Vanhemmiten ajan käsitys muuttuu täydellisesti. Jälleen yksi klisee, joka on niin totta: Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu.
En ole enää vuosiin toivonut, että "olisipa jo ilta/huominen/ensi viikko/kesä/uusivuosi". En malttaisi illalla käydä nukkumaan, koska herätessä on taas yksi päivä mennyt. Päivä, jolla olisi vielä ollut käyttöä. Päivä, jota en ollut vielä loppuunkuluttanut.Harmittelen tuota harmiani.
Aikaa ei voi pysäyttää, sitä ei voi hidastaa. Se kuluu minusta riippumatta.
Jokunen viikko sitten istuin päivystyspoliklinikan penkillä. Olin istunut jo tuntikausia. Aika oli odottamista. Lääkärin odottamista. Pääkuvauksen odottamista. Uudelleen lääkärin odottamista. Ympärilläni valitettiin viipymistä, palvelun hitautta.
Olin tyyni. Annoin ajan olla. Olin välitilassa. Sitä tilaa rakastan. Kun ei voi muuta tehdä kuin vain olla ja odottaa. Kahdeksan tuntia sovussa ajan kanssa.
Odottaminen sai rauhoittavan lisäsäväyksen tajutessani, että saatan viettää tämähetkisen elämän viimeisiä hetkiä. Jos lääkäri kohta kertoo, että päässäni on jotain vialla - siis muuta kuin tämä normaali viallisuus - mikään ei ole sen jälkeen ennallaan. Elämä muuttuu täysin. Sairaus alkaa määrittää elämistä. Sain uutta voimaa antaa asioiden tapahtua omaan tahtiinsa, joskus rasittavan verkkaiseen.
Mutta miten siirtäisin tuon oivalluksen jokapäiväiseen elämään...
Rakas mielikuvitukseni on yksi syypää ajan kesyttämättömyyteen. Pienestäkin virikkeestä etukäteisajatukset karkaavat laukoille ja elän jo huomista päivää, ensi vuotta, loppuelämää. Ei auta ystävän neuvot eikä oma kokemuksen syvä rintaääni. Elin jo.
Etukäteen elämisessä on hyvääkin. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun se omassa päässä eletty tulevaisuus jää ainoaksi todelliseksi. Silloin voin olla onnellinen, että sain edes kuvitella tulevan, useimmiten tulevan onnen. Sallin sen kauniin kuvan itselleni. Ja jos se sitten tulee todeksi, niin silloinhan ilo on kaksinkertainen. Tai kolmin-. Saan elää sen etukäteen haaveillen, reaaliajassa nauttien ja jälkeenpäin muistellen.
Mutta silti. Miten kykenisin olemaan vain tässä hetkessä?! Olla huolehtimatta ajan kulumisesta. Koska sille en mitään voi. Paitsi luovuttaa sen vastustamisesta. Sehän on vain kellon aika. Ei minun.
Aikaa on. Niin kauan kuin on aikaa.
Haluan elää sovussa ajan kanssa. Aikaa ajattelematta. Auttaisiko filosofinen pohdinta ajasta?! Onko sitä edes olemassa, aikaa. Vai kuvittelemmeko vain.
Mitä tekisin jos aikaa ei olisi....
Olisin ajaton!
