Kuhmon henkeä

Olen viettänyt pari viikkoa kamarimusiikillista aikaa Kuhmossa. Olen talkoolainen ja hoitelen pääosin majoitushommia. Tein syrjähypyn myös Kontion kahvilan tiskarina. Ja parhaillaan vahdin pyykkikonetta, kun jollekulle kävi kämmi.

Koen eloni etuoikeutetuksi, kun olen saanut töiden ohessa kuunnella konsertteja sen minkä ennätän. 'Ihminen saa mitä toivoo' toteutui jälleen kerran, ja sellaisella tavalla, jota ei osannut ennustaa. En ainoastaan päässyt Kamarimusiikkiin vaan pääsin tänne koko festivaalin ajaksi ja vähän ylikin. Huh ja kiitetty!!!

Täällä on paljon väkeä. Monissa konserteissa talkoolaiset joutuvat istumaan portailla, kun kaikki istumapaikat on täynnä sanankuulijoita, tai siis sävelten. Se on hienoa! Portailla istuen pääsee samaan fiilikseen kuin penkissäkin. Ja näin Kamarimusiikin tulevaisuus on taattu eteenkin päin.

Kuuntelin äskettäin radiosta ohjelmaa, jossa toimittaja ruoti näkemiään oopperoita. Joka ainoasta oopperasta hän löysi negatiivista arvosteltavaa ja niitä hän ensimmäiseksi korosti. Varsinkin lavastukset olivat aina huonoja. Hänelle syntyi outoja mielleyhtymiä kaikesta, minkä lavastaja oli esille pannut. Miksi ihmeessä hän pyrkii niitä livenä katsomaan. Kuuntelisi vain radiota ja cd-levyjä. Saisi lavastaa mieleisensä näyttämön joka oopperaan.

Kuhmossa henki on ihan toinen. Yleisö on kiitollinen kaikesta kuulemastaan. Taiteilijat kutsutaan lähes aina uudelleen kumartamaan, vaikuttavimmat montakin kertaa. Usein kiihkeisiin aplodeihin onkin syytä. Täällä on vain hyviä ja loistavia esityksiä. Lähes.
Ainoa taiteilija, joka on jätetty pariin kertaan yksille kumarruksille, on ollut Erik Erikssonin kuoro. (Niistä konserteista, joissa olen ollut kuulemassa.) Minun mielestäni syystä. Porukka on taitava, mutta kyseiset esitykset olivat aika lailla läpihuutokeikkoja. Minun korviini. Innotonta ja huolimatonta. Kuunnellessa tuli mieleen monta suomalaista kuoroa ja yhtyettä, jotka ovat ainakin yhtä hyviä tai parempiakin. Ja jotka ottaisivat ehkä vakavammin tällaiset konserttiputket. Vaikka taiteilijat esittävätkin kuhmolaiseen tapaan vain yhden kappaleen konsertissaan - ja ehkä juuri siksi.

Viimeisenä iltanaan he kyllä olivat huikeita esittäessään supervaikean Magnus Lindbergin teoksen 'Songs from North and South'. Ylen taitavaa, mutta vähemmän koskettavaa. Jota itse musiikilta toivon. Tunteita. Kuorolaisilla oli ääniraudat, joilla he kilauttelivat otsaan ja pohkeeseen pysyäkseen nuottikartalla. Ja kelpaahan sellaista musikaalisuutta näyttää, ja katsella. Ainakin joskus. Mutta kerta kuuleminen riitti minulle.

Hmmm... Nythän huomaan, että itsekin rupean kriittiseksi. Kun on aihealue, josta jotain tiedän. Kuorolaulusta siis. Ihan kuten tuo aiemmin mainittu radiotoimittajatar. Hyi minnuu!

Vaan summa summarum. Viimeisiä konsertteja soitellaan tänään ja huomenna. Pari taidan itsekin vielä kuunnella, vaikka enin musiikillisten elämysten nälkä onkin tyydytetty vähäksi aikaa - 25 konserttia on takana. Paljon tyytyväisiä kuulijoita olen kohdannut ja kuullut. Läheltä ja kaukaa tulleita. Myös talkoolaisia, jotka urakalla kuuntelevat kamarimusiikkia ja heitä, jotka eivät ole ikinä yhtään festivaalikonserttia kuunnelleet, mutta antavat sille silti työpanoksensa vuosi toisensa jälkeen.

Lisäksi olen tutustunut talkoolaisten ja festivaalityöväen ahkeraan, aikaansaavaan, taitavaan ja joustavaan joukkoon. Ette arvaakaan kuinka valtavasti asioita pitää ottaa huomioon, että tällainen festivaali pyörii niin, että yleisö luulee se on vain a piece of concerto. Työmäärä taustalla on mahoton. Todellakin. Olen sen omin silmin todistanut näiden viikkojen aikana. Ja se mitä olen nähnyt, on vain pieni osa siitä työstä, joka on talven aikana tehty, ja menneinä vuosina. Ei kaikki tämä sutjakka sujuminen ja Kuhmon henki ole tyhjästä nyhjästy. Ihailen toiminnanjohtajaa, tuottajaa, esimiehiä ja koko sakkia.

Nyt minä odotan kotiinpääsyä. 24/7 -päivät ottavat voimille, vaikka musiikillista virvoitusta olenkin saanut kylliksi. Kokenut talkoolainen kertoi minulle, että tähän aikaan festivaalia uhotaan, ettei koskaan enää tällaista ruljanssia vapaaehtoisesti. Mutta kun kevät koittaa ja Rusasen Sari kyselee, tuletko taas kesällä mukaan, niin siihen vastataan 'kyllä'. Sen täten todistavat pitkät Kamarimusiikkiurat - nuorella väelläkin kokemusta on vuositolkulla.

Onpahan tämä ollut mielenkiintoinen, antoisa pesti. Taiteilija-asuntolanhoitajuus. Yhden kesän kamarikriitikkopohjalta, pari kertaa Kuhmossa pikaisesti käyneenä. Eräs kajaanilainen tuttu kysyi tavatessa: missäs roolissa sinä täällä olet?! Niin. Ensi kesäksi harkitsen hakeutumista autonkuljettajaksi, ehkä. Sellainen miä taidan olla. Suhteellinen sivustaseuraajaa yhdessä jos toisessakin tapauksessa.

Väristä kutinaa

Vaikka rutistun enkä kutistu, on minulla omia pinnallisia ilonaiheita. Kuten värit.

Tutut vuosien takaa muistavat minun mustavalkoisen kauteni. Se alkoi jo ennen äidin kuolemaa ja jatkui kymmenisen vuotta sen jälkeen.

Kun kuoropaitoja tilattiin, minulta ei kysytty minkävärisen otan. Ja kun kesäleirillä puin päälleni valkoisen paitapuseron, jonka hihassa kulki ohuenohut punainen raita, se sai valtavaa huomiota kuorokavereideni keskuudessa.
Mustan eri sävyistä olin hyvin tarkkana. Kuten oli myös kollegani Merja. Eräällä ay-risteilyllä vaihdoimme mustia puseroita, jotta ne sopisivat paremmin housujemme mustaan. 

Elämäni oli kovin mustavalkoista, myönnän. Värikästä mustaa mutta silti.

Jokunen vuosi sitten, sapatin seurauksena, oranssi tunki esiin. Ensin sisäisesti ajatuksena elämänilosta ja -voimasta. Sitten ulkokuorissani.

Nyt vaatteeni värisevät uutta. Istuin eilen Kuhmo-talon terassilla ja tunsin olevani auringonpaisteen kanssa yhtä. Ympärilläni oli enimmäkseen mustavalkoista väkeä, tai muuten vaatimattoman väristä, kesään nähden kalvakkaa. Yksi sitruunankeltainen housupuku, pari punaista huivia, yhdet lilat aurinkolasit osuivat silmään. Ja tietenkin yhdet oranssihkot housut, miehen jaloissa. Vaikka ne aika harvinaisia ovatkin, niin niitä Kuhmossa näkyy silloin tällöin. (Näen ne jo kaukaa, sillä odotan oranssihousuisen miehen kosintaa. Aion vastata siihen 'kyllä'.)

Siinä ohessa näin muutakin, josta peilautuivat omat ulkonäkökummajaiseni.

Kaksi kuusikymppistä hoikansimpsakkaa rouvaa minglaili mustavalkoisissa kesämekoissaan ja korkeissa koroissaan. Sukattomat sääret olivat muodoltaan sorjat, mutta suonikohjuiset, mustelmaiset ja ryppyiset.
Voisin ottaa opikseni. Hymy ja ryhti kiinnittää enemmän huomiota kuin ruttuiset polvet ja kelmeän värinen iho. Ellei heitä katsele sillä silmällä alaviistosta kateellisesti panetellen. Voisin ehkä tunnustaa, minä, jonka vyötäröltä ei uumaa löydy.
Itselläni on ollut aina pohjeongelma. Joskus 90-luvulla se iski armottomasti, huolimatta exäni vakuutteluista, että niitä kelpaa näyttää. Minusta ei. Päätin, etten mene Kreikanlomilla edes uimaan ilman mustaa kaapua, jollaisessa kreikkalaiset lesket vedessä vilvoittautumassa käyvät. Nooh, uin uikkareissa, mutta trauma jäi pysyväksi. Siksi näen toistenkin pohkeet.

Ikä tuo levollisuutta ulkonäön suhteen. Osaksi siksi, ettei enää luulottele onnen tai menestyksen liittyvän siihen. Osaksi myös siksi, että oppii konstailemaan omien ulkonäöllistenkin heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kanssa. Nykyään vahvuuteni keskittyvät omasta mielestäni lähinnä suun seutuville. Huulteni kaarista en ole vielä tähän ikään mennessä löytänyt vikaa. Pidän hymystä kiinni. Huulilla, vaatetuksessa ja elämässä.

Vaikka sinut olemmekin, 55 vuottani ja minä, ikä ja ulkonäkö on ollut viimeisen vuoden aikana monasti mielessä. Alan olla yhä enemmän äitini näköinen. Ja ilmiselvästi ikäiseni. Kriisiytymään en silti ala. Hyvä näin.

Tänä aamuna näin televisiossa nuoruuden kaverini Jopen. Lukioaikana vaaleakiharaisen salskean poikamaisen nuorukaisen. Oli hämmentävää nähdä kaikki se tuttu vanhemmaksi muuttuneena. Vaalea ja salskea hän näytti olevan edelleen, mutta poskien silo, jota aikanaan ihailin, oli karhistunut keski-ikäisyyteen. Siitä voi päätellä paljon itsestään.

Toivottavasti myös omien kolttujensa väristä.