Nimi naista parantaa, parantaako nainen maailman?!

Kohtasin Kerttulan kirjan sivulla. Eikä se pelästyttänyt lainkaan. Riemastutti. Kun näin Kerttulassa paljon tuttua, kymiläisyyttä ja itseäni.

Kohtasin Tarja Leskisen facebookissa. Kaverin sivulla. Hui, kun miä pelästyin. En tuntenut kyseistä Tarja Leskistä. Enkä itseäni Tarja Leskisenä. Enkä se enää olekaan.

Olen ollut pian seitsemän vuotta Tarja Kerttula. Alusta alkaen nimeni kanssa sinut. Tarja Leskinen ei kuulosta minulta. Nimi näyttääkin oudolta. Korkeintaan Juicen entiseltä vaimolta. Joka en ole.

Yhtä lailla säikäyttää, kun näen omia kuviani menneiltä vuosikymmeniltä. Varsinkin blondikaudelta. Kuka toi oikein on? En tiedä, en tunne.

Milloin mennyt minäni muuttui fiktiiviseksi hahmoksi? Fiktioksi itselleni. Pitäisikö kirjoittaa muistelmat? Jotta muistaisin. Vielä kerran.

Olen kohdannut kirjojen sivuilla itseäni ennenkin. En ehken koskaan kokonaisena henkilöhahmona, mutta hänen puheissaan ja tekemisissään.

Ne ovat vaikuttavia hetkiä. Jotkut sellaiset kohtaamiset ovat saaneet minut jopa toimimaan. Kuten Pauline, Michael ja Alex Avioliiton lyhyessä oppimäärässä (Anne Tyler). Eroamaan.

Tai vain tunnistamaan puolia, palasia itsestäni. Kuten Eeva Kilven teksteissä tai Pirkko Saision. Tai Tiina Pystysen. Kuvissakin.

Tai pätkiä, tapahtumasarjoja elämästäni. Kuten Arno Kotron runoissa. Ilman sinun rakkauttasi.

Olen itsekäs. Itserakas. Kun haluan lukea itsestäni. Peilata kirjoissa itseäni. Oppia itsestäni. Oppia elämään itseni kanssa. Yhä vain onnellista elämää. TarjaKerttulan elämää.

Olenko vähemmän valveutunut, kun minua eivät kiinnosta ns. tärkeät kirjat? Kuten vaikka uusin Sofi Oksanen. Joka on ansiokas ja hyvä. Uskon sen. Tai Tervon Layla. Vai oliko se edes tärkeä kirja?

Elänkö sumussa, nätin napani ympärillä, toisista ja maailmasta välinpitämättömänä?

En. Ja en. Olen tietoinen maailmassa tapahtuneista ja edelleen tapahtuvista pahuuksista. Vääryyksistä. Epäoikeudenmukaisuuksista. Kauheuksista. Kaikkia yksityiskohtia en haluakaan kuulla. Muistan vieläkin sen inhon, jonka valtaan jouduin lukiessani viimeisiä sivuja Henning Mankellin Kennedyn aivoista. Olisin mieluummin ollut tietämättä.

Minulla on ajatuksia, käsityksiä ja mielipiteitä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Ja mitä itsekunkin pitäisi tehdä, että sitä parempaa maailmaa kohti mentäisiin. Isommassa ja pienemmässä mittakaavassa. Tiedän paljon. Riittävästi.

En vain halua enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Millään tasolla.

Siinä mielessä en enää usko ihmisiin. Siis että todetessaan jonkin epäkohdan, he lähtisivät joukolla sen puolesta puhumaan ja toimimaan. Niin ei tapahdu. Ei työpaikoilla, ei harrastusporukoissa, ei naapurustoissa, ei kaupungeissa, ei tässä maassa. Ei tässä kuussa eikä myöhemminkään.

Paitsi joskus, jossain minun mielestäni epäolennaisissa tai jopa vastenmielisissä hankkeissa. Kuten vaikkapa estämässä vammaisten tai maahanmuuttajien asuttamista naapurustoon. Sellaisia hävyttömyyksiä jotkut ajavat. Julkisesti.

Siinä mielessä uskon edelleenkin ihmiseen, että aina silloin tällöin joku lähtee muuttamaan itseään ja sitä kautta lähipiirinsä elämää. Heidän oma olemisensa muuttuu onnellisemmaksi ja paremmaksi, ilman että kukaan siitä kärsii. Päin vastoin. Muutaman muunkin elämä voi pareta. Tai saada evästystä, kannustusta omempaan, parempaan pyrkiessä. Mutta laajemmalle se ei kanna. Vain yksi ihminen kerrallaan voi lähteä sille tielle. Parantua.

Siitä muodostuu kuitenkin jonkinlainen joukko. Joukko omien elämiensä tommyhellstenejä ja tarjakerttuloita. Omaksi itsekseen tulleiden. Pienten ihmisten pieni joukko. Soluttautujien joukko. Tekemässä pientä hyvää. Itselleen ja ehkä himpun jollekulle toisellekin. Joskus.

Se riittää. Parannukseksi.

Panettelua ja epäolennaisuuksia

Luin Reidar Palmgrenin kirjan. Pidin siitä. Tänään eräs asiakas ei antanut Sudenmarjalle tilaisuutta, koska Palmgren on hänen mielestään ylimielinen, itsensä toisten yläpuolelle asettaja. Hmmm... Jos olisin kuullut tämän mielipiteen ennen lukemista, olisiko se vaikuttanut minun lukemiskokemukseeni? En ole suopea heille, jotka itseään ylentävät. Jäikö minulta jotain huomaamatta, kun en nähnyt moista virettä kirjassa ollenkaan? Olen kyllä päätellyt jotain Palmgrenista, kun hän Satu Silvon kanssa... ja silti luin kirjan välittämättä niistä panettelevista ajatuksista. Hmmm...

Useampi Veikko Huovisen ihailija ei osta Panu Rajalan hänestä kirjoittamaa 'Hirmuista humoristia'. Rajalan persoonan takia. Ei vaikka puolustelisin Rajalan erinomaisuutta elämäkertakirjailijana elämäkertafani Marjan arvioihin vedoten. Marjalta ei saa turhanpäiten kehuja.

Olen antanut monesti itsenikin vaikuttua jonkin kirjailijan tai muusikon tai näyttelijän henkilökohtaisuuksista. Siis hänen julkisista esiintymisistään saamistani käsityksistä. Ne käsitykset ovat värittäneet arvioitani jonkin heidän taiteellisen tuotoksensa hyvyydestä. Omakohtaiset, lyhyetkin live-kosketukset taiteilijaan ovat vaikuttaneet vieläkin voimakkaammin.

Lakkasin lukemasta ihailemani Tuulaliina Variksen kirjoja sen jälkeen, kun hän tylyili minulle, lyhyessä kohtaamisessa muinoin Savonlinnan Knut Possessa. Arvostan silti hänen lausuntojaan mm. Kirjailijaliiton puheenjohtajana ja sanomisiaan vaikkapa Voimalassa männäkeväänä. Ja ehkä luen vielä hänen kirjojaankin, jotkut niistä kun ovat lukemattomina hyllyssäni.

Anja Snellman käyttäytyi (siis kirjoitteli) minun mielestäni moukkamaisesti ja omahyväisesti muinoisessa Hesarin lukupiirissä. Hänenkin kirjojensa lukeminen lopahti siihen. En pysty edes työssäni esittelemään hänen kirjojaan. Myyn kyllä, jos joku haluaa oma-aloitteisesti ostaa. Sentään, heh.

Kun Claes Andersson oli kerran kukkakaupassa töykeä ja tahditon, en enää ole arvostanut häntä ihmisenä, ja kuuntelen hänen puheitaan rumin korvin. Runojaan rakastan edelleen. On ne vaan niin hyviä.

Ei mitään logiikkaa... ei suoraselkäisyyttä...

Martti Lindqvist-vainaa oli oikeassa, kun totesi, ettei koskaan pidä mennä tapaamaan idoliaan. Jos haluaa pitää hänet idolina jatkossakin.

Vaan sellaista se on. Inhimillistä. Suhtautuminen.

Kerttuloita kirjallisuudessa

Kohtasin Kerttulan. Vanhempi ylikonstaapeli Kerttulan. Reidar Palmgrenin uudessa Sudenmarja-romaanissa. Josta pidin. Enkä pelkästään Kerttulan takia.

Kerttula oli kovin tutunoloinen. Avoin, vilpitön, höpäjävä, hyväntahtoinen, ilmiselvästi kymiläissyntyinen mies. Teki työnsä hyvin ja halusi uskoa sen minkä näki. Pidin hänestä.

Sudenmarja on osoitus siitä, että Suomessa on hyviä kirjailijoita, hyvinhyviä. Palmgren kirjoittaa niin, että ensimmäiseltä sivulta lähtien tarinassa on kotonaan.

Reidar Palmgren on näyttelijä. Tarina on täynnä draamaa. Hän on myös ilmeinen luonnonystävä,  valveutunut kansalainen ja humanisti. Hän on saanut tähän tarinaan kaikkea tuota ja paljon muuta. Ilman että olisi ahdasta. Hänessähän on vähän toimittajaakin - männävuosien Kirjamaissa.

Luonto on tarinassa keskeisessä osassa. Se ei ole pelkästään tausta, jonka päälle tarina maalataan, vaan tavallaan toinen päähenkilöistä, puistotyöntekijä Tuulan lisäksi. Se elää, vastavuoroista elämää henkilöiden kanssa.

Ihailen Palmgrenin tapaa ottaa tarinan aikana kantaa monenlaisiin asioihin, sekä ihmisenkokoisiin eli erilaisuuteen, rakkauteen ja sen korvikkeisiin (mukaan lukien lemmikit) ja muihin ihmissuhteisiin kotona ja töissä, kulisseihin, kuolemaan ja väkivaltaan, että yhteiskunnallisiin kuten kunnallispolitiikkaan kaavoituksineen ja hallinnonalojen tehostamisineen, yrittäjyyteen, konsultti-ilmiöihin jne. Hän ottaa kantaa henkilöidensä tekojen ja pienten puheiden kautta. Ilman julistusta tai alleviivaamista.

Palmgren taitaa juonen kuljettamisen. Dramaattisia käänteitä tulee sopivin väliajoin. Kirjan 300 sivussa ei ole tyhjäkäyntiä. Teksti on niin vetävää, että kirjan lukee nopeasti. Siksikin, ettei meinaa malttaa odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka kyseessä on tavallisten ihmisten tarina.

Mieleeni palautuvat keväällä luetut Annie Proulxin Wyoming-tarinat. Sudenmarjassa on jotain samaa. Tavallisen elämän hurjuutta. Tai tavallaan tavallisen elämän. Ei ihan niin hurjaa kuin... tai kyllä vaan. Kyllähän tässäkin äärimmäisyyksiin ylletään, ilman että käänteet tuntuisivat yhtään liioitelluilta. Kummallista kyllä.

En ihmettele, että Palmgrenia on veikkailtu Finlandia-kisaan. Miä kannatan kyseistä ehdokkuutta.

Onkohan se niin, että erityisen hyviä teoksia syntyy, kun kirjojen välissä on useampia vuosia. Niinkuin Palmgrenilla 3-4 vuotta. Ja Petri Tammisella yleensä pari.

Ja mikähän siinä on, että naiskirjailijat saavat aikaan kohua - kuten Katja Kettu ja Riikka Ala-Harja - mutta miehet niinkään ei. Hyvillä kirjoilla. Tai no, olihan Tervon Layla. Mutta Tervo on ilmiö muutenkin.

Ovatko Palmgrenin, Tammisen, Juha Seppälän ym. tavallisista ihmisistä kertovat kirjat jotenkin vähempiarvoisia. Ei minusta. Olen entistä enemmän näiden pienten tavallisten tarinoiden ystävä. Tavallisissa elämissä on tarpeeksi draamaa. Tällaisellekin dramaatikolle kuin miä. Tai ehkä juuri siksi, kun oma elämäkin tuntuu tavallisen dramaattiselta, näin läheltä seurattuna. En tarvitse enää suurta draamaa kirjoissa.

Palmgrenin draama on.

ps. Se toinen henkilöhahmo Kerttula oli tänä vuonna Jari Järvelän Cafe Inkeroisessa.

pps.  Sudenmarja (Paris quadrifolia)
Juuret ja marjat ovat myrkyllisiä, ja kuten usein muitakin myrkyllisiä kasveja, on tätäkin käytetty lääkkeenä. Marjojen mehulla on parannettu silmätulehduksia ja hinkuyskää, sitä on käytetty myös ulostusaineena ummetuksessa. Muita nimiä ovat karhunmarja, käärmeenmarja, madonmarja ja sianmarja. Kasvin kehittyminen kukkivaksi kestää 15 vuotta.

Käyttäytymiskukkasia vol. 1

Ympäröivä maailmani on täynnään alati mielenkiintoisia psykologisia ilmiöitä ihmisten käyttäytymisissä.

Kirjakaupalla vuorovaikutus- ja päätöksentekokuviot ovat tutkiskeltavissani jatkuvasti.

Jo lähestymisen ja tervehtimisen aikaansaama reaktio asiakkaassa kertoo minulle jotain. Jotkut ottavat palvelutarjouksen herkästi vastaan, toiset vakuuttavat selviävänsä itse. No, selviämistä en yleensä kyseenalaistakaan. Pahemmastakin selvitään. Mutta asioita voi tehdä helpommin tai vaikeammin, itsenäisemmin tai dialogissa jne. Up to u!

Kun osto/myyntitapahtuma etenee, on hauskaa seurata päätöksentekoa. Jollekulle kolme euroa maksavan onnittelukortin valitseminen kestää kymmeniä minuutteja, puoli tuntiakaan ei ole harvinaista. Toinen ostaa viidessä minuutissa lahjakirjat koko perheelle. Tarkemmin tietämättä etukäteen, mitä oli tulossa ostamaan.

Tuskallisimpia ovat ne lahjanostamisprosessit, joissa asiakas kuvittelee kykenevänsä tietämään lahjansaajan ajatukset, ostamaan saajalle varmasti mieluisen lahjan, kirjan, kortin tai muun. Takuuvarma lahja on melkein mahdottomuus. Lempikirjailijan kirjakin voi olla sillä kertaa pettymys.
Vieläkin kiintoisammaksi valinnanvaikeuksien syvimmät salat tulevat, kun pälkähästä päästävä lahjakorttikaan ei kelpaa. Vaikka kertoisin, että useimmat lahjakortillaan itselleen taatusti mieluisia tavaroita/kirjoja ostavat ovat tyytyväistä porukkaa.

Hämmästyn joka kerta myös niitä kummitätejä, jotka ostavat kummipojilleen rippilahjaksi tätimäisiä elämänviisauskirjasia. Joiden kansikuvassa hymyilee vaikkapa suloinen siili, ei se Kiroileva. Kelle lahja oikein onkaan ostettu?! Eräs rouva pokkanaan paljasti ostavansa sellaisen opuksen itsensä takia, sillä ei ole väliä, vaikkei poika sitä koskaan lukisikaan. Kummallista kummiutta.

Itsepäisesti omia käsityksiään lahjansaajan aivoituksista tuskaileva saa minutkin melkein ahdistumaan. Mutta jos lahjan valitsemisen haluaa olevan niin vaikeaa, kuten moni ääneen ähkii, se on jokaisen oma asia. Sitä minun on itselleni toisteltava. Helpotusta ei voi tarjota väkisin.

On myös heitä, jotka tulevat uusiin aatoksiin, kun heittelen erilaisia näkökulmia valintaprosessiin. Kirjalahja voi olla lahja kaksin verroin, kun se onkin joku uusi, yllättävä, jota lahjansaaja ei osaisi toivoakaan. Lahjansaaja voi löytää näin esim. uuden kirjailijan lempigenrestään. Sellainen ajattelutapa on pelittänyt joskus, minulle on jälkeenpäin kerrottu.

Uuden taktiikan omaksuminen toimii toisilla nopeammin, toisilla hitaammin. Eräs rouva lähti kanssani kassalle käsissään lahjakirja tädille, sellaisen kirjailijan kirja, jota täti on tottunut lukemaan. Ulospäinkin näkyneen vakavan pohdinnan päätteeksi hän palasi kassalta vaihtamaan kirjaa ihan uuteen mutta samantyyliseen kirjaan. Kehaisin ostajaa rohkeudesta ja toivoin hartaasti sekä mielessäni että ääneen, että lahja olisi mieluinen. Olin kuitenkin puheideni takana edelleen.

Toisenlaisiakin tapauksia on. Rouva pähki lahjakirjaa ystävättärelleen. Jokaisesta kirjasta löytyi jotain epäilyttävää, mahdollisesti osoittelevaa, liian rohkeaa, liian tavallista... Eitällaista-arvioiden lista tuntui päättymättömältä. Lopulta rouva valitsi suosittelemani Haahtelan Traumbachin. Siinä olisi lahjansaajan toiveita ajatelen psykologista näkökulmaa, kaunista kieltä ja kiintoisa tarina. Pari päivää myöhemmin rouva tuli vaihtamaan kirjan. Hän oli lukenut ammattilaiskriitikoiden moittivia arvioita. Ei halunnut antaa sellaista lahjaa. Esittelin hänelle lisää ja jätin hänet lopulta yksin valitsemisen suolle. Lopulta hän tuli kysymään minulta, voisiko Hämeen-Anttilan 'Tuhannen ja yön erotiikan' antaa lahjaksi. "Itse ainakin sellaisen haluaisin", hän totesi. "Mikäpä ettei, hyvä valinta varmaankin." Kassalla rouva vielä perusteli peruutustaan: "Luotan enemmän ammattilaisarvioijiin." Kun olin hänelle kertonut, että negatiiviset kritiikit olivat ammattilaisten, positiiviset minun ja tavallisten bloginpitäjien.
Mitä kaikkea tämä prosessi kertoikaan rouvasta itsestään?!  Lahjansaajasta tuskin mitään. Vaikka se oli valinnan pääkriteeri. Tai sen olisi pitänyt rouvan mielestä olla.

Laajemman tuotevalikoiman ääressä olen huomannut kaikenlaisia tekijöitä, jotka valintoihimme vaikuttavat.  Kortteja ym. valittaessa lempivärit ovat tietenkin yksi valintaperuste, kuva-aiheiden ja muiden lisäksi. Alepokkareita ostaessaan joku saattoi joutua valitsemaan monen mieluisen kirjan väliltä - kun piti ostaa ne kolme pokkaria 12€llä. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun valittujen pokkareiden kansien väritys mätsäsi ostajansa vaatetukseen. Kun ei osaa valita rationaalisesti, tiedostamattomat kriteerit saavat vallan. Saatoimme saada hilpeät naurut, kun asiakkaalle siitä mainitsin. Peruste se on salakavalakin sellainen. Eikä välttämättä huono.

- - -

Heh. Nythän miä sen hokasin! Olen käyttäytymistieteilijä, kasvatustieteiden maisteri pohjakoulutukseltani. Olen mennyt väittelemään vuosikausien ajan, etten oppinut yliopistoaikanani mitään, ammatillista.

Keskityin silloin rakastamiseen. Viivyin Jyväskylässä yleensä maanantaista keskiviikkoon ja sitten palasin elämääylläpitäviin puuhiin kotiin. Tai jos olin Jykylässä pitemmän putken, niin aika meni aatellessa, rakastani, päivät päätä käännellessä, kirjeluukun ja lennättimen suuntaan, viestejä ootellessa ja haaveksiessa.

Mutta taidankin olla käyttäytymissuuntautunut ihan läpikotaisin.

Ja kun luen tätä kirjoitusta, voin päätellä paljon itsestäni. Käyttäytymisestäni dialogissa. Käyttäytymisestäni asiantuntija-asemassa. Elämänasenteeni ilmenemisestä työkäyttäymisessäni. Ja...

-