Suutarin lapsenlapsi

Istuin eilen parturin penkissä. Ystävällinen "mitä sinulle kuuluu" sai aikaan sellaisen negatiivisen puheen ryöpyn, minun suustani ja päästäni, että Puolangan pessimistitkin olisivat kunnioituksesta olleet hiljaa. Pipatin ihmisten pinnallisuutta, kun lapsia lähetetään provinssista lentokoneella Helsinkiin 'Vanhojen päivän' kampauksia ja meikkejä varten. Ylioppilastutkinnon ylikorostunutta asemaa, vaikkei yo-todistus takaa nykypäivänä mitään. Varsinkaan menestystä ja onnellista loppuelämää. Kulissielämiä, pettämistä ja sitä, etteivät pariskunnat arvosta toisiaan, vaikka ovat rakkauden kohdanneet, vaan vaativat toisiltaan kaiken ja vieläkin enemmän. Pirstovat palasiksi paitsi toisensa niin myös itsensä. Kuinka kohtuullisuus on kadonnut luonnonvara. Ja...

Ryöpytys kesti varttitunnin ennenkuin havahduin: Mitä helvettiä!!! Hämmästyin itseäni. Millaista puhetta oikein puhunkaan. Millaisilla ajatuksilla ja sanoilla mieleni täytän. Mitä ajatuksia ihmisten ilmoille syydän. Suu poikki! (Ei sentään vielä pää!) Tämä ei todellakaan ole oikea paikka oksentaa omaa pahaa oloa. Olen silti ilmiselvästi kuulijan tarpeessa.

Sain omakohtaisen huomautuksen siitä, että keho ja mieli kulkevat käsi kädessä. Monin tavoin. Suu muokkaa sanomisia sen mukaan, mitä ajattelen ja miltä kehossani tuntuu.

Reilu viikko sitten virus iski ja aloin yskiä kylkiäni helliksi. Kroppani nousi kapinaan ja nosti kuumeen. Putket korisivat ja hinkuivat aamusta iltaan, vinkuvat edelleen. Olen jo toipumassa, mutta keho voi vieläkin kurjasti ja voimattomuus velloo päästä varpaisiin. Paradoksaalisesti se, että huomaa selviävänsä koettelemuksesta, masentaa mieltä. Ajatuksissa alkaa kiertää epätoivoisia, synkkiä ajatuksia. Mutkut katsovat peilistä suoraan silmiin. "Ei tästä mitään tule. Mitäpä se hyvejää..."

Uusiminä kehottaa ottamaan käyttöön omat lääkkeet. Ajatusten voiman siis. Olen sitä kiitettävästi oppinut, mutta näitä toisenlaisiakin hetkiä tulee, kun pitää tehdä töitä paremman voinnin eteen enemmän kuin jaksaisi. Voimat eivät juuri nyt tunnu riittävän, tarvitsisin tukea. Toista ajatustenvoima-evankelistaa. Minua tsemppaamaan. Suutarinlapsella ei ole kenkiä sanotaan. Eikä suutarin lapsenlapsellakaan, joka olen. Tai ainakin ne välillä puristaa.

Virukset riehuvat kylillä. En ole ainoa sairaslomalainen tällä hetkellä. Petiin on kellahtanut moni, viikkotolkuksi. Voimien palaamiseen auttaa aika. Tuo ehtymätön luonnonvara. Kyllä se vielä hyväksi muuttuu, toistelen itselleni ja muille parannukseksi. Sisimmässäni siihen mitä lujimmin uskon, vaikka hetkellisesti Usko saattaakin vaikuttaa tekopirteältä klovnilta.

Ja mitä opin tästä. Satuin männäviikon liiketerapiatunnilla sanomaan, ettei minulla ole varaa olla heikko. Elämä vekkuliudessaan antoi minun tuta sanoneeni sellaista, joka on hetimiten toisin todistettava. Pakon edessä on varaa vaikka mihin. Minua koetellaan edelleen luottamaan joka hetki, niinä tiukimpinakin, elämän tarkoituksenmukaisuuteen, jopa hyväntahtoisuuteen. Mihin kolmenasatanakuutenakymmenenenä päivänä vuodessa vilpittömästi uskonkin.

Vaan kuten eräs kirjoittajakurssilaiseni - kaikella rakkauvella luulen ma - totesi: "Oletkos sinäkin vain ihminen?!"

Olen. Kaikkine sanoinenikin.