Siunattu facebook

Tapasin Ollin.

Olemme keskustelleet kirjakaupalla lukemisesta jokusen kerran. Ja baarissa musiikista. Rönsyilleet aiheesta sivummallekin - adhd:sta tai muusta syystä. Vaikka eihän muu elämä vierasta ole kirjallisuudelle eikä musiikillekaan. Puheiden päätteeksi löimme kättä päälle, että marraskuussa pidetään Baronissa ukulele-kurssi. Meidän myötävaikutuksellamme. Vaihdoimme tietoja ryhtyäksemme facebook-kavereiksi. Ettemme unohda.

Tapasin Marjan.

Huomasimme sielunsiskouden kirjallisuusterapiakurssilla. Vaihdoimme muutamia kauniita sanoja puolin ja toisin säpostissa. Ryhdyttyämme fbkavereiksi on tapahtunut monta ihmeellistä asiaa. Olemme kohdanneet toisemme. Oikeasti kohdanneet. Ja lisää kohtauksia on tulollaan.

Tapasin...

Näitä tarinoita on moniaita j.fl. (jälkeen facebookiin liittymisen eli 4. lokakuuta 2007). Olen fbn ansiosta käynyt purjelentämässä, kirjoittanut improrunoja radioon, alkanut pitää julkista blogia, tavannut uusia ihmisiä, pitänyt yhteyttä vanhoihin, käynyt kylissä ja tapahtumissa extempoore ja vähän pidemmilläkin tähtäimillä, kuullut musiikkia ja lukenut juttuja, joista en tietäisi mitään ilman fbkavereiden myötävaikutusta, jakanut iloja ja saanut myötätuntoa... yms yms yms yms...

Siksi saan hepandereita yksisilmäisistä, vai pitäisikö sanoa yksikaistaisista fbkriitikoista. Luin jonkun jutun jossain sivustolla ja rupesin väittämään vastaan tuolle tuntemattomalle kritisijälle.

Juuei facebookiin ole välttämätöntä mennä. Elämää ilman facebookiakin on. Hyvää elämää. Mutta se, mitä siellä roikkuminen itsekullekin tarkoittaa, on suhteellista. Samanlaista kuin muutkin suhteet elämässä, väittäisin. Jos on pinnallinen live-elämässä, niin on sellainen fbssa. Jos ottaa ihmiset vakavasti elämässä, niin samoin heidät kohtaa fbssakin. Sitä paitsi, fbkeskustelut ovat monesti liveä, eläviä sekä ajallisesti että kaikessa värikkyydessään. Ja eikähän siinäkään ole mitään pahaa, jos on kevyesti kuulolla sellaistenkin kavereiden kanssa, joihin ei ilman fbtä pitäisi minkäänlaista yhteyttä, paitsi satunnaisesti tapaisi. Iloa voi saada sitäkin kautta. Kummallekin.

Siksi ärsyynnyn myös esim. Isä Peen puheista kirkossa. Kun hän keuhkoaa sähköisen median vastaisuuksia joka saarnassa. Kyllä vain, tänäänkin hautajaisissa. Voi että! Etten paremmin sano. Jokainen tekee makkaran mieleikseen, sanoi entinenkin kollega. Fb-makkarankin.

Ja se vasta paskapuhetta on, että ihmiset muka olisivat enemmän tekemisissä toistensa kanssa kodin ulkopuolella, jos eivät olisi fbssä. Höpöhöpöjahuomennalissää! Jos he eivät olisi fbssä, he eivät lähtisi yhtään enempää kylille ja kyliin, tai kilauttaisi kaverille. Kotonaan yskiskelisivät yksikseen. Huuhaisivat kuka mitäkin, omiaan. Toljottaisivat teeveetä kuten ennen vanhaan tai syljeskelisivät kattoon. Eivätkä lähtisi edes ulkomaille Sotkamoon. Olen varma.

Minun elämääni facebook on uskomattomalla tavalla rikastuttanut. Se on silkka ilo. Olen siitä niiiin kiitollinen. Mikäs sen mukavampaa kuin joskus yksinollessaan tsättäillä kaverin kamssa. Hyvässä lykyssä saatetaan lähteä samoin tein yhdessä oluselle, tai lounaalle, tai kävelemään, tai kirjoittelemaan, tai... Tai sitten vaan osoitetaan olevamme olemassa toisillemme, välittävämme toisistamme, iloitsevamme yhteisistä hetkistä, facebookilla tai ilman.

Huutelen (ainakin) kolminkertaisen Eläköön-huudon facebookille!!!
-

ps. Herraisä, onko siitä jo niin kauan, kun kaikki hyvä facebookin tarjoama on ollut elämässäni läsnä?!??? Aion juhlia viisivuotista fbtaivaltani tuona merkkipäivänä, 4.10.2012. Skoolia!!!

585 sivua ja varjoisia ajatuksia

Luin maailmanlaajuista kohua ja menestystä saavuttaneen Fifty Shades of Grey'n. Vastoin parempaa ennakkoluuloani ja perinteikästä tunnuslausettani "Minä vastustan!".

En lukenut sitä sanasta sanaan, kaikkia 585 sivua. Ekana iltana luin 48 sivua ja toisena hompsin loput. Koukutuin siis. Mistä tässä oikein on kysymys??? Ja jos en olisi "lukenut" kirjaa loppuun, olisin jäänyt ihan eri aatoksiin kuin nyt.

Teksti oli sutjakkaa, mutta heti aluksi tuntui että amerikkalaisen pinnallisuuden vaivaamaa. Mitään Twilighteja en tarinassa nähnyt, vaikka jossain oli tätä kirjaa siihen maailmaan verrattu. Heh, enhän ole nähnyt tai lukenut niitäkään. Mutta siis sitä, millaiseksi ne kuvittelen, juttujen perusteella.

Anastasian ja Christianin tarina - tai siis sen alku, tarinahan jatkuu kaksi kertaa yhtä paksun kirjan verran - herätti ajatuksia. Kymmeniä ajatuksia. Enemmän kuin sen etukäteen virinneen, eli miksi tällaista luetaan. Ja sen toisen eli miksi ihmiset haluavat lukea Toreyhaydeneitä, Stiglarssoneita, Nälkäpelejä... Tai tiedänhän minä, ja luulenkin, mutta silti.

Annan ajatusteni virrata...
- mikä on kirjan menestyksen salaisuus? pelkkä yksityiskohtaisesti kuvattujen seksikohtausten määrä?
- mikä on fantasioimisen ja toden ero? jos fantasioit raiskatuksi tulemisesta (kuten kai edelleen monet naiset ja ehkä miehetkin fantasioivat), et todellakaan halua kokea sitä oikeasti, ainoastaan leikkimielellä, siis kun tosiasiassa et halua mutta leikisti juu; oikea raiskaus on ihan jotain muuta
- ravistellaanko tässä amerikkalaista unelmaa miljonääri(i)n rakastumisesta?
- mikä on huoraamista? milloin se on hyväksyttävää?
- voiko (kalliiksi) huoraksi ryhtyjä pelastaa isäntänsä tai rakastunut ihminen rakastettunsa? opettaa häntä rakastamaan?
- osaako tämä nainen itsekään rakastaa?
- voiko äitiä pitää rakkauden asiantuntijana, koska hän on jo neljännessä liitossaan?
- selittääkö kurja lapsuus, ilmeisesti hyväksikäyttö yms, sadomasokismin? ja mitä sitten?
- mitä kaikkea rahalla saa? ihan antajan "vapaasta tahdosta"? entä epävarmoilla rakastamisoptioilla?
- millaiseksi muodostuu käsitys omasta seksuaalisuudesta, kun ensimmäinen rakastaja on sadomasokisti, vallan vammauttama?
- mihin kaikkeen sitä suostutaan rakkauden toivossa? mikä on rakkautta?
- miten ihminen sumuttaa itseään kuvitellakseen saaneensa juuri sitä mitä toivoo ja tarvitsee?
- mitä kaikkea manipuloiminen voikaan olla?
- mitä kertoo terapian mahdollisuuksista parantaa menneet kauheat kokemukset, kun terapoitava edelleen jatkaa toisten alistamista, kaikilla elämänalueilla ja saa toisen uskomaan, että kyllä hän tässä yrittää antaa mahdollisuuden myös rakastumiselle, oikealle rakastamiselle?
- miten ylistämällä alistetaan? ja näennäiskehumisella hämätään uskomaan, että enhän minä mitään sinulle väkisin tee, vaan oikeastaan sinäkin tätä tahdot?
- miten kumppanin sairaasta ajattelusta tulee ihan hyväksyttävää ja muka ymmärrettävää?
- mistä kaikesta voi sopia? pitäisikö parisuhteissa tehdä kirjallisia sopimuksia muustakin kuin siitä mikä on seksissä sallittua, mitä välineitä voi käyttää, mihin ei suostuta?
- miten paljon jää silti sopimatta ja ymmärtämättä, vaikka sopimuspaperi näyttäisi sisältävän kaiken mahdollisen?
- mihin asti toisen reaktioita, ajatuksia, voi kontrolloida? elämääkin, luvan kanssa ihan?
- voittaako järki?
- tähänkö on tultu, että minä, järkirakkauksien kritisoija, vaadinkin jotakuta olemaan järkevä?
- eli minun mielestäni tässä ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä???
-
-
-

"Lasken kädet pääni päälle. Tiedän, että hän haluaa minun pitävän niitä siellä, jotta en koskisi häneen. Olen hirvittävän kiihottunut ja tunnen jo, kuinka lantioni liikahtelee tavoitellen hänen rytmiään - haluan hänet sisääni juuri tällä tavalla, kovaa ja rajusti. Ah, odottelu on järjettömän kiihottavaa...
...
Olen loukussa. Christian hukuttaa minut alleen ja melkein tukahduttaa minut. Tunne on samaan aikaan taivaallinen: tilanne on minun aikaansaannostani, sillä villitsen hänet näin täydellisesti. Tunnen oloni itsevarmaksi ja voitonriemuiseksi..."

Ystäväni Sanna, parisuhde- ja seksuaaliterapeutti, aloittelee sivutoimista uraansa. Ehkä hänenkin pitäisi lukea tämä kirja. Hän tietää, mitä ajassa liikkuu, seksuaalisuudenkin suhteen, mutta silti...

Kuuntelin ilolla Sannan haastattelun radiosta eilen aamulla. Hän on todella alansa ammattilainen. Toivon Sannalle menestystä työssään! Ja paljon asiakkaita! Että terve ja nautinnollinen, värikäskin seksuaalisuus olisi mahdollisimman monelle arkista juhlaa. Ja että ymmärrettäisiin, mikä kaikki on normaalia, ihan normaalissakin seksielämässä. Ilman harmaita varjoja...

-
ps. Ihanhan tässä unohtui pipattaa siitä, että kun Christianin hiukset olivat kurittomat ainakin kymmenettä kertaa, niin alkoi kiristää...¨

-
pps. Luin pari arvostelua ja nyt tiedän mitä Alle ja Clle tulee jatkossa tapahtumaan. Voi voi. Ja huomaan olevani taas erilainen lukija, otan asiat niin vakavasti, heh. Opin myös uuden termin 'mommy porn'. Ja hämmästelen, että vielä tänäkin päivänä porno on niin salamyhkäistä, ettei siitä voi vihjata kuin ehkä kuiskaamalla bestikselle.

Jokainen kirja ei ole päähenkilönsä arvoinen

Veikko Lavista, idolistani, kirjoitettu elämäkerta, tai sen ensimmäinen osa - huhhuhh - on nimeltään 'Kun suksi ei luista'.

Ei luista ei. Tai, no juu, suorastaan lipsuu, elämäkerran kirjoittajan suksi. Eli kynä.

Lukiessani tulin niin surulliseksi. En kaiken sen tähden, mitä Toivo Veikko Lavi lapsena ja nuorena miehenä teki. Kaikkea vähemmän ihailtavaakin. Vaikkakin hyvin inhimillistä. Vaan lavilogiksi itseään nimittävän kirjoittajan Matti Halmeahon takia, ja kustantaja Art Housen.

Halmeaho on tehnyt valtavan työn haastatellessaan asianosaisia ja penkoessaan arkistoja monien vuosikymmenten ajan. Mutta. Hän olisi voinut kirjata ylös kaiken, mitä sai selville. Sen jälkeen varsinaisen elämäkerran kirjoittamisen olisi voinut tehdä joku ammattilainen. Tai edes kustannustoimittaja olisi voinut käyttää punakynää ja ohjata selkeämpään ilmaisuun. Jos ammattikirjoittajan käyttäminen olisi ollut liian kallista. Mutta en malta olla ajattelematta, millaisen tarinan Lavi-fani Peter von Bagh olisi kirjoittanut.

Koko Vepan elämä olisi, kaikesta värikkyydestään huolimatta, mahtunut kolmeensataan sivuun, yhteen osaan. Nyt pikkufaktojen toistelu kymmeniä kertoja, edestakainen hyppiminen ajasta toiseen ja takaisin ilman logiikkaa, oli uuvuttavaa, vei terän koko jutusta. Voi voi. Pikkuasiat tekevät tarinan eläväksi, eikä niitä olisi tarvinnut jättää pois, mutta kymmenennennennennennen kerran sama asia ei enää huvita.

Voisihan tekstien sekavuutta selitellä analogialla: Vepan sekainen elämä - kirjan sekainen rakenne. Mutta se on kaukaa haettu, myönnän.

Kirjoittaja vesitti myös hauskan oivalluksensa laittaa lavilogi, siis hän itse, kommentoimaan sinne tänne sivun laitaan jotain sellaista, mikä ei varsinaiseen tekstiin sovellu. Nyt niitä oli liikaa, ja samantasoisia, jopa samoja sivuhuomautuksia oli itse tekstissäkin. Kyllä kustannustoimittaja on tarpeellinen henkilö, lukijan kannalta.

Tulipa vaan mieleen, että lavilogi halusi, amatööriyttään ehkä, tuoda itseään esille eikä antanut Vepan olla ainut päähenkilö. Mikä olisi meille ihailijoille riittänyt. Minua ainakaan ei Halmeaho kiinnosta kahta lausetta enempää, varsinkaan tämän jälkeen, vaan itse Toivo Veikko Lavi!

On harmillista, että niin myönteinen asia Suomen musiikkielämässä kuin Veikko Lavi, hänen kirjava tuotantonsa ja kiintoisa kotkalainen elämänsä jättää tällaisen jälkimaun. Minutkin 'Kun suksi ei luista' sai kirjoittamaan näin negatiivisia arvioita. Voi minua.

Voi Vepaa.

Kirjan lukemisen jälkeenkin ihailen edelleen sanallista taituruutta, terävää näköä ja itsenäistä huomiokykyä, joka Vepalle oli luontaista. Onneksi 'Elävässä arkistossa' on jäljellä Vepan haastatteluja, joista voi iloita. Iloita hänen kymiläisestä suoruudestaan, rönsyilystään, innostumisistaan, dramatiikantajustaan, sana-akrobatiastaan, elämänviisaudestaan, hauskuudestaan ja ihmisenkokoisuudestaan.

Ne vetoavat minuun, ymmärrätte kyllä miksi...

ps. Kiintoisia yksityiskohtia kirjassa olivat mm. että näyttelijät Eino Kaipainen (alunperin poliisi) ja Kullervo Kalske olivat kotkalaisia. Enpä tiennyt ennestään.