Eräs facebook-tuttavani oli käynyt sen katsomassa Jyväskylän teatterissa. Ja tykännyt. Muistan itsekin viimeisimmän näkemäni 'Saiturin' Kajaanin teatterissa. Se oli hykerryttävän hauska. Ja niitä ainoita näytelmiä, joihin monia näyttelijöitä vaivaava ylinäytteleminen sopii kuin nenä päähän.
Huumori on vaikea laji. Huumorin tutkijat kertovat meitä naurattavan asiat, jotka ovat jollain lailla tabuja, kiellettyjä tai hävettäviä. Nauraminen on hyväksyttävä tapa kohdata niitä julkisesti. Se tuo etäisyyttä omaan raadollisuuteen. Se saa meidät tuntemaan itsemme inhimilliseksi. Suht' samanlaiseksi kuin kaikki muutkin. Vaikkapa seksin, uskonnon, ruumiintoimintojen tai rahan suhteen.
Kukapa kehtaisi, ainakaan yleisillä paikoilla, vakavalla naamalla, sanoa olevansa pidättyväinen petissä. Tai fanaattinen uskossaan. Tai kärsivänsä ummetuksesta. Tai olevansa itara rahoistaan. Mutta sketsille tai porukassa heitetylle vitsille nauraa hohotamme. Vaikka tietäisimmekin nauravamme itsellemme.
Arjen saituutta on monenlaista. Eikä se suinkaan aina naurata.
Ollaan saitoja kiitoksista, ja kehuista, oli sitten kyse tutun uudesta tukasta tai takista. Jotkut pihistelevät jopa tervehdyksissä. Ei tervehditä bussikuskia, ei myyjää, eika ainakaan kaukaisia tuttavia tai silloin tällöin kohdattuja kanssaihmisiä. Joille hyvinkin voisi yleisen kohteliaisuuden nimissä hymyillä ja nyökätä. Hymyileminen on joskus niin tiukassa, että sen luulisi maksavan monta euroa per paikalliskohtelu.
Mikä ihme siinä on, että kauniita sanoja ja kohteliaisuuksia on arjessa niin ylivoimaista suoda toisille?! Vaikka tuskin lienee ihmistä, joka ei ole hyvillään kauniista sanoista, itseensä kohdistuvista. Vaikka sitten ääneen sanoisikin, että "eihän se mitään ole". Onko se sitä, ettei itse tunne saavansa kehuja ja kiitoksia, vaikka ansaitsisi. Siksi ei suo niitä muillekaan. Vai...
Juhlallisissa tilaisuuksissa kuten avajaisissa, pikkujouluissa ja syntymäpäivillä, puhumattakaan hautajaisista, niitä kliseisiä kiitospuheita kyllä ladellaan. Ihan pokkana. Riippumatta siitä, tarkoitetaanko sitä mitä sanotaan ääneen vai ei. Ja kuinka usein ei. Jos siis vertailun vuoksi laskettaisiin ne kerrat, jolloin samat asiat sanotaan ääneen silloin, kun asia varsinaisesti tapahtuu.
Ja juujuu, vainajista ei saa puhua pahaa. Eivätkä he ainakaan ylpisty kehuista - silläkinhän joskus kehumatta jättäminen perustellaan.
Yhtä kummastuttava ilmiö on se, että tyhjänkehujia parveilee tiettyjen ihmisten ympärillä. Vaikka esitys olisi ollut kuinka surkea tahansa, taiteilijaa/puhujaa käydään ylistämässä. Kiitoksissa ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta jos valheellisesti annetaan ymmärtää, että esityksessä oli jotain erityisen hyvää vaikkei ollutkaan, niin mitäpä se hyvejää. Se ei ainakaan saa esiintyjää pyrkimään parempaan, vaikka ehkä hänellä olisi sellaiseen potentiaaliakin.
Eihän katteettomilla kehuilla ole mitään arvoa. Esim. monet artistit itse tietävät, milloin esitys on onnistunut ja milloin ei. Onko silkalla hännystelyllä, arjen teatterilla, mitään virkaa... Odottavatko aiheettakehujat, että heitäkin kehuttaisiin oli tuotos miten hyvä tai huono tahansa. Sellainen kiitteleminen saa aikaan vain kehujen inflaatiota. Eikä suinkaan se, että kehuu tai kiittelee aina kun on aihetta.
Paljon on sellaista arjen saituruutta, jota en voi ymmärtää. Sellaista, joka aiheuttaa muille tai itselle pahaa mieltä, pahaa oloa, jopa kärsimystä. Vaan jokainenpa saa valita oman tapansa elää. Onhan tässä yhdessä omassakin ihan tekemistä, eli hyvä vaan, ettei saa eikä tarvitse elää muiden puolesta...
Eikähän kaikkea tarvitse ymmärtääkään. Kaj Dö Chydeniusta siteeratakseni: "Mikäs se semmoinen ymmärtäjä on joka kaiken ymmärtää."
Ja tulisinko tässäkin asiassa hetimiten ihan toisiin aatoksiin...
Ookke. Kehuttakoon kaikin mokomin niin paljon kuin sielu sietää, ja vaikkei sietäisikään. Aiheesta ja aiheetta. Kunhan myös aiheesta.
Kyllä maailmaan kiitosta ja kehua mahtuu!
