Kuvista ja todellisuudesta

Tämä päivä on pyörinyt valokuvien ympärillä. Luin heti aamusta kiintoisan jutun, jossa todettiin, että omakuvien katsominen on prosessi: http://www.city.fi/tyyli/blogit/2470/kuvastukseni/124142

Paula Ojansuu kirjoittaa: "Itse itsestä otetuissa kuvissa päätät ja kontrolloit miltä näytät. Joskus ne ovat kuvia joita on helpointa itsestä katsoa. Sinä valitset jokaisen raajan asennon, ja myöskin muu outfittisi on määrämälläsi tavalla."

Tiedän. Nykyisin tulee otettua itsestä kuvia suht' tiuhaan. Facebook-sivua varten. Ne eivät ole valokuvauksellisesti kummoisiakaan. Minulla on kepoinen idioottikamera ja toinen kamera kännykässä. Valituksi tulevat sellaiset otokset, joista välittyy jotain olennaista siitä hetkestä. Sen lisäksi niissä haluaa näyttää kohtalaisesti sellaiselta, miltä toivoisi näyttävänsä, näine näköineen.

Ojansuu jatkaa: "Dokumentaariset ja varsinkin salaa otetut kuvat voivat olla joskus itsestä kaikista vaikeimpia katsoa. Näissä kuvissa et näe itseäsi sellaisena kuin normaalisti peiliin (tai iPhoneen) katsoessasi."

Jos joskus ohimennen huolimattomasti katsoo itseään näyteikkunan tai vaatekaupan peilistä, näky on hyvin toisenlainen. Ei ollenkaan sellainen kuin millaiseksi itselleen poseeratessa ja viisitoista kuvaa räpsittyään saa kuvansa asettumaan. Tässä iässä sen pystyy minuutissa unohtamaan, todellisen habituksensa. Vaikeammin unohdettavia näkyjä ovat esim. lehtikuva tai videon pätkä, jossa maha pömpöttää törkeästi ja naama näyttää ällöttävältä positiivarilta. 

Ojansuu jatkaa vielä: "Toiselle poseeratut kuvat taas ovat joko järkytys tai ihastus. Riippuen hyvin paljon kemioista kuvaajan kanssa. Ja miten ammattitaitoinen tai onnekas hän on saamaan sinusta parhaat puolesi esiin, ja saako hän sinut rentoutumaan/ haluttuun tunnetilaan."

Senkin olen kokenut. Exäni osasi ottaa minusta mieluisia kuvia, ja esim. Sirviön Teemu, jonka otti oheisen kuvan POMOn käyttöön. Oli ja on ihanaa kuvitella näyttävänsä edes jotenkin hyvältä, edes joskus, edes jostain kulmasta, edes jossain valossa, edes kuvassa. 

Kun itsetutkiskeluvaiheeni oli pahimmoillaan, tein jonkun gurun neuvosta itselleni kuvagallerian niistä kautta-aikojen kuvista, joista mieleni tulee hyväksi, jotka voimaannuttavat minua. (Miina Savolainen on nykyään valokuvavoimauttamisen guru.) Albumi on minulla vieläkin tallella. Sitä täydentelin tänään. Itsetunnon kohotukseksi.
Sen albumin vastapainoksi ja itseni koulimiseksi keräsin aikanaan yhteen pinoon myös kaikki ne kuvat, joissa olen epäonnistunut, hävettävän ruma. Tutkiskeltuani kuvien kautta armotonta minäkuvaani, palautin ne takaisin arkistojen kätköihin. Talteen mutta unohduksiin.

Yksi kauheimmista julkisista kuvistani oli minun kirjahyllystäni kertovassa Kainuun Sanomien kuvassa. Se oli otettu laajakulmalla ja näytin siinä järkyttävältä. Halusin uskoa, että kamalammalta kuin todellisuudessa. (Itsesuojelusyistä en aio sitä tähän liittää.) En meinannut päästä siitä yli millään. Olin Lahdessa ja mietin, voinko enää koskaan ihmistenilmoilla näyttäytyä. Varsinkin kun se jäi googlattavaksi kaikelle kansalle. Sitä ei voinut piilottaa mihinkään, vain antaa olla, unohtaa. Ihmettelin kyllä, kuinka joku kuvaamisen ammattilainen, nainen vielä, saattoi toisesta naisesta pistää julki sellaisen kuvan. Se oli minusta ikävä teko. Hän ei voinut olla sitä tajuamatta. Ei millään. 

Tänä kesänä järkytyin myös. Piirretystä kuvasta. Eräs taiteilija teki ohimennen minusta karikatyyrin. Onhan minulla paksut käsivarret, ja onhan minun naamani kuin seinästä repäisty, ja olenhan miä valtavankokoinen, mutta... Silti en ymmärrä, miksi hän minut sennäköiseksi piirsi. Vaikka ihminen olisi kuinka iso rumilus, ei sitä tarvitse hänelle korostaa. Jäin miettimään kyseisen miehen vaikuttimia. Kenestäkään kenestä hän pitää, hän ei sellaista kuvaa piirtäisi, tai ainakaan sitä asianomaiselle näyttäisi. Miksi hän minua näpäytti?! Hän tiesi kyllä, miltä minusta tuntuisi. Tai ehkä hän halusi käänteisen psykologian kautta vihjata, että voisin laihduttaa. Eli ajatus taustalla oli kuitenkin hyväätahtova.
Aioin ensin jättää kuvan muistuttamaan itseäni raadollisuudestani. Tai jopa laihdutuskannustimeksi jääkaapin oveen. Mutten kyennyt. Negatiivisuuden kautta en tule kannustuneeksi. Revin kuvan. Unohdan. Muistan sen vain pahimpina itsesäälin hetkinä. Sen verran saa todellisuutta paeta, itseään tuntevakin ihminen.

Nooh. Vähän sen jälkeen tulin hyvästi huomatuksi useamman ihmisen, useamman miehenkin taholta, joten ehkä minua sietää vielä katsella. Ihan nenäkkäinkin. Niin on nainen herkästi heiluteltavissa. Myönnän.

Ulkonäkö on vavahduttava asia, kun sopivasti sattuu, vielä tässäkin iässä. Vaikka itsensä kanssa sinut onkin. Lähes aina. Kuviensakin kanssa.

Rauha hänen olemukselleen!

Rakkautta ennen...

Jos minulta nyt kysytään kaikkien aikojen parasta elokuvaa, vastaan: "Rakkautta ennen..."- trilogia: 'Rakkautta ennen aamua (Before sunrise)', 'Rakkautta ennen auringonlaskua (Before sunset)' ja 'Rakkautta ennen keskiyötä (Before midnight)'.

Se on rakkautta. Se on ihmissuhdedraamaa. Se on yksinkertaista. Se on totta, joka sana.

Se on enemmän teatterimaista kuin elokuvataidetta. Mutta pelkästään näyttämöllä tarinat eivät toimisi samoin kuin nyt. Taustalle tarvitaan Wien, Pariisi ja Messinia. Silti pelkistetyt yhden päivän tarinat ovat täyttä elämää. Avainkohtauksia Jessen ja Celinen elämässä.

Näiden elokuvien dialogi on häikäisevää. Aivan kuin Julie Delpy ja Ethan Hawke eivät näyttelisi ollenkaan. Kuin katsoja seuraisi heidän oikeaa elämäänsä, jota nyt vain on satuttu kuvaamaan. Ilman että kukaan varsinaisesti olisi kameran takana kuvaamassa tai ohjaamassa. Tai varsinkaan että sitä olisi muka käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat olleet mukana käsikirjoittamassa, mutta sekään ei selitä kokonaan sitä, miten dialogi toimii käsittämättömän jouhevasti ja on niin uskottavaa. Olen katsellut kaksi ensimmäistä osaa 4-5 kertaa, enkä ole huomannut mitään, mikä epäilyttäisi minua. Uskomattoman pitkiä keskusteluja on kuvattu yhdellä otolla. Ihailen.

Sen sijaan tunnistan jokaisessa elokuvassa suoria lainauksia minun elämästäni. Olen käynyt samoja keskusteluja, lähes sanasta sanaan mutta suomeksi. Olen tuntenut samoja tunteita, samalla intensiteetillä. Haudanvakavien äärihetkien välittömässä läheisyydessä on kepeää ja kipeää huumoria, tunneälykästä sanailua. Parantavaa, hyvää tekevää.
Jesse: "You are the fucking mayor of Crazytown, do you know that? You are!"

En voi olla luulematta, että Delpy, Hawke ja käsikirjoittaja-ohjaaja Richard Linklater ovat kokeneet samaa kuin elokuvan Jesse ja Celine. Ja minä. Samuuksia, vertaisia ainakin minä haen, tiedostamattani osin mutta silti. Elokuvista, teatterista, kirjoista, kuvataiteista, tanssista. Ja kun 'Before midnight' on kuvattu vielä rakkaassa Kreikassani, niin voiko ihminen enempää elokuvalta pyytää.

'Rakkautta ennen' -elokuvat ovat ihmisenkokoista elämää. Tavallista elämää. Niissä puhutaan oikeista asioista. Ollaan kikkailematta. Ja mikä huikeinta, elokuvat on tehty oikeasti yhdeksän vuoden välein, ihan niinkuin tarinoidenkin välillä on yhdeksän vuotta. Päähenkilöt vanhenevat oikeasti, elävästi elämässä. Se on loistava toteutustapa, liekö suht' ainutlaatuinenkin...

Kahdessa ensimmäisessä osassa ei juuri muita henkilöitä ollut. Kolmannen osan alkupuolella on mukana myös eri-ikäisiä peilejä pääpariskunnalle. Se sai aikaan uutta säväystä sekä trilogiaan että rakastavaisten suhteeseen. Niinhän rakkaudellekin käy, se muuttuu ajan kuluessa, mutta se voi silti jatkua, rakkautena, ei vain tottumuksena, tai siitä pelosta, ettei uskalla luopua huonosta suhteesta. Jesse ja Celine uskaltavat panna rakkautensa koetukselle puhumalla avoimesti siitä, mikä ei tunnu hyvältä, mikä sattuu. Kuten Celine hotellihuoneessa toteaa, riitely on mahdollisuus eteenpäin menemiseen, hyviin muutoksiin parisuhteessa. Ainoastaan niin särmät hioutuvat kestävän rakkauden suuntaan. Ei niin, että kipeydet lakaistaan maton alle ja ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Kulisseja muille ja itselle ylläpitäen. Rakkauteen voi luottaa - pikkupettämisistä huolimatta. Paradoksaalista kyllä.

Rakastan tätä trilogiaa, ja myönnän, että itseni takia. Mutta miten muuten voisikaan taideteoksia arvioida. Objektiivisuuteen taipuvaiset kriitikotkin ovat oman historiansa muokkaamia. Eivät hekään pysty sulkemaan omaa elämäänsä kritiikkiensä ulkopuolelle.

Ilokseni huomasin juuri, että Hesarin Pertti Avola antoi viimeisimmälle elokuvalle viisi tähteä, kehui samalla edellisiäkin, mutta piti tätä parhaana. En osaa sanoa, onko joku näistä kolmesta mielestäni paras. Paikallinen elokuvafriikki Kainuun Sanomien Seppo Turunenkin piti kolmosesta. Vaikkei ollut aiempia osia nähnytkään. Hänen kritiikkinsä otsikkoa en kyllä tunnista. Mutta whose care.

Minulle 'Rakkautta ennen' on kokonaisuus. Täydellinen kokonaisuus. Aion katsoa kaikki kolme elokuvaa vielä monta kertaa. Nautin huipputekijöistä, huipputyöstä. Ihailen ihailemasta päästyäni.

'Rakkautta ennen keskiyötä' elokuvan kreikkalaisen illallisen aikana vanhempi rouva Natalie sanoo: "Like sunlight, sunset, we appear, we disappear. We are so important to some, but we are just passing through."