vapaaehtoisesti. Mutta se, että heidän tapansa tuntee, helpottaa kanssakäymistä. Ja valintaa, kuinka kauan ja missä määrin sitä sietää. Jos on sietääkseen.

Useimmiten valitsen itse avoimuuden. Hyvien kokemusten tähden. Vaikka senkin olen oppinut, ettei kaikkea tarvitse sanoa aina ääneen. Joskus sanomatta jääneet asiat menettävät merkityksensä hyvinkin pian. Pienissä asioissa. tai sellaisissa, joihin ei voi vaikuttaa. Eli parempi oli olla sanomatta. Joskus näetsen ihmiset ihan osoittelemattakin tajuavat asioita, heh.

Eläköön Hercule Poirot, joka puolustaa ja vaalii totuutta! Asioiden ajallaan sanomista. Vaikka saakin tyydytyksensä ja leipänsäkin siitä, että salaisuuksia on. Ratkottavaksi. Mutta arkiseen arkeen niitä ei kaipaa.

(Ai niin, HP taitaa ollakin fiktiota. Mitä taas PH ei ole. Hmm...)

Rakkaus, kyllä kiitos!

Hyvin harvoin, tuskin koskaan haikailen nuoruutta. Enkä nytkään oikeasti.

Vaikka haikeudella huokailenkin joidenkin nuorehkojen miesten kanssa käymieni keskustelujen jälkeen. Kuinka heissä on elämäniloa, uteliaisuutta, avarakatseisuutta, huumorintajua ja fiksuutta. Jopa kauniita käytöstapoja. Joita mieheltäni toivon.

Surffailen taas Suomi24n sivuilla. Melkein kaikki ikäiseni, ja vähän nuoremmatkin miehet näyttävät vanhoilta, väsyneiltä, juoneilta, elähtäneiltä. Heitä kiinnostaa mopoilu, pihatyöt ja marjastus. Ja nainen, jonka kanssa voisi "tehdä yhdessä kaikkea kivaa". Mitä ihmettä se lieneekään...

Sanallisesti vaikutuksen tekevät miehet osoittautuvat useimmiten pelimiehiksi, varatuiksi seikkailijoiksi tai muuten vaan hukassaoleviksi. Tai niiksi, joiden elämän nainen, ihan tavallinen, pitäisi löytyä kymmenen kilometrin säteeltä. Tai sitten profiilin on kirjoittanut siskontyttö.

Vetovoimassani, toiveissani on jotain vinossa. Vilpitöntä rakkautta, jakamista toivon, mutta viestitän jotain muuta.

Uskon, että minulla on kuitenkin parantumisen toivoa. Jospa luettuani 'Sydämen viisauden' (Rudiger Schache) olisin taas vähän viisaampi. Sydämestäni. 'Sydänmagneetti' jo avasi vähän minulle sitä, miksi vedän puoleeni tietynlaisia ihmisiä, ja miehiä.

Hämmästyttävää kyllä, taas kerran. Heti ensimmäiset 'Sydämen viisauden' sivut tiesivät, mikä minua nyt mietityttää ja vaivaa. Miksi en saa sitä mitä toivon? Mistä syntyvät ne vastavoimat, jotka estävät toivettani täyttymästä? Rakastumisen toivettani. Ja rakastetuksi tulemisen.

Yhden jo oivalsin. Olen päättänyt sen myöntää nyt. Ääneen tai ainakin kirjallisesti.

Haluan rakastua. Rakastaa. Tulla rakastetuksi.

Haluan miehen. Vielä tämän elämän aikana.

Olen valmis muuttamaan elämäni. Totaalisesti.

Jos jotain haluan, niin rakkautta. Kyllä kiitos.

-

Ajatuksista ja hymystä

Olen oppinut ajatuksen voiman salaisuuksista jonkin verran. Ja ajatuksilla on voimaa. Voimakasta voimaa.

Yksi alan perusteos, elämäntapaoppaiden äiti, on James Allenin jo 1900-luvun alussa kirjoittama 'Ajatuksen voima' - 'As a Man Thinketh'. (Mikä ihana nimi!) Joka minulle luettavaksi annettiin männävuonna. 

Allen sanoo, että "Ihminen on ajatustensa herra. Hän on luonteensa tekijä, elämänsä muokkaaja, kohtalonsa rakentaja. Tämän hän voi erehtymättä todistaa, mikäli hän tarkkailee, säätelee ja muuntelee ajatuksiaan ja huomioi niiden vaikutuksia itseensä, toisiin, omaan elämäänsä ja olosuhteisiinsa..."

Olen harjoitellut ajatuksenvoimaa elämäntapana monta vuotta. Hyvin tuloksin. Yksi merkki siitä oli vierailuni yhden ystävän luona pari kesää sitten. Hän päivitteli puhe- ja ajattelutavassani tapahtunutta muutosta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hämmästyin kommentista. Olinhan pitänyt itseäni aina aika lailla positiivisena ihmisenä. Tarkemmin mietittyäni tunnistin tuon tiukkapipoisen suorittajan, hänet, joka ystäväni muistin mukaan totesi usein "ettei tästä kuitenkaan mitään tule". Tuo oivallus oli yksi parhaista Tampereen tuliaisista ikinä.

Kun jäin sapatille vuonna 2008 ja aloin kirjoittaa, sain idean ruveta kehittelemään kirjaa ajatuksen voimasta. Ohjekirjaa. Ei minun tarvinnut siihen kuitenkaan ryhtyä, kun Arto Pietiläinen meni ja kirjoitti sen. Joustavan mielen. Joka on mitä parhain opas, jos haluaa ruveta ajattelemaan toisin ja toimimaan sen mukaan. Yhtä hyvä opas on konkreettinen ja lohdullinen jatko-osa 'Joustava mieli parisuhteessa'. Suosittelen!

Ennen Allenin kirjan lukemistakin, sapattivuosinani minulla oli aikaa tehdä kaikenlaisia (ihmis)kokeita. Muutenkin kuin itseni suhteen. Sitähän minä tein hartiavoimin, kokopäiväisesti, itseni muokkaamista. Uskoin vakaasti pohojalaaseen sanontaan: "Haluakko nää olla onnellinen?! No, rupia olemahan!"

Otin tavakseni kuljeskella kaupungilla ja hymyillä vastaantulijoille, sanoa pieniä kauniita sanoja 'kaupankassoille' ym. kohdatuille ja se on vaikuttavaa.
Kajaanissa hymy tehosi hyvin. Vain harva vastaantulija jätti hymyilemättä minulle takaisin. Ja pieniin kohteliaisiin, iloisiin sanomisiin sain yleensä vastalahjaksi ainakin leveitä hymyjä mutta monesti myös yhtä nättejä sanomisia. Ne muutamat minuutit jättivät jälkiä. Vielä tänäänkin saan nauttia senaikaisista pikkutapauksista. Hyvänä palveluna, jopa kaveruuksina.

Helsingin keskustassa temppu ei tehonnut. Esplanadilla juuri kukaan vastaantulija ei katsonut minuun päin eikä ainakaan hymyillyt. Suorassa kontaktissa sentään yksi ja toinenkin antoi vastakaikua myönteiselle ilmeelle.

Allen kirjoittaa: " Keho tottelee mielen käskyjä, olivatpa ne sitten tarkkaan mietittyjä tai ohimennen ilmaistuja." On myös tieteellisesti todistettu, että aivot eivät pysty erottamaan aitoa ja tekohymyä. Jos hymyilet, ihan vain mekaanisesti, aivot antavat käskyn erittää mielihyvä- yms. myönteisiä hormoneja. Ja voilá! Kohta olet hyvällä mielellä, oli alkumielialasi mikä tahansa. Positiivinen noidankehä, iloluontoisen noidan.

Sitä hyväksikäytän nykyään ihan automaattisesti. Aamuisin tuossa työmatkalla viimeistään, Lönnrotin- ja Pohjolankadun liikennevaloristeyksessä, otan aina hymyn kasvoilleni eikä sitten muuta tarvitakaan. Aloitan työpäiväni hyvillä mielin. "Huomenta, Sunshine!" sanoi kollegani Anne eräänäkin aamuna.

Jos joku kanssaihminen piipahtaa loukkaamis- ja mielenpahoitusristiretkellään kirjakaupassa, hän saattaa hetkellisesti saada hymyni hyytymään pelkäksi kuoreksi. Mutta jo seuraava asiakas voi luoda siihen uutta sisältöä. Sydämellistä lämpöä.

Useimmiten ei hymyä tarvitse odottaa työmaalle saakka. Ensimmäiset virneet ja hyvänmielenhuokaukset voi saada jo pelkällä aamuisella facebook-piipahduksella. Tai kirjoittamalla eilisen kolme tähtihetkeä muistikirjaan.

En ole kuitenkaan pseudoamerikkalaiseksi robotiksi ruvennut. Välillä minunkin mieleni apeutuu ja tuntuu "ettei minulle enää ikinä tapahdu mitään mukavaa", ja että "on tää niin kurjaa, elo". Varjoa tarvitsee, että valon näkisi paremmin. Että se, elo ja valo, tuntuisi erityisen hyvältä.

Sallin ajatuksilleni monenlaista. Joskus yritin väkisin olla ajattelematta negatiivisia, mutta se ei pelittänyt. Parempi tapa on antaa kaikenlaisten ajatusten tulla ja mennä. Seurata vaan sivusta, että "jaa jaa, tällaisia ajatuksia tällä kertaa, hmmm-hmmm, niin niin, just just, ookke ookke, voi sinnuu..."

"Mielen tyyneys on yksi viisauden kauniista helmistä", sanoi jo muinainen James Allen.

Ikä on ikä, vuodesta viis

Ikä on kummallinen ilmiö.

Kun on 54 vuotta tai täyttämässä 40, niin nuoremmat säälii, että "kauheeta".

Mutta hyvänen aika sentään! Me viiskymppiset olemme aikanaan olleet ihan samalla lailla 40-vuotiaita tai 32-vuotiaita ja jopa 25-vuotiaita. Haloo!!! Samassa iässä kuin säälijät nyt. Ja jotkut muut olivat silloin surkuteltavan vanhoja.

Emme me vanhemmat ihmiset ole jääneet mistään paitsi. Ei 40-vuotius vuonna 1998 ollut sen vähäpätöisempää kuin tänä vuonna. Se oli yhtä monta elettyä vuotta takana kuin nykyisillä nelikymppisillä.

Edessä olevien vuosien määrästä ei voinut tietää silloin, eikä tiedä nyt.

Menneistä vuosista tietää. On tullut elettyä 54 vuotta. Tämänpäivän nelikymppiset eivät voi olla yhtään varmoja siitä. Voi olla, etteivät he koskaan tule olemaan 54-vuotiaita raukkoja.

En kaipaa nuoruuteen takaisin, enkä varsinkaan nuoruuteen näinä aikoina. En odottele eläkkeellekään pääsyä. Voi olla etten pääse. Saatan kuolla aiemmin, tai eläkeikä nousee tavoittamattomiin, tai teen sellaista työtä, etten halua jäädä eläkkeelle ollenkaan.

Kaikki iät on hyviä. Jos niin haluaa. Tämä ikäkin on. Oikein hyvä.

54 vuotta.

Puhdistuksista ja leikkauksista

Olen Puhdistuksen valtaisasta menestyksestä osin pihalla. Olihan se hyvä kirja. Ja tärkeä aihe. Niinkuin 'Kun kyyhkyset katosivat'kin on, mutta silti...

Ei se niin paljon parempi ole kuin muut. Edes yhtään parempi kuin monet muut.  Edes aiheensa suhteen. Samasta aiheesta on kirjoittanut mm. virolainen Mihkelsson (Ruttohauta), metsäveljen tytär.

En vaikutu Sofi Oksasesta. Hänen kirjoittajantaitonsa tunnustan, vaikkei se ylimaallinen ole, ja aiheen tuntemuksensa, ja liikenaistaitonsa. Siitä kyllä voi vaikuttua. Mutta eniten minua kai tässä risoo, että vouhkataan vieläkin siitä, mitä Virossa on tapahtunut. Kun sitä tapahtuu moniaalla ympäri maailmaa edelleen.

Meillä Suomessa ja muualla länsimaissakin kaiken aikaa kansalaisia kusetetaan, sumutetaan, aivopestään. Saadaan ihmiset palvomaan valtaapitäviä, olemaan marionetteja ja tekemään ihan mitä "käsketään" (luulossa että ihan itse halutaan juuri tätä). Että raharikkaat rikastuvat entisestään ja kansa kurjistuu. Ja tyhmistyy. Niinkuin päättäjätkin. (Jälkiviisaatkin sen tietää.)Vain harvat vetänevät Puhdistuksista ja Kyyhkysistä sen johtopäätöksen, meidän maamme ja maailmamme tilasta. Paheksuvat vain Viroa.

Minulle Puhdistus oli ihmissuhdedraama siitä, mitä hirveyksiä kaikkivoipien rakkauden ja sodan yhteisvaikutus saa tavalliset ihmiset tekemään, itselleen ja lähimmilleen.

Viime aikoina isien tekemät pikkulasten ja vaimojensa murhat - ja naistenkin tekemät - ovat vain toisella tapaa ilmeneviä osoituksia rikoksista pientä ihmistä kohtaan. Kun pahoinvoiva ihmispolo ei saa hoitoa siihen 'tautiin', mitä tämä yhteiskunta ruokkii ja edistää. Seuraukset ihmisentasolla ovat kamalia. Se on törkeää välinpitämättömyyttä.

Puhdistus tekee varmaan hyvää niille virolaisille, jotka saavat vihdoin ymmärrystä ja hyväksyntääkin. Ja ehkä joku jotain vastaavanlaista Suomenkin sodissa kokenut. Sitä en kiellä. Mutta vaikka minkälaisia elokuvia tehtäisiin, ei tämä maailmanmeno muutu. Puhdistus on tärkeä elokuva, juu-u. Mutta enimmäkseen vain menneisyyden hyväksymisen tähden. Ja sen eripuolien näkemisen. Mutta vaikuttaako se valtaapitävien, päättäjien, sotijoiden päätöksiin mitenkään. Väitän että ei.

Apropoo. Muilla suomalaiskirjailijoilla ei ole samanlaista markkinointikoneistoa kuin Sofilla. Jolla on ihan oma päätoiminen pr-nainen. Sofi kirjoittaa öisin ja pr-Minna syöttää päivisin kaiken kohun ainekset ja lieveilmiöt. Eräs kirjakaupan asiakas arvioi tämän olevan yksi uusi meille kantautunut amerikkalaisuusilmiö. Toinen asiakas kertoi olleensa Kyyhkysien ja Puhdistus-elokuvan julkistusjuhlassa Tallinnassa. Olivat olleet onnistuneet pippalot. Sofi oli vedellyt oikeista naruista, fanittajiensa (lue: kirjan myynnin) suhteen. Tavallinen lukija oli tuntenut olevansa tärkeä kirjailijalle. Niin kuin onkin. He ne kirjat ostavat. Eivät kollegat tai kriitikot tai julkkikset, jotka saavat kirjat lahjuksina. He eivät kartuta Sofin kassaa. Rahat antaa tavallinen lukija. Hänestä pitää pitää huolta, jos aikoo menestyä tällä ja seuraavallakin kirjallaan.

Myyntikingi Tuomas Kyrö on menestynyt hupailemalla. Ei loistavien vakavien, jopa raskaiden teoksiensa kuten 'Benjamin Kiven' tähden, vaan 'Mielensäpahoittaja'-trilogiallaan. Ja menestys on enemmänkin onnekasta sattumaa kuin laskelmointia. Jos loistava Antti Litja ei olisi lukenut radiossa Mielensäpahoittajaa, se olisi jäänyt paljon pienemmälle huomiolle. Kuten nyt yhtä hyvät ja paremmat hupakirjat jäävät. Kuten Petri Tamminen. (Olenko muistanut mainita häntä, heh.)
Kyrön vakavuus ei myynyt. Juurikaan. Hänen varhaisempia teoksiaan harvat edes tuntevat. Tai hupaisasti kirjailevan Hotakaisen totista runoilijamenneisyyttä.

On niin surullista, että loistavat, toisenlaisen otteen valinneet huippukirjailijat jäävät ikuiseen varjoon. Tarkoitan esim. Juha Seppälää. Tällä kertaa romaanissaan Mr. Smith. Liian lähelle on vaikea nähdä. Ja tunnustaa. Toisin kuin Viroon päin katsellessa.

Takaisin kukkaruukkuun. Tässä yhteiskunnassa ei olla parantamassa tapoja. Tavallisten kärsivien ihmisten kunnioittamisen suhteen. Samaa kurjistamispolitiikkaa aiotaan yhä vaan jatkaa. Kainuun sote-kuluja tullaan vähentämään 10-15 miljoonaa. Herraisä sentään! Siitä ei hyvää seuraa. Se pikkulapsi, joka meinasi kuolla KAKSin päivystysjonoon vähän aikaa sitten, ei tule jäämään ainoaksi uhriksi. Emmekä me muutkaan pienine tai isompinekaan vaivoinemme tule hyvinkohdelluiksi. Jos meillä ei ole varaa yksityiseen hoitoon. Voi meitä!

Valitettavasti vain oma napa on merkityksellinen heille, jotka meidän asioistamme päättävät. Nykyäänkin. Kuten pahimmilla tyypeillä Kyyhkysissä, vaikkapa Edgar Partsilla. Tai liikemies, kunnallispoliitikko NNlla (en muista enää nimeä) Reidar Palmgrenin Sudenmarjassa. Jolle tärkein oli oman koiran napa. (Kai koirillakin napa on?!) Mikä ei sekään ole kaukaa haettua. Koirat ovat monille ihmisille nousseet perheen tärkeimmiksi jäseniksi.

Siinähän sitä tulikin vertailukohtaa. Ihmisten elämiin. Monia muka mietityttävät yhteiskunnalliset karmeudet ja se, että niille asioille pitäisi tehdä jotain. Tosielämässä kiinnostaa vain tosi-tv ja oman koiran hyvinvointi.

Oho. Johan lipsahti. Mutta rönsylilja mikä rönsylilja. "Mä oon mikä oon" luki jo aikoinaan Riti-Rati-pelin kirjaintelineessä. Isän käsinkirjoittamana tunnuslauseena äidin kanssa sanallisessa kisailussa.

Josta pääsisin suitsait seuraavaan aiheeseen. Mutta en mene. Isän ääni sanoo: "Ptruu, Polle, älä aisalle kaki!"

-

Ukuleletohkeissaan

Febukaverini Ia kertoi olevansa tohkeissaan pianon soitosta. Kun ei tarvitse välittää naapureista. Salomailla. Oli sanaillut lyyrisen pätkän ja säesti sitä plimpautuksin. Näin annoin itseni ymmärtää tapahtuneen. Hän musisoi antaumuksella ja onnessansa.

Ymmärrän häntä. Hyvin. Hyvinhyvin.

Oma ukulelen rämpyttelyni on ollut suloisaa naivismia. Olen hyvinhyvin kiitollinen Tiinalle, sielunlaulusiskolleni. Joka minulle punaisen sulottaren joululahjaksi antoi. Ja piti pikakurssin Kekkulan terassilla kesäkuussa.

Sen jälkeen havaijilainen piru vei pikkusormeni ja muutkin. Tai siis pikkusormeani harvemmin, kun soittelen vain yksinkertaisia sointuja. Bb on vielä utopiaa... Mutta liu´uttelen nakkisormiani kieleltä toiselle. Kankea kerta toisensa jälkeen.

Nautinto on ollut taivaallinen. Olen saavuttanut amatööriamatöörimuusikon onnenhetkiä. Jotain kuvaa tunnelmastani saa tästä ukulelepätkästä. En ole yhtä taitava ja lahjakas kuin tuo pieni japanilais(?)poika. Mutta ilo, ihastus ja innostus on samaa luokkaa.

Ukulelen myötä pitkäaikainen haaveeni kitaransoittajamiehestä hävisi elämäni stereolähetyksessä lähes kuulumattomiin. Säestän itse itseäni. 'Ring of fire' oli kaiken alku ja juuri. Sen soittamisesta olin unelmoinut koko kevään. Odotellessani ukulelettä uuteen kotiinsa saapuvaksi. Nyt olen sen rämpytellyt jo muutamille "onnekkaille". Sen verran sujuvasti soittuu. Vaikka komppi on yltiöyksinkertainen.

Uhkailen tuttujani yllätyssoitoilla. Mutten ole vielä toteuttanut ainuttakaan. Onneksi juujuu. Ja ehdottelen munniharppuja (jota myös olen yrittänyt soitella) ja ukuleleja runonlausuntaproduktioihin. Ohjaajien kauhuksi.

Haaveilen yhteissoitosta. The Ukulele Orchestra of Great Britainin esityksiä katsellessa ja kuunnellessa. He ovat keikkailleet jo 80-luvulta lähtien. Ei ihme, että he ovat aivan virtuooseja. Ja Ukulele Girlsien. Soittelen heidän kanssaan F - Dm - E - Am - F - Dm... (Gangsta's Paradise soitt. huom.)

Välillä vireen löytäminen on tuskaisaa, kun korva sanoo, ettei kaikki ole hyvin, mutta ei sano, miten. Mutta joskus kuulostaa ihan okejlta, lähes vireiseltä.

Sulaa hulluutta ja hupsuutta, myönnän. Keski-ikäisen eukon kammottavia kotkotuksia. Vaan whose care.

D - Em7 - D - A7 - D - D7 - G - Gm - D - A7 - D - Am - D.... Saku Sammakkoa, Amaliaa, Vanhaa tietä, Folsom Prison Bluesia, You and I'ta, Hope of deliverancea... Hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmmmm....

Naapurini ehkä olisivat mielissään jos salomaille minäkin...

Ukulele, i luv it!

Oman elämäni Uruguay

Unto on yksi tämänhetkisistä arjen idoleistani. Samaa parasta ikäluokkaa kuin minä. Vm.-58. Mikä epäolennaisen olennaisena sivuhuomautuksena mainittakoon.

Unto lähti kesällä Uruguayhin. Vilkutin hänelle vimmatusti hyvyyksiä matkaan. Ihailin, kun sielultaan kainuulainen mies, uskaltaa lentää toiselle puolen maapalloa. Kun on vapaus ja tilaisuus.

Unto ei aio jäädä sinne iäksi. Hänen haavemaansa on toisessa suunnassa. Mutta reppuun mahtuu vielä kokemuksia, joita muistella. Sitten joskus kiikkustuolissa.

Ja kun käy kauempana, toisenlaisissa tiloissa, oma peili muuttuu. Suvaitsevammaksi, armollisemmaksi, kunnioittavammaksi. Paitsi toisia niin varsinkin itseä kohtaan. Omaa kuvaansa kohtaan.

Asiat saavat uusia mittasuhteita ja värityksiä. Omat asiat. Ja maailman.

Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin Unto on raportoinut olemisiaan Colonia del Sacramentossa, on tapahtunut kaikenlaista. Hänelle ja hänen ympärillään. Maailma on yllättävillä tavoilla toisenlainen, toisaalla. Ei vain maisemien, ihmisten ja elämänmenon suhteen. Mutta pienten yksityiskohtienkin. Mukavuuksien, itsestäänselvyyksien suhteen. Villiintyneet lakot ja vuotavat katot ovat saaneet miettimään syntyjä syviä.

Se tekee hyvää. Kun Unto palaa kotoseuduille, tai lähtee sinne, missä hänen sydämensä jo on, luulen tietäväni hänen ajatuksensa.

Kaikki on hyvin. Omassa pienessä elämässä. Unto hymistelee ja hymyilee. Näiden(kin) kokemuksien jälkeen. Ja senhän hän lähtiessäänkin jo tiesi, itsekin.

Rakkaus on vähän kuin Uruguay. Sinne haluaa. Siellä saa sitä hyvää, mitä toivoi. Todennäköisimmin. Mutta myös muuta. Arvaamatonta. Joka on elämää. Värikästä, yksityiskohdissaan rikasta elämää. Ei aina niin sutjakkaa ja itsestään selvää, mutta elämisen arvoista.

Kokemisen arvoista. Ei ainaista päivänpaistetta, mutta ymmärrettävissä. Nekin kenkut jutut. Sivuseikoiksi, jotka auttavat näkemään valon.

Siitä lähtien, kun Unto teki ratkaisunsa lähteä maailmalle, olen haaveillut itse samaa. Pyrin hänen matkalaukkuunsakin maskotiksi, mutteihän sellainen käy. Itse on oma uruguyainsa etsittävä.

Missä minun Uruguyaini on? Se selviää. Sehän saattaa olla vaikka Sotkamossa. Kuten täälläpäin sanotaan. Elämästä kun ei koskaan tiedä, paitsi sen, että sillä on mielikuvitusta.

Unelmien maitaan kohti on pyrittävä. Väliaikaisiakin unelmiaan. Niin kuin asumista, työtä ulkomailla.

Monta pitkäaikaista haavettani on viime vuosina toteutunut. Esim. kirjakaupan myyjyys, luovuuttajuus ja ukulelen soitto. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Ulkomaalailua pitää vielä odotella. Määrittelemättömän pitkä aika.

Siihen asti haaveilen ja jaan Unton kokemuksia febun kautta. Iloitsen hänen matkastaan. Maailmalle ja itseen.

(Ja näpistelen tuttujen juttuja kirjoituksiini. Kuten on päivän sana.)


Eikä aikaakaan kun on joulu! Joulun väliyönä meillä on tärät. Menemme kotimaiseen karaookkeen. Urugyuain käynyt mies ja uruguyaistaan haaveileva nainen. Laulamaan 'Jäähyväiset aseille' ja... ja... mikähän se nyt olikaan... mikä sovittiin jo aikoja sitten....

Siihen saakka kaikkea hyvää, Unto, sinulle siellä Uruguyaissa!!!

Kohtaamisia lupauksineen

Eilinen työpäivämme alkoi vanhan kärttyisen elämäänsä tympääntyneen ukon kolmeneurontussijupakalla. Ukot vaihtuu, asia ei. Hassu ilmiö sinänsä. Oli ajellut, muka, 60 kilometriä vain valittaakseen. Ei halunnut ensin edes rahojaan takaisin, halusi vain läksyttää meitä, mutta heltyi lopulta, rahoille. Anteeksi emme saaneet. Emmekä enää tule saamaan tilaisuutta kyseisenlaisen tavaran myyntiin hänelle. Voi hitto!

Tämä oli pieni myönnytys kainuulaiselle kansanperinteelle. Negatiiviselle puheelle. Mutta vain siksi, että kun hehkuttelen kohta tätä päivää, niin kontrastit on kohdallaan.

Tänään oli (taas) päivien päivä. Työpäivien.

Miten mukavaa myyntityö voikin olla! Vaikka totuuden nimissä ei minusta olisi minkään muun myyjäksi kuin kirjojen. Vähän siinä sivussa tulee myyskenneltyä kansioita, muistikirjoja, karttoja ja korttejakin. Mutta vain kirjat ja niiden ostajat saavat minut hurmoksiin.

Ensimmäinen ilahduttava asiakas oli jääkäriherrahenkilö, jolle myin aapisen ja satukirjan. Tervehdys vain, jos toteutit uhkauksesi, ja tulit lukemaan näitä riipustuksia.
Miä pidän lupaukseni ja kirjoitan sinusta.

Jääkäriherralla - oikeasti hänellä on jokin muu titteli (muukin kuin asiakas) mutta pidän tästä - on psykologista silmää, ammattinsakin puolesta, sillä jo toisessa lauseessa hän kehaisi myyjää hyvistä aikaisemmista suosituksista. Paitsi tuloksellinen ostojamyyntitapahtuma, siitä kehkeytyi melkoinen keskustelukin. Johon jossain vaiheessa liittyi eräs vanhempi rouvashenkilö. Ehdimme puhua paitsi pienistä prinsessoista niin myös aapiskokemuksista ennenmuinoin, iästä, pihiydestä ja tuhlailusta, rahanarvosta, nykyisistä asevelvollisista, ja jotain yleismaailmallistakin taisimme sivuta. Paha kyllä, jossain vaiheessa on keskustelu aina lopetettava ja palattava varsinaiseen hommaan. Ehkä herra jääkäriherra jatkaa keskustelua kanssani tällä foorumilla vaikka... Tai ainakin seuraavalla kerralla kirjahyllyjen lomassa. Kiitos kuitenkin tämänpäiväisestä!

Keskivertoilahduttavia asiakkaita kävi kaiken päivää. Onneksi, sillä kollegani Anne hälyytettiin kanssani töihin vapaapäivänä. Jos tussistatakkuuntuneita olisi ollut enemmän, hänen vapaapäivän menetyksensä olisi ollut kurjempi. Nyt päivä meni kepeissä tunnelmissa. Saimme eräältä asiakkaalta jopa torinraikkaat omenat. Kaverilta, juu, mutta silti. Maistui se. Myyntityö.

Toinen erityis-specialasiakas oli tänään eräs Helena, jonka kanssa olemme jääneet suustamme kiinni useamman kerran. Hän on jokakertainen ilo myyjättärelle. Ja ihan myös kanssaihmiselle. Sain häneltä männä talvena loistavaa palvelua eräässä ikävämaineisessa virastossa. Ja pääsin vastapalvelemaan häntä myöhemmin kirjakaupalla. Nyt olemme kavereiksi ryhtymistä vaille. Keskustelujen seurauksena. Olemme puhuneet lukemisen lisäksi ainakin pienistä elämäniloista. Monista.

Tervetuloa kuulolle, Helena, ja keskustelemaan, jos tulit tänne saakka! Kumpikaan meistä ei palvele asiakkaita hyvin sen takia, että siitä jotain erityistä palkkaa saisimme, väittäisin. Mutta hyvillä mielin otamme vastaan sen, mitä kontakteista seuraa. Parhaimmillaan tätä. Ihmisten kohtaamista. Oikeasti.
Kiitos tämänpäiväisistä.

Hahaa!!! Olen pitänyt puheita facebook-kontaktien ihanuudesta. Ja nyt ihan pokkana hehkutan livekohtaamisia. Takin kääntäminen sujuu. Vaan mitäs pahaa kääntötakeissa. Ei ne toisiaan poissulje. Kaikki tavat kohdata ihmisiä, ihmisinä, on hyvästä. Kirjallisesti, kasvokkain tai miten ikinä.

Se on niin pienestä kiinni. Läsnäolemisesta, kiinnostuksesta toisia ihmisiä kohtaan, ja elämää. Kohtaamisten määrät ja laadut.

Kohtasin. Lupasin. Kirjoitin. Höpinöitä.

Kohdataan taas. Toisessa kohdassa. Ja tässä.

Äkkiarvaamattomia väristyksiä

Elämässä on asioita, jotka eivät neutraloidu. Ikinä.

Sellaiset kuin äitien kuolemat.

Eilen sain käteen Eeva Kilven uuden kirjan. Nähdessäni hänen nimensä kirjan kannessa  ilahduin. Mutta tajutessani kirjan nimen "Kuolinsiivous", kylmät väreet piirtyivät jäähilenaarmuiksi kaikkialle iholleni.  Eivätkä ne sulaneet minuutissa eivätkä kahdessa.

Äitini kuoli marraskuussa 1995. Äkkiarvaamatta.

Jälkeenpäin ajatellen ei niin arvaamatta. Enne tuli puolta vuotta aiemmin.

Äitini sai keväisen, tavallista kiihkeämmän siivousvimman. Hän perkasi vintin, väliköksi kutsutun. Kävi läpi joka ainoan nurkan, laatikon, pussukan ja kasan. Hän siivosi komerot. Liiterin vintin. Kellarin. Viikkokausia hän tutki elämäänsä. Jonka hän oli viettänyt siinä samassa talossa.

Äiti ei ollut asunut koskaan missään muualla.  Hän selasi sen kaiken. Eletyn. Elämänsä.

Tavaroita vietiin kaatopaikalle ja saunanuuniin. Hän siivosi vahvoin käsin. Avoimin silmin. Jäljelle jäi vain siisteyttä ja selkeyttä.

Äiti teki kuolinsiivouksensa.

Nimenomaan Eeva Kilpi teki eilisestä Kuolinsiivouksesta hytisyttävän. Kuudentoista vuoden jälkeen vavisuttavan. Pysähdyttävän hetken ja kuvan.

Eeva Kilpi oli äitini lempikirjailija. Hän tapasi Kilven kustantajien pippaloissa Helsingissä. Sellaisia järjestettiin libristeille ennen muinoin. Hän oli vaikuttunut Kilvestä. Ja Kilven kirjoista hyllyssään.

Äiti - Eeva Kilpi - kuolinsiivous. Minussa värisee vieläkin. Luopuminen. Kiitollisuus. Iankaikkinen ikävä.

Itken sitä.

Äitiä. Äitiä itsessäni. Minun mielessäni.

-

Elämän malja, äidille! Malja Eeva Kilvelle! Malja viisaille naisille!

Oikeaan maailmanaikaan syntynyt

Nora exlibris kirjoittaa Karin Johannissonin teoksen Melankolian huoneet (Atena, 2012) olevan hieno ja ajatuksia herättävä tietokirja. Ja siteeraa kirjaa:
"Menestyneet nuoret naiset, joilla on haaveellisia nimiä kuten Lea ja Laura, liihottelevat vailla identiteettä, pelkän ulkokuorensa määritteleminä. Vartalo on heidän peruspääomansa. Loputtoman joustavina heitä ohjaa hätääntynyt halu sopia joukkoon ja he ovat jatkuvasti valmiita muokkaamaan itseään: rooliin, tilaan, tilanteeseen tai ottaakseen jotakin haluamaansa.
Pahinta olisi menettää markkina-arvonsa."

Huh, mikä helpotuksen tunne jälleen kerran hulvahtaa rintaan. Olen elänyt onnellisina aikoina! Peilinä se maailma, jossa eletään nuorta aikuisuutta juuri nyt.

Näen päivittäin kymmenittäin kloonattuja meikkikerrosten alle piiloutuneita nuoria naisia. Heistä suurin osa pukeutuu samalla tavoin. Peittämättä mitään. Laihoina kuin ongenkoukut. Mutkalle menneinä. Ympäröivän maailman vaatimuksesta. Tai sen, minkä media on heidän päähänsä vaatimuksiksi iskostanut.

Miten ihmeessä heillä jää aikaa huolehtia omasta kasvustaan... tutkia sitä, keitä he oikeasti ovat. Miettiä sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Ei minunkaan ikäpolveni ollut nuoruudessaan ulkonäkö/muotopaineita vailla, eikä kai mikään polvi ole ollut. Mutta kyllä kasvot ovat tällä vuosisadalla kireämmät nuoresta alkaen kuin silloin ennen.

Ja itsekullakin kasvunpaikkoja on jäänyt tänne viidenkympin toispuolellekin. Mutta tää on kai sitä vanhuutta, kun mennyt tuntuu niin kauniilta karjalalaiselta.

No en myönnä. Löytyy sille muitakin perusteita, miksi ennen oli paremmin, ainakin kotoisammin ja arvokkaammin kuin nykyään...

Taas punkee mielen päälle Fifty shades of Grey'n karmaiseva sanoma. Nuorille naisille ja miksei vanhemmillekin naisille. (Joiden uskottavaan imagoon mm. Briteissä kuuluu Fifty Shades kädessä julkisissa tiloissa, kuulemma.) Jotka haluavat pitää nuoruudestaan kiinni viimeiseen kasvojenkohotusmahdollisuuteen asti. Eli kun olet kiltti ja teet, mitä mies tahtoo, sinua (ehkä) rakastetaan omana itsenäsi In the end. Ehkä. Tai sitten ei. 

Se on kamalaakin kamalampi elämänohje. Ja vielä tunteiden kautta, sadomasokistisromanttisessa asussa syötetty ja siksi niin tehokas. Kaikessa kiihottavuudessaan pelottava. Pelottavuudessaan kiihottava.

Mihin päädyn tässä rönsyilevässä ajattelussani?

Minun sukupolveni, suhteellisen paljon lukevan sukupolven - juu, saa lukea että ilkuttujen keski-ikäisten kulttuuriakin ylläpitävien naisten - inhimillisemmän elämänasenteenkin myötä, myös toisenlaiset kirjat, toisenlaiset arvot ja toisenlaisen maailman tiedostaminen ja tunteminen saa huomiota.

Hyvähyvä Sofi Oksanen, joka, paradoksaalista kyllä ulkomuotopanssaristaan, ja sukupolvestaan huolimatta, kirjoittaa tärkeitä, rohkeita ja viisaita kirjoja. Ja osaa ne vielä markkinoida niin kuin ei kai kukaan tätä ennen tässä maassa. Saa aikaan valtavia ihmisten liikehdintöjä ympäri maata, ja maailmaakin. Käyttää loistavaa liikenaisälyään kirjallisuuden hyväksi. Hyvän asian.

Eläköön fiksut ajattelevat nuoret naiset! Ja vähän vanhemmatkin!

Pikkumaista kiitollisuutta

Viime kesän yksi huikeimmista hetkistä oli, kun sain kirjakaupalle postikortin. Siinä asiakas kiitti hyvästä palvelusta:

                           

"Tarjalle iso kiitos 

eräältä juhannusviikon

asiakkaalta, jolle myit

3 pokkaria

suosituksin.

Lämmintä kesän jatkoa.

t: Juho"

Siis joku tuntematon näkee niin paljon vaivaa kiittääkseen, että laittaa postikortin. Meinasin valahtaa polvilleni. Ja sydämen seutuvilla kilisteltiin monta päivää sen kunniaksi.

Yleensä vaivaa näkevät vain ne, joilla on valittamista. He laittavat viestiä sähköpostilla asiakaspalveluun. Siitä saadaan noottia ja joudutaan selittelemään, puolustautumaan. Asiakas on aina oikeassa. Silloinkin, kun hänen elämässään ei ole mikään hyvin.

Aiheita siihen riittää. Tusseissa, jotka ovat kuivahtaneet. Meissä myyjättärissä. Asiakkaan omassa pahassa olossa, joka kulkee mukana paikasta toiseen.

Kiittäjät, joita heitäkin on kiitettävästi, sanovat sen yleensä kaupasta lähtiessään. Ei pöllömpää! Vaikkei dokumenttia jääkään kuin omaan sydämen kirjanpitoon. Sellainen levittää hymyä entisestään. Ja saa minut palpattelemaan yhäti kerkeämmin.

Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Olen sitten kissa. Elän mielelläni kiitoksilla. Olen opetellut ottamaan kiitoksia vastaan vähättelemättä niitä. "Oi, miten mukava kuulla!" naurahdan.

Välillä kerron kiitoksista kavereille. Kaikenlaisia katseita kohtaan. Niitä, jotka vilpittömästi iloitsevat, ja niitä kohteliaita. Kommentoijiakin on. Kaikenlaisia. Ja niitä, jotka vaikenevat. Se heille sallittakoon. Eihän sellainen intoilu itsestä ja onnistumisista ole mistään kotoisin, eipä ei.

Tykkään itsekin kiitellä. Hyvästä palvelusta. Ja sanon sen ääneen. Ja iloitsen siitä, kun kiitoksensaaja on mielissään. Hämmästyneenä tai ei.

Hyvän jakamisesta tulee hyvä mieli.

Nimi naista parantaa, parantaako nainen maailman?!

Kohtasin Kerttulan kirjan sivulla. Eikä se pelästyttänyt lainkaan. Riemastutti. Kun näin Kerttulassa paljon tuttua, kymiläisyyttä ja itseäni.

Kohtasin Tarja Leskisen facebookissa. Kaverin sivulla. Hui, kun miä pelästyin. En tuntenut kyseistä Tarja Leskistä. Enkä itseäni Tarja Leskisenä. Enkä se enää olekaan.

Olen ollut pian seitsemän vuotta Tarja Kerttula. Alusta alkaen nimeni kanssa sinut. Tarja Leskinen ei kuulosta minulta. Nimi näyttääkin oudolta. Korkeintaan Juicen entiseltä vaimolta. Joka en ole.

Yhtä lailla säikäyttää, kun näen omia kuviani menneiltä vuosikymmeniltä. Varsinkin blondikaudelta. Kuka toi oikein on? En tiedä, en tunne.

Milloin mennyt minäni muuttui fiktiiviseksi hahmoksi? Fiktioksi itselleni. Pitäisikö kirjoittaa muistelmat? Jotta muistaisin. Vielä kerran.

Olen kohdannut kirjojen sivuilla itseäni ennenkin. En ehken koskaan kokonaisena henkilöhahmona, mutta hänen puheissaan ja tekemisissään.

Ne ovat vaikuttavia hetkiä. Jotkut sellaiset kohtaamiset ovat saaneet minut jopa toimimaan. Kuten Pauline, Michael ja Alex Avioliiton lyhyessä oppimäärässä (Anne Tyler). Eroamaan.

Tai vain tunnistamaan puolia, palasia itsestäni. Kuten Eeva Kilven teksteissä tai Pirkko Saision. Tai Tiina Pystysen. Kuvissakin.

Tai pätkiä, tapahtumasarjoja elämästäni. Kuten Arno Kotron runoissa. Ilman sinun rakkauttasi.

Olen itsekäs. Itserakas. Kun haluan lukea itsestäni. Peilata kirjoissa itseäni. Oppia itsestäni. Oppia elämään itseni kanssa. Yhä vain onnellista elämää. TarjaKerttulan elämää.

Olenko vähemmän valveutunut, kun minua eivät kiinnosta ns. tärkeät kirjat? Kuten vaikka uusin Sofi Oksanen. Joka on ansiokas ja hyvä. Uskon sen. Tai Tervon Layla. Vai oliko se edes tärkeä kirja?

Elänkö sumussa, nätin napani ympärillä, toisista ja maailmasta välinpitämättömänä?

En. Ja en. Olen tietoinen maailmassa tapahtuneista ja edelleen tapahtuvista pahuuksista. Vääryyksistä. Epäoikeudenmukaisuuksista. Kauheuksista. Kaikkia yksityiskohtia en haluakaan kuulla. Muistan vieläkin sen inhon, jonka valtaan jouduin lukiessani viimeisiä sivuja Henning Mankellin Kennedyn aivoista. Olisin mieluummin ollut tietämättä.

Minulla on ajatuksia, käsityksiä ja mielipiteitä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Ja mitä itsekunkin pitäisi tehdä, että sitä parempaa maailmaa kohti mentäisiin. Isommassa ja pienemmässä mittakaavassa. Tiedän paljon. Riittävästi.

En vain halua enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Millään tasolla.

Siinä mielessä en enää usko ihmisiin. Siis että todetessaan jonkin epäkohdan, he lähtisivät joukolla sen puolesta puhumaan ja toimimaan. Niin ei tapahdu. Ei työpaikoilla, ei harrastusporukoissa, ei naapurustoissa, ei kaupungeissa, ei tässä maassa. Ei tässä kuussa eikä myöhemminkään.

Paitsi joskus, jossain minun mielestäni epäolennaisissa tai jopa vastenmielisissä hankkeissa. Kuten vaikkapa estämässä vammaisten tai maahanmuuttajien asuttamista naapurustoon. Sellaisia hävyttömyyksiä jotkut ajavat. Julkisesti.

Siinä mielessä uskon edelleenkin ihmiseen, että aina silloin tällöin joku lähtee muuttamaan itseään ja sitä kautta lähipiirinsä elämää. Heidän oma olemisensa muuttuu onnellisemmaksi ja paremmaksi, ilman että kukaan siitä kärsii. Päin vastoin. Muutaman muunkin elämä voi pareta. Tai saada evästystä, kannustusta omempaan, parempaan pyrkiessä. Mutta laajemmalle se ei kanna. Vain yksi ihminen kerrallaan voi lähteä sille tielle. Parantua.

Siitä muodostuu kuitenkin jonkinlainen joukko. Joukko omien elämiensä tommyhellstenejä ja tarjakerttuloita. Omaksi itsekseen tulleiden. Pienten ihmisten pieni joukko. Soluttautujien joukko. Tekemässä pientä hyvää. Itselleen ja ehkä himpun jollekulle toisellekin. Joskus.

Se riittää. Parannukseksi.

Panettelua ja epäolennaisuuksia

Luin Reidar Palmgrenin kirjan. Pidin siitä. Tänään eräs asiakas ei antanut Sudenmarjalle tilaisuutta, koska Palmgren on hänen mielestään ylimielinen, itsensä toisten yläpuolelle asettaja. Hmmm... Jos olisin kuullut tämän mielipiteen ennen lukemista, olisiko se vaikuttanut minun lukemiskokemukseeni? En ole suopea heille, jotka itseään ylentävät. Jäikö minulta jotain huomaamatta, kun en nähnyt moista virettä kirjassa ollenkaan? Olen kyllä päätellyt jotain Palmgrenista, kun hän Satu Silvon kanssa... ja silti luin kirjan välittämättä niistä panettelevista ajatuksista. Hmmm...

Useampi Veikko Huovisen ihailija ei osta Panu Rajalan hänestä kirjoittamaa 'Hirmuista humoristia'. Rajalan persoonan takia. Ei vaikka puolustelisin Rajalan erinomaisuutta elämäkertakirjailijana elämäkertafani Marjan arvioihin vedoten. Marjalta ei saa turhanpäiten kehuja.

Olen antanut monesti itsenikin vaikuttua jonkin kirjailijan tai muusikon tai näyttelijän henkilökohtaisuuksista. Siis hänen julkisista esiintymisistään saamistani käsityksistä. Ne käsitykset ovat värittäneet arvioitani jonkin heidän taiteellisen tuotoksensa hyvyydestä. Omakohtaiset, lyhyetkin live-kosketukset taiteilijaan ovat vaikuttaneet vieläkin voimakkaammin.

Lakkasin lukemasta ihailemani Tuulaliina Variksen kirjoja sen jälkeen, kun hän tylyili minulle, lyhyessä kohtaamisessa muinoin Savonlinnan Knut Possessa. Arvostan silti hänen lausuntojaan mm. Kirjailijaliiton puheenjohtajana ja sanomisiaan vaikkapa Voimalassa männäkeväänä. Ja ehkä luen vielä hänen kirjojaankin, jotkut niistä kun ovat lukemattomina hyllyssäni.

Anja Snellman käyttäytyi (siis kirjoitteli) minun mielestäni moukkamaisesti ja omahyväisesti muinoisessa Hesarin lukupiirissä. Hänenkin kirjojensa lukeminen lopahti siihen. En pysty edes työssäni esittelemään hänen kirjojaan. Myyn kyllä, jos joku haluaa oma-aloitteisesti ostaa. Sentään, heh.

Kun Claes Andersson oli kerran kukkakaupassa töykeä ja tahditon, en enää ole arvostanut häntä ihmisenä, ja kuuntelen hänen puheitaan rumin korvin. Runojaan rakastan edelleen. On ne vaan niin hyviä.

Ei mitään logiikkaa... ei suoraselkäisyyttä...

Martti Lindqvist-vainaa oli oikeassa, kun totesi, ettei koskaan pidä mennä tapaamaan idoliaan. Jos haluaa pitää hänet idolina jatkossakin.

Vaan sellaista se on. Inhimillistä. Suhtautuminen.

Kerttuloita kirjallisuudessa

Kohtasin Kerttulan. Vanhempi ylikonstaapeli Kerttulan. Reidar Palmgrenin uudessa Sudenmarja-romaanissa. Josta pidin. Enkä pelkästään Kerttulan takia.

Kerttula oli kovin tutunoloinen. Avoin, vilpitön, höpäjävä, hyväntahtoinen, ilmiselvästi kymiläissyntyinen mies. Teki työnsä hyvin ja halusi uskoa sen minkä näki. Pidin hänestä.

Sudenmarja on osoitus siitä, että Suomessa on hyviä kirjailijoita, hyvinhyviä. Palmgren kirjoittaa niin, että ensimmäiseltä sivulta lähtien tarinassa on kotonaan.

Reidar Palmgren on näyttelijä. Tarina on täynnä draamaa. Hän on myös ilmeinen luonnonystävä,  valveutunut kansalainen ja humanisti. Hän on saanut tähän tarinaan kaikkea tuota ja paljon muuta. Ilman että olisi ahdasta. Hänessähän on vähän toimittajaakin - männävuosien Kirjamaissa.

Luonto on tarinassa keskeisessä osassa. Se ei ole pelkästään tausta, jonka päälle tarina maalataan, vaan tavallaan toinen päähenkilöistä, puistotyöntekijä Tuulan lisäksi. Se elää, vastavuoroista elämää henkilöiden kanssa.

Ihailen Palmgrenin tapaa ottaa tarinan aikana kantaa monenlaisiin asioihin, sekä ihmisenkokoisiin eli erilaisuuteen, rakkauteen ja sen korvikkeisiin (mukaan lukien lemmikit) ja muihin ihmissuhteisiin kotona ja töissä, kulisseihin, kuolemaan ja väkivaltaan, että yhteiskunnallisiin kuten kunnallispolitiikkaan kaavoituksineen ja hallinnonalojen tehostamisineen, yrittäjyyteen, konsultti-ilmiöihin jne. Hän ottaa kantaa henkilöidensä tekojen ja pienten puheiden kautta. Ilman julistusta tai alleviivaamista.

Palmgren taitaa juonen kuljettamisen. Dramaattisia käänteitä tulee sopivin väliajoin. Kirjan 300 sivussa ei ole tyhjäkäyntiä. Teksti on niin vetävää, että kirjan lukee nopeasti. Siksikin, ettei meinaa malttaa odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka kyseessä on tavallisten ihmisten tarina.

Mieleeni palautuvat keväällä luetut Annie Proulxin Wyoming-tarinat. Sudenmarjassa on jotain samaa. Tavallisen elämän hurjuutta. Tai tavallaan tavallisen elämän. Ei ihan niin hurjaa kuin... tai kyllä vaan. Kyllähän tässäkin äärimmäisyyksiin ylletään, ilman että käänteet tuntuisivat yhtään liioitelluilta. Kummallista kyllä.

En ihmettele, että Palmgrenia on veikkailtu Finlandia-kisaan. Miä kannatan kyseistä ehdokkuutta.

Onkohan se niin, että erityisen hyviä teoksia syntyy, kun kirjojen välissä on useampia vuosia. Niinkuin Palmgrenilla 3-4 vuotta. Ja Petri Tammisella yleensä pari.

Ja mikähän siinä on, että naiskirjailijat saavat aikaan kohua - kuten Katja Kettu ja Riikka Ala-Harja - mutta miehet niinkään ei. Hyvillä kirjoilla. Tai no, olihan Tervon Layla. Mutta Tervo on ilmiö muutenkin.

Ovatko Palmgrenin, Tammisen, Juha Seppälän ym. tavallisista ihmisistä kertovat kirjat jotenkin vähempiarvoisia. Ei minusta. Olen entistä enemmän näiden pienten tavallisten tarinoiden ystävä. Tavallisissa elämissä on tarpeeksi draamaa. Tällaisellekin dramaatikolle kuin miä. Tai ehkä juuri siksi, kun oma elämäkin tuntuu tavallisen dramaattiselta, näin läheltä seurattuna. En tarvitse enää suurta draamaa kirjoissa.

Palmgrenin draama on.

ps. Se toinen henkilöhahmo Kerttula oli tänä vuonna Jari Järvelän Cafe Inkeroisessa.

pps.  Sudenmarja (Paris quadrifolia)
Juuret ja marjat ovat myrkyllisiä, ja kuten usein muitakin myrkyllisiä kasveja, on tätäkin käytetty lääkkeenä. Marjojen mehulla on parannettu silmätulehduksia ja hinkuyskää, sitä on käytetty myös ulostusaineena ummetuksessa. Muita nimiä ovat karhunmarja, käärmeenmarja, madonmarja ja sianmarja. Kasvin kehittyminen kukkivaksi kestää 15 vuotta.

Käyttäytymiskukkasia vol. 1

Ympäröivä maailmani on täynnään alati mielenkiintoisia psykologisia ilmiöitä ihmisten käyttäytymisissä.

Kirjakaupalla vuorovaikutus- ja päätöksentekokuviot ovat tutkiskeltavissani jatkuvasti.

Jo lähestymisen ja tervehtimisen aikaansaama reaktio asiakkaassa kertoo minulle jotain. Jotkut ottavat palvelutarjouksen herkästi vastaan, toiset vakuuttavat selviävänsä itse. No, selviämistä en yleensä kyseenalaistakaan. Pahemmastakin selvitään. Mutta asioita voi tehdä helpommin tai vaikeammin, itsenäisemmin tai dialogissa jne. Up to u!

Kun osto/myyntitapahtuma etenee, on hauskaa seurata päätöksentekoa. Jollekulle kolme euroa maksavan onnittelukortin valitseminen kestää kymmeniä minuutteja, puoli tuntiakaan ei ole harvinaista. Toinen ostaa viidessä minuutissa lahjakirjat koko perheelle. Tarkemmin tietämättä etukäteen, mitä oli tulossa ostamaan.

Tuskallisimpia ovat ne lahjanostamisprosessit, joissa asiakas kuvittelee kykenevänsä tietämään lahjansaajan ajatukset, ostamaan saajalle varmasti mieluisen lahjan, kirjan, kortin tai muun. Takuuvarma lahja on melkein mahdottomuus. Lempikirjailijan kirjakin voi olla sillä kertaa pettymys.
Vieläkin kiintoisammaksi valinnanvaikeuksien syvimmät salat tulevat, kun pälkähästä päästävä lahjakorttikaan ei kelpaa. Vaikka kertoisin, että useimmat lahjakortillaan itselleen taatusti mieluisia tavaroita/kirjoja ostavat ovat tyytyväistä porukkaa.

Hämmästyn joka kerta myös niitä kummitätejä, jotka ostavat kummipojilleen rippilahjaksi tätimäisiä elämänviisauskirjasia. Joiden kansikuvassa hymyilee vaikkapa suloinen siili, ei se Kiroileva. Kelle lahja oikein onkaan ostettu?! Eräs rouva pokkanaan paljasti ostavansa sellaisen opuksen itsensä takia, sillä ei ole väliä, vaikkei poika sitä koskaan lukisikaan. Kummallista kummiutta.

Itsepäisesti omia käsityksiään lahjansaajan aivoituksista tuskaileva saa minutkin melkein ahdistumaan. Mutta jos lahjan valitsemisen haluaa olevan niin vaikeaa, kuten moni ääneen ähkii, se on jokaisen oma asia. Sitä minun on itselleni toisteltava. Helpotusta ei voi tarjota väkisin.

On myös heitä, jotka tulevat uusiin aatoksiin, kun heittelen erilaisia näkökulmia valintaprosessiin. Kirjalahja voi olla lahja kaksin verroin, kun se onkin joku uusi, yllättävä, jota lahjansaaja ei osaisi toivoakaan. Lahjansaaja voi löytää näin esim. uuden kirjailijan lempigenrestään. Sellainen ajattelutapa on pelittänyt joskus, minulle on jälkeenpäin kerrottu.

Uuden taktiikan omaksuminen toimii toisilla nopeammin, toisilla hitaammin. Eräs rouva lähti kanssani kassalle käsissään lahjakirja tädille, sellaisen kirjailijan kirja, jota täti on tottunut lukemaan. Ulospäinkin näkyneen vakavan pohdinnan päätteeksi hän palasi kassalta vaihtamaan kirjaa ihan uuteen mutta samantyyliseen kirjaan. Kehaisin ostajaa rohkeudesta ja toivoin hartaasti sekä mielessäni että ääneen, että lahja olisi mieluinen. Olin kuitenkin puheideni takana edelleen.

Toisenlaisiakin tapauksia on. Rouva pähki lahjakirjaa ystävättärelleen. Jokaisesta kirjasta löytyi jotain epäilyttävää, mahdollisesti osoittelevaa, liian rohkeaa, liian tavallista... Eitällaista-arvioiden lista tuntui päättymättömältä. Lopulta rouva valitsi suosittelemani Haahtelan Traumbachin. Siinä olisi lahjansaajan toiveita ajatelen psykologista näkökulmaa, kaunista kieltä ja kiintoisa tarina. Pari päivää myöhemmin rouva tuli vaihtamaan kirjan. Hän oli lukenut ammattilaiskriitikoiden moittivia arvioita. Ei halunnut antaa sellaista lahjaa. Esittelin hänelle lisää ja jätin hänet lopulta yksin valitsemisen suolle. Lopulta hän tuli kysymään minulta, voisiko Hämeen-Anttilan 'Tuhannen ja yön erotiikan' antaa lahjaksi. "Itse ainakin sellaisen haluaisin", hän totesi. "Mikäpä ettei, hyvä valinta varmaankin." Kassalla rouva vielä perusteli peruutustaan: "Luotan enemmän ammattilaisarvioijiin." Kun olin hänelle kertonut, että negatiiviset kritiikit olivat ammattilaisten, positiiviset minun ja tavallisten bloginpitäjien.
Mitä kaikkea tämä prosessi kertoikaan rouvasta itsestään?!  Lahjansaajasta tuskin mitään. Vaikka se oli valinnan pääkriteeri. Tai sen olisi pitänyt rouvan mielestä olla.

Laajemman tuotevalikoiman ääressä olen huomannut kaikenlaisia tekijöitä, jotka valintoihimme vaikuttavat.  Kortteja ym. valittaessa lempivärit ovat tietenkin yksi valintaperuste, kuva-aiheiden ja muiden lisäksi. Alepokkareita ostaessaan joku saattoi joutua valitsemaan monen mieluisen kirjan väliltä - kun piti ostaa ne kolme pokkaria 12€llä. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun valittujen pokkareiden kansien väritys mätsäsi ostajansa vaatetukseen. Kun ei osaa valita rationaalisesti, tiedostamattomat kriteerit saavat vallan. Saatoimme saada hilpeät naurut, kun asiakkaalle siitä mainitsin. Peruste se on salakavalakin sellainen. Eikä välttämättä huono.

- - -

Heh. Nythän miä sen hokasin! Olen käyttäytymistieteilijä, kasvatustieteiden maisteri pohjakoulutukseltani. Olen mennyt väittelemään vuosikausien ajan, etten oppinut yliopistoaikanani mitään, ammatillista.

Keskityin silloin rakastamiseen. Viivyin Jyväskylässä yleensä maanantaista keskiviikkoon ja sitten palasin elämääylläpitäviin puuhiin kotiin. Tai jos olin Jykylässä pitemmän putken, niin aika meni aatellessa, rakastani, päivät päätä käännellessä, kirjeluukun ja lennättimen suuntaan, viestejä ootellessa ja haaveksiessa.

Mutta taidankin olla käyttäytymissuuntautunut ihan läpikotaisin.

Ja kun luen tätä kirjoitusta, voin päätellä paljon itsestäni. Käyttäytymisestäni dialogissa. Käyttäytymisestäni asiantuntija-asemassa. Elämänasenteeni ilmenemisestä työkäyttäymisessäni. Ja...

-

Siunattu facebook

Tapasin Ollin.

Olemme keskustelleet kirjakaupalla lukemisesta jokusen kerran. Ja baarissa musiikista. Rönsyilleet aiheesta sivummallekin - adhd:sta tai muusta syystä. Vaikka eihän muu elämä vierasta ole kirjallisuudelle eikä musiikillekaan. Puheiden päätteeksi löimme kättä päälle, että marraskuussa pidetään Baronissa ukulele-kurssi. Meidän myötävaikutuksellamme. Vaihdoimme tietoja ryhtyäksemme facebook-kavereiksi. Ettemme unohda.

Tapasin Marjan.

Huomasimme sielunsiskouden kirjallisuusterapiakurssilla. Vaihdoimme muutamia kauniita sanoja puolin ja toisin säpostissa. Ryhdyttyämme fbkavereiksi on tapahtunut monta ihmeellistä asiaa. Olemme kohdanneet toisemme. Oikeasti kohdanneet. Ja lisää kohtauksia on tulollaan.

Tapasin...

Näitä tarinoita on moniaita j.fl. (jälkeen facebookiin liittymisen eli 4. lokakuuta 2007). Olen fbn ansiosta käynyt purjelentämässä, kirjoittanut improrunoja radioon, alkanut pitää julkista blogia, tavannut uusia ihmisiä, pitänyt yhteyttä vanhoihin, käynyt kylissä ja tapahtumissa extempoore ja vähän pidemmilläkin tähtäimillä, kuullut musiikkia ja lukenut juttuja, joista en tietäisi mitään ilman fbkavereiden myötävaikutusta, jakanut iloja ja saanut myötätuntoa... yms yms yms yms...

Siksi saan hepandereita yksisilmäisistä, vai pitäisikö sanoa yksikaistaisista fbkriitikoista. Luin jonkun jutun jossain sivustolla ja rupesin väittämään vastaan tuolle tuntemattomalle kritisijälle.

Juuei facebookiin ole välttämätöntä mennä. Elämää ilman facebookiakin on. Hyvää elämää. Mutta se, mitä siellä roikkuminen itsekullekin tarkoittaa, on suhteellista. Samanlaista kuin muutkin suhteet elämässä, väittäisin. Jos on pinnallinen live-elämässä, niin on sellainen fbssa. Jos ottaa ihmiset vakavasti elämässä, niin samoin heidät kohtaa fbssakin. Sitä paitsi, fbkeskustelut ovat monesti liveä, eläviä sekä ajallisesti että kaikessa värikkyydessään. Ja eikähän siinäkään ole mitään pahaa, jos on kevyesti kuulolla sellaistenkin kavereiden kanssa, joihin ei ilman fbtä pitäisi minkäänlaista yhteyttä, paitsi satunnaisesti tapaisi. Iloa voi saada sitäkin kautta. Kummallekin.

Siksi ärsyynnyn myös esim. Isä Peen puheista kirkossa. Kun hän keuhkoaa sähköisen median vastaisuuksia joka saarnassa. Kyllä vain, tänäänkin hautajaisissa. Voi että! Etten paremmin sano. Jokainen tekee makkaran mieleikseen, sanoi entinenkin kollega. Fb-makkarankin.

Ja se vasta paskapuhetta on, että ihmiset muka olisivat enemmän tekemisissä toistensa kanssa kodin ulkopuolella, jos eivät olisi fbssä. Höpöhöpöjahuomennalissää! Jos he eivät olisi fbssä, he eivät lähtisi yhtään enempää kylille ja kyliin, tai kilauttaisi kaverille. Kotonaan yskiskelisivät yksikseen. Huuhaisivat kuka mitäkin, omiaan. Toljottaisivat teeveetä kuten ennen vanhaan tai syljeskelisivät kattoon. Eivätkä lähtisi edes ulkomaille Sotkamoon. Olen varma.

Minun elämääni facebook on uskomattomalla tavalla rikastuttanut. Se on silkka ilo. Olen siitä niiiin kiitollinen. Mikäs sen mukavampaa kuin joskus yksinollessaan tsättäillä kaverin kamssa. Hyvässä lykyssä saatetaan lähteä samoin tein yhdessä oluselle, tai lounaalle, tai kävelemään, tai kirjoittelemaan, tai... Tai sitten vaan osoitetaan olevamme olemassa toisillemme, välittävämme toisistamme, iloitsevamme yhteisistä hetkistä, facebookilla tai ilman.

Huutelen (ainakin) kolminkertaisen Eläköön-huudon facebookille!!!
-

ps. Herraisä, onko siitä jo niin kauan, kun kaikki hyvä facebookin tarjoama on ollut elämässäni läsnä?!??? Aion juhlia viisivuotista fbtaivaltani tuona merkkipäivänä, 4.10.2012. Skoolia!!!