Tutut vuosien takaa muistavat minun mustavalkoisen kauteni. Se alkoi jo ennen äidin kuolemaa ja jatkui kymmenisen vuotta sen jälkeen.
Kun kuoropaitoja tilattiin, minulta ei kysytty minkävärisen otan. Ja kun kesäleirillä puin päälleni valkoisen paitapuseron, jonka hihassa kulki ohuenohut punainen raita, se sai valtavaa huomiota kuorokavereideni keskuudessa.
Mustan eri sävyistä olin hyvin tarkkana. Kuten oli myös kollegani Merja. Eräällä ay-risteilyllä vaihdoimme mustia puseroita, jotta ne sopisivat paremmin housujemme mustaan.
Elämäni oli kovin mustavalkoista, myönnän. Värikästä mustaa mutta silti.
Jokunen vuosi sitten, sapatin seurauksena, oranssi tunki esiin. Ensin sisäisesti ajatuksena elämänilosta ja -voimasta. Sitten ulkokuorissani.
Nyt vaatteeni värisevät uutta. Istuin eilen Kuhmo-talon terassilla ja tunsin olevani auringonpaisteen kanssa yhtä. Ympärilläni oli enimmäkseen mustavalkoista väkeä, tai muuten vaatimattoman väristä, kesään nähden kalvakkaa. Yksi sitruunankeltainen housupuku, pari punaista huivia, yhdet lilat aurinkolasit osuivat silmään. Ja tietenkin yhdet oranssihkot housut, miehen jaloissa. Vaikka ne aika harvinaisia ovatkin, niin niitä Kuhmossa näkyy silloin tällöin. (Näen ne jo kaukaa, sillä odotan oranssihousuisen miehen kosintaa. Aion vastata siihen 'kyllä'.)
Siinä ohessa näin muutakin, josta peilautuivat omat ulkonäkökummajaiseni.
Kaksi kuusikymppistä hoikansimpsakkaa rouvaa minglaili mustavalkoisissa kesämekoissaan ja korkeissa koroissaan. Sukattomat sääret olivat muodoltaan sorjat, mutta suonikohjuiset, mustelmaiset ja ryppyiset.
Voisin ottaa opikseni. Hymy ja ryhti kiinnittää enemmän huomiota kuin ruttuiset polvet ja kelmeän värinen iho. Ellei heitä katsele sillä silmällä alaviistosta kateellisesti panetellen. Voisin ehkä tunnustaa, minä, jonka vyötäröltä ei uumaa löydy.
Itselläni on ollut aina pohjeongelma. Joskus 90-luvulla se iski armottomasti, huolimatta exäni vakuutteluista, että niitä kelpaa näyttää. Minusta ei. Päätin, etten mene Kreikanlomilla edes uimaan ilman mustaa kaapua, jollaisessa kreikkalaiset lesket vedessä vilvoittautumassa käyvät. Nooh, uin uikkareissa, mutta trauma jäi pysyväksi. Siksi näen toistenkin pohkeet.
Ikä tuo levollisuutta ulkonäön suhteen. Osaksi siksi, ettei enää luulottele onnen tai menestyksen liittyvän siihen. Osaksi myös siksi, että oppii konstailemaan omien ulkonäöllistenkin heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kanssa. Nykyään vahvuuteni keskittyvät omasta mielestäni lähinnä suun seutuville. Huulteni kaarista en ole vielä tähän ikään mennessä löytänyt vikaa. Pidän hymystä kiinni. Huulilla, vaatetuksessa ja elämässä.
Vaikka sinut olemmekin, 55 vuottani ja minä, ikä ja ulkonäkö on ollut viimeisen vuoden aikana monasti mielessä. Alan olla yhä enemmän äitini näköinen. Ja ilmiselvästi ikäiseni. Kriisiytymään en silti ala. Hyvä näin.
Tänä aamuna näin televisiossa nuoruuden kaverini Jopen. Lukioaikana vaaleakiharaisen salskean poikamaisen nuorukaisen. Oli hämmentävää nähdä kaikki se tuttu vanhemmaksi muuttuneena. Vaalea ja salskea hän näytti olevan edelleen, mutta poskien silo, jota aikanaan ihailin, oli karhistunut keski-ikäisyyteen. Siitä voi päätellä paljon itsestään.
Toivottavasti myös omien kolttujensa väristä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti