Puhdistuksista ja leikkauksista

Olen Puhdistuksen valtaisasta menestyksestä osin pihalla. Olihan se hyvä kirja. Ja tärkeä aihe. Niinkuin 'Kun kyyhkyset katosivat'kin on, mutta silti...

Ei se niin paljon parempi ole kuin muut. Edes yhtään parempi kuin monet muut.  Edes aiheensa suhteen. Samasta aiheesta on kirjoittanut mm. virolainen Mihkelsson (Ruttohauta), metsäveljen tytär.

En vaikutu Sofi Oksasesta. Hänen kirjoittajantaitonsa tunnustan, vaikkei se ylimaallinen ole, ja aiheen tuntemuksensa, ja liikenaistaitonsa. Siitä kyllä voi vaikuttua. Mutta eniten minua kai tässä risoo, että vouhkataan vieläkin siitä, mitä Virossa on tapahtunut. Kun sitä tapahtuu moniaalla ympäri maailmaa edelleen.

Meillä Suomessa ja muualla länsimaissakin kaiken aikaa kansalaisia kusetetaan, sumutetaan, aivopestään. Saadaan ihmiset palvomaan valtaapitäviä, olemaan marionetteja ja tekemään ihan mitä "käsketään" (luulossa että ihan itse halutaan juuri tätä). Että raharikkaat rikastuvat entisestään ja kansa kurjistuu. Ja tyhmistyy. Niinkuin päättäjätkin. (Jälkiviisaatkin sen tietää.)Vain harvat vetänevät Puhdistuksista ja Kyyhkysistä sen johtopäätöksen, meidän maamme ja maailmamme tilasta. Paheksuvat vain Viroa.

Minulle Puhdistus oli ihmissuhdedraama siitä, mitä hirveyksiä kaikkivoipien rakkauden ja sodan yhteisvaikutus saa tavalliset ihmiset tekemään, itselleen ja lähimmilleen.

Viime aikoina isien tekemät pikkulasten ja vaimojensa murhat - ja naistenkin tekemät - ovat vain toisella tapaa ilmeneviä osoituksia rikoksista pientä ihmistä kohtaan. Kun pahoinvoiva ihmispolo ei saa hoitoa siihen 'tautiin', mitä tämä yhteiskunta ruokkii ja edistää. Seuraukset ihmisentasolla ovat kamalia. Se on törkeää välinpitämättömyyttä.

Puhdistus tekee varmaan hyvää niille virolaisille, jotka saavat vihdoin ymmärrystä ja hyväksyntääkin. Ja ehkä joku jotain vastaavanlaista Suomenkin sodissa kokenut. Sitä en kiellä. Mutta vaikka minkälaisia elokuvia tehtäisiin, ei tämä maailmanmeno muutu. Puhdistus on tärkeä elokuva, juu-u. Mutta enimmäkseen vain menneisyyden hyväksymisen tähden. Ja sen eripuolien näkemisen. Mutta vaikuttaako se valtaapitävien, päättäjien, sotijoiden päätöksiin mitenkään. Väitän että ei.

Apropoo. Muilla suomalaiskirjailijoilla ei ole samanlaista markkinointikoneistoa kuin Sofilla. Jolla on ihan oma päätoiminen pr-nainen. Sofi kirjoittaa öisin ja pr-Minna syöttää päivisin kaiken kohun ainekset ja lieveilmiöt. Eräs kirjakaupan asiakas arvioi tämän olevan yksi uusi meille kantautunut amerikkalaisuusilmiö. Toinen asiakas kertoi olleensa Kyyhkysien ja Puhdistus-elokuvan julkistusjuhlassa Tallinnassa. Olivat olleet onnistuneet pippalot. Sofi oli vedellyt oikeista naruista, fanittajiensa (lue: kirjan myynnin) suhteen. Tavallinen lukija oli tuntenut olevansa tärkeä kirjailijalle. Niin kuin onkin. He ne kirjat ostavat. Eivät kollegat tai kriitikot tai julkkikset, jotka saavat kirjat lahjuksina. He eivät kartuta Sofin kassaa. Rahat antaa tavallinen lukija. Hänestä pitää pitää huolta, jos aikoo menestyä tällä ja seuraavallakin kirjallaan.

Myyntikingi Tuomas Kyrö on menestynyt hupailemalla. Ei loistavien vakavien, jopa raskaiden teoksiensa kuten 'Benjamin Kiven' tähden, vaan 'Mielensäpahoittaja'-trilogiallaan. Ja menestys on enemmänkin onnekasta sattumaa kuin laskelmointia. Jos loistava Antti Litja ei olisi lukenut radiossa Mielensäpahoittajaa, se olisi jäänyt paljon pienemmälle huomiolle. Kuten nyt yhtä hyvät ja paremmat hupakirjat jäävät. Kuten Petri Tamminen. (Olenko muistanut mainita häntä, heh.)
Kyrön vakavuus ei myynyt. Juurikaan. Hänen varhaisempia teoksiaan harvat edes tuntevat. Tai hupaisasti kirjailevan Hotakaisen totista runoilijamenneisyyttä.

On niin surullista, että loistavat, toisenlaisen otteen valinneet huippukirjailijat jäävät ikuiseen varjoon. Tarkoitan esim. Juha Seppälää. Tällä kertaa romaanissaan Mr. Smith. Liian lähelle on vaikea nähdä. Ja tunnustaa. Toisin kuin Viroon päin katsellessa.

Takaisin kukkaruukkuun. Tässä yhteiskunnassa ei olla parantamassa tapoja. Tavallisten kärsivien ihmisten kunnioittamisen suhteen. Samaa kurjistamispolitiikkaa aiotaan yhä vaan jatkaa. Kainuun sote-kuluja tullaan vähentämään 10-15 miljoonaa. Herraisä sentään! Siitä ei hyvää seuraa. Se pikkulapsi, joka meinasi kuolla KAKSin päivystysjonoon vähän aikaa sitten, ei tule jäämään ainoaksi uhriksi. Emmekä me muutkaan pienine tai isompinekaan vaivoinemme tule hyvinkohdelluiksi. Jos meillä ei ole varaa yksityiseen hoitoon. Voi meitä!

Valitettavasti vain oma napa on merkityksellinen heille, jotka meidän asioistamme päättävät. Nykyäänkin. Kuten pahimmilla tyypeillä Kyyhkysissä, vaikkapa Edgar Partsilla. Tai liikemies, kunnallispoliitikko NNlla (en muista enää nimeä) Reidar Palmgrenin Sudenmarjassa. Jolle tärkein oli oman koiran napa. (Kai koirillakin napa on?!) Mikä ei sekään ole kaukaa haettua. Koirat ovat monille ihmisille nousseet perheen tärkeimmiksi jäseniksi.

Siinähän sitä tulikin vertailukohtaa. Ihmisten elämiin. Monia muka mietityttävät yhteiskunnalliset karmeudet ja se, että niille asioille pitäisi tehdä jotain. Tosielämässä kiinnostaa vain tosi-tv ja oman koiran hyvinvointi.

Oho. Johan lipsahti. Mutta rönsylilja mikä rönsylilja. "Mä oon mikä oon" luki jo aikoinaan Riti-Rati-pelin kirjaintelineessä. Isän käsinkirjoittamana tunnuslauseena äidin kanssa sanallisessa kisailussa.

Josta pääsisin suitsait seuraavaan aiheeseen. Mutta en mene. Isän ääni sanoo: "Ptruu, Polle, älä aisalle kaki!"

-

Ukuleletohkeissaan

Febukaverini Ia kertoi olevansa tohkeissaan pianon soitosta. Kun ei tarvitse välittää naapureista. Salomailla. Oli sanaillut lyyrisen pätkän ja säesti sitä plimpautuksin. Näin annoin itseni ymmärtää tapahtuneen. Hän musisoi antaumuksella ja onnessansa.

Ymmärrän häntä. Hyvin. Hyvinhyvin.

Oma ukulelen rämpyttelyni on ollut suloisaa naivismia. Olen hyvinhyvin kiitollinen Tiinalle, sielunlaulusiskolleni. Joka minulle punaisen sulottaren joululahjaksi antoi. Ja piti pikakurssin Kekkulan terassilla kesäkuussa.

Sen jälkeen havaijilainen piru vei pikkusormeni ja muutkin. Tai siis pikkusormeani harvemmin, kun soittelen vain yksinkertaisia sointuja. Bb on vielä utopiaa... Mutta liu´uttelen nakkisormiani kieleltä toiselle. Kankea kerta toisensa jälkeen.

Nautinto on ollut taivaallinen. Olen saavuttanut amatööriamatöörimuusikon onnenhetkiä. Jotain kuvaa tunnelmastani saa tästä ukulelepätkästä. En ole yhtä taitava ja lahjakas kuin tuo pieni japanilais(?)poika. Mutta ilo, ihastus ja innostus on samaa luokkaa.

Ukulelen myötä pitkäaikainen haaveeni kitaransoittajamiehestä hävisi elämäni stereolähetyksessä lähes kuulumattomiin. Säestän itse itseäni. 'Ring of fire' oli kaiken alku ja juuri. Sen soittamisesta olin unelmoinut koko kevään. Odotellessani ukulelettä uuteen kotiinsa saapuvaksi. Nyt olen sen rämpytellyt jo muutamille "onnekkaille". Sen verran sujuvasti soittuu. Vaikka komppi on yltiöyksinkertainen.

Uhkailen tuttujani yllätyssoitoilla. Mutten ole vielä toteuttanut ainuttakaan. Onneksi juujuu. Ja ehdottelen munniharppuja (jota myös olen yrittänyt soitella) ja ukuleleja runonlausuntaproduktioihin. Ohjaajien kauhuksi.

Haaveilen yhteissoitosta. The Ukulele Orchestra of Great Britainin esityksiä katsellessa ja kuunnellessa. He ovat keikkailleet jo 80-luvulta lähtien. Ei ihme, että he ovat aivan virtuooseja. Ja Ukulele Girlsien. Soittelen heidän kanssaan F - Dm - E - Am - F - Dm... (Gangsta's Paradise soitt. huom.)

Välillä vireen löytäminen on tuskaisaa, kun korva sanoo, ettei kaikki ole hyvin, mutta ei sano, miten. Mutta joskus kuulostaa ihan okejlta, lähes vireiseltä.

Sulaa hulluutta ja hupsuutta, myönnän. Keski-ikäisen eukon kammottavia kotkotuksia. Vaan whose care.

D - Em7 - D - A7 - D - D7 - G - Gm - D - A7 - D - Am - D.... Saku Sammakkoa, Amaliaa, Vanhaa tietä, Folsom Prison Bluesia, You and I'ta, Hope of deliverancea... Hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmmmm....

Naapurini ehkä olisivat mielissään jos salomaille minäkin...

Ukulele, i luv it!

Oman elämäni Uruguay

Unto on yksi tämänhetkisistä arjen idoleistani. Samaa parasta ikäluokkaa kuin minä. Vm.-58. Mikä epäolennaisen olennaisena sivuhuomautuksena mainittakoon.

Unto lähti kesällä Uruguayhin. Vilkutin hänelle vimmatusti hyvyyksiä matkaan. Ihailin, kun sielultaan kainuulainen mies, uskaltaa lentää toiselle puolen maapalloa. Kun on vapaus ja tilaisuus.

Unto ei aio jäädä sinne iäksi. Hänen haavemaansa on toisessa suunnassa. Mutta reppuun mahtuu vielä kokemuksia, joita muistella. Sitten joskus kiikkustuolissa.

Ja kun käy kauempana, toisenlaisissa tiloissa, oma peili muuttuu. Suvaitsevammaksi, armollisemmaksi, kunnioittavammaksi. Paitsi toisia niin varsinkin itseä kohtaan. Omaa kuvaansa kohtaan.

Asiat saavat uusia mittasuhteita ja värityksiä. Omat asiat. Ja maailman.

Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin Unto on raportoinut olemisiaan Colonia del Sacramentossa, on tapahtunut kaikenlaista. Hänelle ja hänen ympärillään. Maailma on yllättävillä tavoilla toisenlainen, toisaalla. Ei vain maisemien, ihmisten ja elämänmenon suhteen. Mutta pienten yksityiskohtienkin. Mukavuuksien, itsestäänselvyyksien suhteen. Villiintyneet lakot ja vuotavat katot ovat saaneet miettimään syntyjä syviä.

Se tekee hyvää. Kun Unto palaa kotoseuduille, tai lähtee sinne, missä hänen sydämensä jo on, luulen tietäväni hänen ajatuksensa.

Kaikki on hyvin. Omassa pienessä elämässä. Unto hymistelee ja hymyilee. Näiden(kin) kokemuksien jälkeen. Ja senhän hän lähtiessäänkin jo tiesi, itsekin.

Rakkaus on vähän kuin Uruguay. Sinne haluaa. Siellä saa sitä hyvää, mitä toivoi. Todennäköisimmin. Mutta myös muuta. Arvaamatonta. Joka on elämää. Värikästä, yksityiskohdissaan rikasta elämää. Ei aina niin sutjakkaa ja itsestään selvää, mutta elämisen arvoista.

Kokemisen arvoista. Ei ainaista päivänpaistetta, mutta ymmärrettävissä. Nekin kenkut jutut. Sivuseikoiksi, jotka auttavat näkemään valon.

Siitä lähtien, kun Unto teki ratkaisunsa lähteä maailmalle, olen haaveillut itse samaa. Pyrin hänen matkalaukkuunsakin maskotiksi, mutteihän sellainen käy. Itse on oma uruguyainsa etsittävä.

Missä minun Uruguyaini on? Se selviää. Sehän saattaa olla vaikka Sotkamossa. Kuten täälläpäin sanotaan. Elämästä kun ei koskaan tiedä, paitsi sen, että sillä on mielikuvitusta.

Unelmien maitaan kohti on pyrittävä. Väliaikaisiakin unelmiaan. Niin kuin asumista, työtä ulkomailla.

Monta pitkäaikaista haavettani on viime vuosina toteutunut. Esim. kirjakaupan myyjyys, luovuuttajuus ja ukulelen soitto. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Ulkomaalailua pitää vielä odotella. Määrittelemättömän pitkä aika.

Siihen asti haaveilen ja jaan Unton kokemuksia febun kautta. Iloitsen hänen matkastaan. Maailmalle ja itseen.

(Ja näpistelen tuttujen juttuja kirjoituksiini. Kuten on päivän sana.)


Eikä aikaakaan kun on joulu! Joulun väliyönä meillä on tärät. Menemme kotimaiseen karaookkeen. Urugyuain käynyt mies ja uruguyaistaan haaveileva nainen. Laulamaan 'Jäähyväiset aseille' ja... ja... mikähän se nyt olikaan... mikä sovittiin jo aikoja sitten....

Siihen saakka kaikkea hyvää, Unto, sinulle siellä Uruguyaissa!!!