Juuri eilen näin tein. Konkreettisesti. Kävelin pysähtymättä sellaisen ihmisen ohi, jolla ei ole minulle mitään hyvää annettavaa. Hymyilin ja moikkasin, en muuta. Tunsin itseni todella arvokkaaksi jatkaessani matkaa. Tunsin äimistyneen katseen niskassani. Mutta minun ei tarvitse enää kuunnella sellaista puhetta, joka loukkaa minua, pahoittaa mieleni, saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi, huonoksi.
Tuo oheisen kuvan lause sananmukaisesti tarkoittaa asioita, joilla ei ole enää (hyvää) virkaa elämässämme, mutta ihminenkin voi olla sellainen.
Yhä useammin kuulen ihmisenkokoisia uutisia siitä, että uskalletaan jättää ikäviä, huonoja asioita taakseen. Jos ne asiat ovat niitä, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme turvalliseksi, taaksejättäminen ei ole ihan helppo juttu. Siihen valmistautuminen voi viedä vuosia. Kuten kummitätini sanoi, ihminen saattaa kokea ihan helvetilliset olot tai törkeän kohtelun turvakseen, eikä osaa lähteä pois. Pilaa mieluummin oman, ja todennäköisesti toisenkin elämän. Jatkamalla elämistä löysässä hirressä, kuritushuoneessa, kauhun tasapainossa tai miksi sitä sitten kutsutaankin. Ulkopuolisesta se tuntuu oudolta, käsittämättömältä suorastaan, mutta asianosainen ei sitä näe. Muutos, luopuminen on pelottavaa.
Yhtä käsittämättömältä saattaa kuulostaa se, että joku jättää aikansa tärkeältä tuntuneen ihmisen, joka osoittautuukin elämän mustaksi aukoksi, jonne katoaa kaikki ilo, hyvä olo, onnellisuus. Tuollainen jättävä ihminen tulkitaan julmaksi, kylmäksi, itsekkääksi hirviöksi, joka ei ajattele, miltä siitä toisesta tuntuu. Mitä kaikkea kauheaa siitä voi seurata, jos eroaa, ei pidä yhteyttä lähisukulaiseen, lakkaa tapaamasta vanhaa ystävää, välttelee negatiivista seuraa. Jättämällä taakseni olen itse ratkonut omaa elämääni, ja kuullut tai nähnyt syvää paheksuntaa. Joskus kuitenkin suurin rakkauden teko voi olla, että antaa paitsi itselle niin myös toiselle tilaa, mahdollisuuden elää toisin, muuttua, tulla omaksi arvokkaaksi itsekseen. Itsensä suojeleminen on opittavissa.
* * *
Eilen vedin Rasismin vastaisen viikon avajaispaneelia "Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" kohtaamispaikka Monikassa. En mahdollistanut juhlapuhejargonia, vaan annoin tilaisuuden olla ihmisenkokoinen. Kun luovan kirjoittamisen ryhmäni kirjoitti erilaisuudesta, nuori nainen totesi, että erilaisuus on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Niinhän se on.
Lasta uusi ja erilainen kiehtoo, mutta aikuisena innostuksen tilalle tulee pelko. Pelko siitä, mitä erilaisuus tuo tullessaan. Joka puolestaan kertoo siitä, mitä emme itsessämme tiedosta. Kuten eräs panelisti sanoi, jokaisessa meissä on rasismin mahdollisuus. Siitä pääsee eroon kohtaamalla pelottavia asioita, erilaisia ihmisiä, koska silloin tutustuu itseensä, omiin ennakkoluuloihinsa ja siihen, mistä ne ovat peräisin. Kukaan toinen ihminen ei ole todellinen uhka, hän totesi.
Loppusanoikseen panelistit neuvoivat erilaisuuden siedättämiseksi rohkeutta erilaisten ihmisen kohtaamiseen lähietäisyydeltä. Pinnistelty sosiaalisuus - erään kurssilaiseni mainio uusi termi - voi olla hyvä alku toisten samanarvoiseksi kokemiselle. Sitäkin kautta harjoittelemalla tulee sinuksi sekä itselleen että kanssaihmisilleen. Saa elää turvallisesti yhdessä tässä erilaisuuksien maailmassa.
* * *
Facebookissa kohtasin äsken videopätkän, joka avaa monia silmiä, uskoisin: "Äiti älä pelkää, down-lapsestasi tulee onnellinen." Ei voi muuta todeta kuin, että onnellisuus tulee elämään mitä yllättävimmistä suunnista. Näe pinnan alle, hämmästy elämän viisautta ja voimaa!
On niin monta tapaa olla ihmisenä arvokas. Sitä kai päivänsankari Minna Canth'kin aikanaan toivotti. Kaikinpuolista arvokkuutta jokaiselle, eilen, tänään ja huomenna!!!
