Joskus varmaan itsekin jätän tervehtimättä, kun en ajatuksissani huomaa jotakuta tuttua. Mutta jos kohtaan tutut kasvot, tervehdin. Olen ollut niin paljon erilaisissa porukoissa elämäni aikana, ja jo Kajaanissa asuessanikin, etten aina muista, kuka tervehtimäni henkilö on, mistä hänet tiedän tai tunnen. Mutta tuntisin itseni pöljäksi, jos en moikkaisi. Ja mitä se haittaa, jos huikkaa hei'n jollekin tutuksi luulemalleen. Ei minua ainakaan haittaa, jos en tunne moikkaajaani. Eihän sitä halailemaan tarvitse ruveta, pelkkä nyökkäys ja/tai äänetön huulien heiluttelu moi'nomaisesti riittää, tervehdykseksi.
Pöljäksi tunnen itseni silloinkin, kun minun tervehdykseeni ei vastata. Katsotaan muualle tai ollaan olevinaan, ettei muka nähdä, vaikka ihan selvästi nähdään. Pohdiskelen monesti heti tapahtuman jälkeen, jätänkö seuraavan kerran tervehtimättä kyseistä ihmistä vai jatkanko itsepäisesti tervehtimistä, koska joka tapauksessa tunnemme toisemme. Kumpi tuntuu minusta paremmalta, olla typerä tuntemattomien tervehtijä vai moukka tervehtimättä jättäjä. Pitäisikö lopettaa turhat tervehtelyt...
Onhan olemassa suhteellisen hyväksyttäviäkin syitä olla tervehtimättä. Jos vaikka ei oikeasti noteeraa huonon näön takia. Tai että ei pidä tapanaan tervehtiä kuin tuttuja tuttuja. Todella tuttuja. Ei mitään epämääräisiä jossain vain kohdattuja. Tai on ujo. Vaikka luulisi, ettei ujo ja pelokas nimenomaan kehtaisi käyttäytyä huonosti.
Olen silti taipuvainen etsimään vikaa on siitä toisesta, kertakaikkisen huonoista käytöstavoista. (Eihän minussa voi olla mitään niin kauheaa vikaa, että minun tervehtimisenikin olisi arveluttavaa, epämiellyttävää, vastenmielistä tai merkki jostain pahasta teostani, jota en muista, tai ole huomannut tehneeni.) Tykkää jostakusta ihmisestä tai ei, voi häntä tervehtiä silti. Mutta vaatiahan en voi mitään, keltään. Jokaisella on oikeus määritellä omat tapansa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Ovat ne 'Käytöksen kultaisen kirjan' mukaisia tai ei.
Kerroin eräälle kaverilleni, ettei hänen kaverinsa, jonka kanssa olemme olleet samoissa tilaisuuksissa ja puheseuroissa monta kertaa, tervehdi minua koskaan. Katsoo vain päin, muttei sano mitään, vaikka hihamme hipoisivat toisiaan. Kaverini selitti, että menee todella pitkään ennen kuin se kaveri hyväksyy toisen omaan tuttavapiiriinsä. Voi hyvänen aika! Mitä hänen päässään oikein liikkuu? Mitä hän itsestään oikein ajattelee?
Nykyisin minua useimmiten hymyilyttää moinen mielenosoitus kanssaihmisiä kohtaan. Mutta kyllä se myös hyhkittää: Mitä hemmettiä se oikein meinaa?!
Ja mikäs se minä itte luulen olevani, kun kaikkien pitäisi minua tervehtiä, joku kuningatar Elisapetti vai...
