Puhdistuksista ja leikkauksista

Olen Puhdistuksen valtaisasta menestyksestä osin pihalla. Olihan se hyvä kirja. Ja tärkeä aihe. Niinkuin 'Kun kyyhkyset katosivat'kin on, mutta silti...

Ei se niin paljon parempi ole kuin muut. Edes yhtään parempi kuin monet muut.  Edes aiheensa suhteen. Samasta aiheesta on kirjoittanut mm. virolainen Mihkelsson (Ruttohauta), metsäveljen tytär.

En vaikutu Sofi Oksasesta. Hänen kirjoittajantaitonsa tunnustan, vaikkei se ylimaallinen ole, ja aiheen tuntemuksensa, ja liikenaistaitonsa. Siitä kyllä voi vaikuttua. Mutta eniten minua kai tässä risoo, että vouhkataan vieläkin siitä, mitä Virossa on tapahtunut. Kun sitä tapahtuu moniaalla ympäri maailmaa edelleen.

Meillä Suomessa ja muualla länsimaissakin kaiken aikaa kansalaisia kusetetaan, sumutetaan, aivopestään. Saadaan ihmiset palvomaan valtaapitäviä, olemaan marionetteja ja tekemään ihan mitä "käsketään" (luulossa että ihan itse halutaan juuri tätä). Että raharikkaat rikastuvat entisestään ja kansa kurjistuu. Ja tyhmistyy. Niinkuin päättäjätkin. (Jälkiviisaatkin sen tietää.)Vain harvat vetänevät Puhdistuksista ja Kyyhkysistä sen johtopäätöksen, meidän maamme ja maailmamme tilasta. Paheksuvat vain Viroa.

Minulle Puhdistus oli ihmissuhdedraama siitä, mitä hirveyksiä kaikkivoipien rakkauden ja sodan yhteisvaikutus saa tavalliset ihmiset tekemään, itselleen ja lähimmilleen.

Viime aikoina isien tekemät pikkulasten ja vaimojensa murhat - ja naistenkin tekemät - ovat vain toisella tapaa ilmeneviä osoituksia rikoksista pientä ihmistä kohtaan. Kun pahoinvoiva ihmispolo ei saa hoitoa siihen 'tautiin', mitä tämä yhteiskunta ruokkii ja edistää. Seuraukset ihmisentasolla ovat kamalia. Se on törkeää välinpitämättömyyttä.

Puhdistus tekee varmaan hyvää niille virolaisille, jotka saavat vihdoin ymmärrystä ja hyväksyntääkin. Ja ehkä joku jotain vastaavanlaista Suomenkin sodissa kokenut. Sitä en kiellä. Mutta vaikka minkälaisia elokuvia tehtäisiin, ei tämä maailmanmeno muutu. Puhdistus on tärkeä elokuva, juu-u. Mutta enimmäkseen vain menneisyyden hyväksymisen tähden. Ja sen eripuolien näkemisen. Mutta vaikuttaako se valtaapitävien, päättäjien, sotijoiden päätöksiin mitenkään. Väitän että ei.

Apropoo. Muilla suomalaiskirjailijoilla ei ole samanlaista markkinointikoneistoa kuin Sofilla. Jolla on ihan oma päätoiminen pr-nainen. Sofi kirjoittaa öisin ja pr-Minna syöttää päivisin kaiken kohun ainekset ja lieveilmiöt. Eräs kirjakaupan asiakas arvioi tämän olevan yksi uusi meille kantautunut amerikkalaisuusilmiö. Toinen asiakas kertoi olleensa Kyyhkysien ja Puhdistus-elokuvan julkistusjuhlassa Tallinnassa. Olivat olleet onnistuneet pippalot. Sofi oli vedellyt oikeista naruista, fanittajiensa (lue: kirjan myynnin) suhteen. Tavallinen lukija oli tuntenut olevansa tärkeä kirjailijalle. Niin kuin onkin. He ne kirjat ostavat. Eivät kollegat tai kriitikot tai julkkikset, jotka saavat kirjat lahjuksina. He eivät kartuta Sofin kassaa. Rahat antaa tavallinen lukija. Hänestä pitää pitää huolta, jos aikoo menestyä tällä ja seuraavallakin kirjallaan.

Myyntikingi Tuomas Kyrö on menestynyt hupailemalla. Ei loistavien vakavien, jopa raskaiden teoksiensa kuten 'Benjamin Kiven' tähden, vaan 'Mielensäpahoittaja'-trilogiallaan. Ja menestys on enemmänkin onnekasta sattumaa kuin laskelmointia. Jos loistava Antti Litja ei olisi lukenut radiossa Mielensäpahoittajaa, se olisi jäänyt paljon pienemmälle huomiolle. Kuten nyt yhtä hyvät ja paremmat hupakirjat jäävät. Kuten Petri Tamminen. (Olenko muistanut mainita häntä, heh.)
Kyrön vakavuus ei myynyt. Juurikaan. Hänen varhaisempia teoksiaan harvat edes tuntevat. Tai hupaisasti kirjailevan Hotakaisen totista runoilijamenneisyyttä.

On niin surullista, että loistavat, toisenlaisen otteen valinneet huippukirjailijat jäävät ikuiseen varjoon. Tarkoitan esim. Juha Seppälää. Tällä kertaa romaanissaan Mr. Smith. Liian lähelle on vaikea nähdä. Ja tunnustaa. Toisin kuin Viroon päin katsellessa.

Takaisin kukkaruukkuun. Tässä yhteiskunnassa ei olla parantamassa tapoja. Tavallisten kärsivien ihmisten kunnioittamisen suhteen. Samaa kurjistamispolitiikkaa aiotaan yhä vaan jatkaa. Kainuun sote-kuluja tullaan vähentämään 10-15 miljoonaa. Herraisä sentään! Siitä ei hyvää seuraa. Se pikkulapsi, joka meinasi kuolla KAKSin päivystysjonoon vähän aikaa sitten, ei tule jäämään ainoaksi uhriksi. Emmekä me muutkaan pienine tai isompinekaan vaivoinemme tule hyvinkohdelluiksi. Jos meillä ei ole varaa yksityiseen hoitoon. Voi meitä!

Valitettavasti vain oma napa on merkityksellinen heille, jotka meidän asioistamme päättävät. Nykyäänkin. Kuten pahimmilla tyypeillä Kyyhkysissä, vaikkapa Edgar Partsilla. Tai liikemies, kunnallispoliitikko NNlla (en muista enää nimeä) Reidar Palmgrenin Sudenmarjassa. Jolle tärkein oli oman koiran napa. (Kai koirillakin napa on?!) Mikä ei sekään ole kaukaa haettua. Koirat ovat monille ihmisille nousseet perheen tärkeimmiksi jäseniksi.

Siinähän sitä tulikin vertailukohtaa. Ihmisten elämiin. Monia muka mietityttävät yhteiskunnalliset karmeudet ja se, että niille asioille pitäisi tehdä jotain. Tosielämässä kiinnostaa vain tosi-tv ja oman koiran hyvinvointi.

Oho. Johan lipsahti. Mutta rönsylilja mikä rönsylilja. "Mä oon mikä oon" luki jo aikoinaan Riti-Rati-pelin kirjaintelineessä. Isän käsinkirjoittamana tunnuslauseena äidin kanssa sanallisessa kisailussa.

Josta pääsisin suitsait seuraavaan aiheeseen. Mutta en mene. Isän ääni sanoo: "Ptruu, Polle, älä aisalle kaki!"

-