Juhlan aiheet pakolla ja ilman

Jälleen kerran olen viettämättä juhlaa. Juhlaa, joka on merkitty kalenteriin.

Jälleen kerran ikkunasta avautuva sää ei ole yhtään synkassa juhlan aiheen kanssa. Siis että olisi kevään juhla.  On syksyisen harmaa Vappupäivän aamu. Sataa ja synkistelee.

Jälleen kerran ei tunnu missään. Että jätin koko juhlan juhlimatta. En mennyt edes teatteriin Wappupippaloita katsomaan, vaikka uskon ja tiedän, että se olisi ollut ääneennaurettavaa huvitusta. Munkit sentään ostin, kun niiden tuoksu (tai käry) tunki ovien raosta sisään jo eilen. Ortodoksikuorolaiset paistoivat alakerrassa munkkeja myyjäisiinsä jo aamuvarhaisesta lähtien eikä niitä voinut vastustaa. Iltateen kanssa ne maistuivat makoisilta.

Kuohuviinipullonkin ostin. Pistin sen varmuuden vuoksi viilenemään. Jos tulisi mieliteko tai tarve. Ei tullut. Jos sää olisi toinen, lähtisin lempiretkipaikalleni Kaupunginlammen rannalle kirjoittelemaan. Ja siemailisin onnellista, kuohuvaa ilolientä. Ilman aurinkoa se ei toimi. Joten ihan hyvä näin.

Voisin vaikka testailla tätä uutta identiteettiäni: "Yrittäjällä ei ole vapaata aikaa." Näin olen kuullut sanottavan. Ja tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole tehnyt töitä tänä ensimmäisenä kuukautena yötäpäivää. Nyt voisin sitä testailla. Nooh....

Olen ollut tämän uuden elämäni aikana viettämättä monta muutakin juhlaa. En joka kerta, mutta silloin kun siltä on tuntunut, tai ei ole tuntunut siltä. Että juhlituttaisi. Olen ollut viettämättä joulua, pääsiäistä, äitienpäivää, juhannusta, itsenäisyyspäivää ja mitä niitä pakkojuhlia onkaan. Niin, uuttavuottakin. Joskus olen ollut niin kuin ei koko juhlaa olisi ollenkaan. Joskus olen juhlistanut jotenkin pienesti, omalla tavallani, hyvältä tuntuvalla tavalla. Joskus juhlinut ihan asianmukaisesti, jopa suureellisesti. Mutta vain silloin, kun olen ollut sillä päällä. Aidosti. Kuten ystäväni Jari tapaa sanoa.

Monet kanssaihmiset ovat kauhistelleet juhlimattomuuttani. Varsinkin yksinäistä jouluani. Suotta.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu. Tuntuu että alvariinsa on joku juhla. Joulukin joka vuosi. Mitään pakkojuhlaa ei ehdi ruveta edes odottamaan, kun se jo on. Ja varsinkin se on ohi.

Jos olen viettämättä juhlapyhän, tai siis vietän sen kuin minkä tahansa vapaapäivän, niin en tunne menettäneeni mitään. Juhlia tulee ja menee. Olen viettänyt kaikenlaisia juhlia kymmenittäin (tai ehkä sadoittain) elämäni aikana. Onnistuneita ja ihania juhlia, ja niitäkin, jotka eivät ole piirtyneet muistojen kirjaan. Olivat ja menivät, jälkiä jättämättä. Ja niitäkin, joista jäi vähemmän hyvä maku. Siis pilalle menneitä. Vaikka onneksi muistini on armollinen, armollisesti huono, niin että muistan vain, että sellaisiakin on ollut, vaan en muista millaisia tarkemmin ottaen. Suurin osa juhlituista juhlista vaipuu ns. unholaan. Erityisiä jälkiä jättämättä.

Kun juhlii silloin, kun oikeasti juhlituttaa, juhlat tuntuvat juhlalta. Hauskaahan juhliminen on. Ja onneksi on juhlanaiheita. Poikaseni sanoi joskus aikanaan, että "Meidän äiti keksii kyllä aina jotain juhlan aihetta." Eli syyn yhdessä (tai yksin) skoolata ja syödä sachereita. Sellaisista juhlista pidän erityisesti. Joiden aihe on jokin juuri sillä hetkellä ajankohtainen ihana asia. Vaikkapa ystävän kohtaaminen. Tai virman perustaminen. Tai joku pieni ja vaatimaton tapaus, tai ajatus...

Voihan olla, että vielä sekin aika koittaa, että juhlin joka ainoan mahdollisen ja mahdottoman juhlan. Mutta nyt näin. Elämä on yhtä juhlaa!

Vaatimattomuus kaunistaa elämää

Kävin kevätretkellä Oulussa. Halusin nähdä ihailemani Risto Tuorilan teatterinäyttämöllä. Kauppamatkustajan kuolema oli saanut hyviä arvosteluja. Siksi näin vaivan.
                                                                                   

Risto Tuorila on vaatimaton näyttelijä, minun silmissäni. Hän ei ole otsikoissa eikä häntä monikaan nimeltä tunnista. Minuun hän teki vaikutuksen aikanaan niin ikään ihailemani Jörn Donnerin kirjoihin perustuvassa tv-sarjassa 'Angela ja ajan tuulet' (1999). Tuorila on vähäeleinen mutta voimakkaasti vaikuttava hahmo tuossa loistavasti dramatisoidussa sarjassa.
(Sarjan toivoisi tulevan uusintana. Uusintojahan suuri osa teeveessä pyörivistä sarjoista taitaa olla. Tämä olisi sen arvoinen, todellakin.)
Ja tv-näytelmä 'Partanen' (2003), jossa Tuorila esitti kymiläistä Partasta, oli ikimuistettava possoineen kaikkineen.

Tuorilan vaatimattomuus on tietenkin minun subjektiivinen, todella hatarin perustein hänelle kuvittelemani piirre. Ihailunsa kohteen haluaa nähdä ihaltavana joka suhteessa, ja nöyryys taiteen teossa on minun mielestäni arvostettavaa. Se asenne tuottaa hyviä tuloksia. Taiteessa. Ja kaikessa.

Perjantaisen esityksen päätteeksi näin Risto Tuorilan nousevan aika kalliin näköiseen uudenuutukaiseen citymaasturiin. Eikä hän hymyillyt minulle, vaikka minä hymyilin hänelle, tosin aika kaukaa... Tiedä häntä, onko hän elämässään vaatimaton, vai ei. Mutta viis siitä, minä voin ihailla hänen näyttelijän työtään. Ihailin Kauppamatkustajan kuolemassakin.
Onneksi en sattunut lähemmin hänen kohdalleen, jolloin olisin hyvinkin saattanut sanoa hänelle sanasen. Se, miten hän olisi ihailuuni reagoinut, jäi kokematta. Nyt saan pitää illuusioni hänen viehättävästä vaatimattomuudestaan. Kiitetty.

Oulun retki muistutti minulle vaatimattomuuden kauneudesta myös toisella tavoin.

Oulussa on paljon ihmisiä, ja paljon ihmisiä, joilla on varaa. Kaikenlaiseen ylellisyyteen. Oulu on (ulkoisesti) menestyvien kaupunki.

Terassit olivat vastikään kevään kunniaksi avautuneet ja seurueiden pöydissä oli kuohuviini jos toinenkin coolerissa. Kuohujuoma tuo ylellistä tunnelmaa, oli se sitten alle kympin kuoharia tai oikeaa shampanjaa. Seurueita sivusilmällä seuraillessani laskeskelin, että jos joku haluaa useammalle ihmiselle tarjota baarissa juotavaa, listahinnaltaan tyyris kuohuviini ei ole pöljempi vaihtoehto ollenkaan. Tulee jopa halvemmaksi kuin jokaiselle erikseen tarjottu drinksu. Mutta varakkaan vaikutelman se tekee.

Oulun keskustan kauppaliikkeet ovat täynnä tavaraa, joihin ei pienituloisella ole varaa. Merkkituotteita ylennettyyn hintaan. Kaunista kyllä mutta ei välttämätöntä. Saati tarpeellista. Paitsi, että tekeehän arjen kauneus mielelle hyvää. Paitsi, että sellaisen kauniin ei tarvitse olla kallista.

Aurinkoisella Rotuaarin terassilla 'latte mochaa' nautiskellessani katselin ohikulkijoita. Hyvännäköisiä, kivasti pukeutuneita ihmisiä oli paljon enemmän kuin Kajaanin Kauppakadulla. Ilmeet olivat kyllä vertailukelpoisia kajaanilaisiin. Kaikkien kasvot eivät olleet kauniita, jos sisäisen kauneuden näkymistä ulospäin mitattaisiin. Aurinkoinen sää saa tietenkin paikassa kuin paikassa myönteisyyttä ilmeisiin, mutta perustyytymättömyys on muodikkain naamakuva. Jos sen yksioikoisesti ohikulkijoista päätteleisi.

Oulu on mukava paikka vierailla. Kokeakseen ja nähdäkseen kauniita asioita. Silti kohtuullinen elämä ja siihen tyytyminen, ja siitä suorastaan nauttiminen on paljon helpompaa Kajaanissa. Jos asuisi Oulussa tai Helsingissä, tarjolla olisi koko ajan sellaisten ihmisten elämiä, jotka toimisivat itselle tyytymättömyyden peilinä. Statuksia, joita ei ole Kainuussa tarjolla. Vaatetta ja muuta tavaraa, joita ei itsellä nykyään ole, ja joihin ei olisi edes varaa. Ja vaikka kuinka järjellä tietää - se on sadasti todistettu - ettei maallinen mammona missään muodossa tuo onnea, kuin ehkä hetkeksi, niin silti siellä vaanisi vaara. Että lähtisi samaan peliin mukaan. Inhimillistä heikkouttaan. Näkönälkäänsä, kuten vaarini sanoi.

Kun minulta edelleen joskus kysytään,  onko Kajaani minulle todellakin Toscana - kuten muinaisessa radiohaastattelussa loihin lausumaan - niin vastaan edellämainitustakin syystä, että "Kyllä!". Täällä on helppo elää vaatimatonta, kohtuullista elämää. Sitä on ollut täällä hyvä opetella, ja nyt sitä aika hyvin osaan.

Vaikkei sitä olisi itse eikä erkkikään uskonut joskus vuosia sitten. Kajaani on tehnyt elämälleni hyvää.

-