Kuvista ja todellisuudesta

Tämä päivä on pyörinyt valokuvien ympärillä. Luin heti aamusta kiintoisan jutun, jossa todettiin, että omakuvien katsominen on prosessi: http://www.city.fi/tyyli/blogit/2470/kuvastukseni/124142

Paula Ojansuu kirjoittaa: "Itse itsestä otetuissa kuvissa päätät ja kontrolloit miltä näytät. Joskus ne ovat kuvia joita on helpointa itsestä katsoa. Sinä valitset jokaisen raajan asennon, ja myöskin muu outfittisi on määrämälläsi tavalla."

Tiedän. Nykyisin tulee otettua itsestä kuvia suht' tiuhaan. Facebook-sivua varten. Ne eivät ole valokuvauksellisesti kummoisiakaan. Minulla on kepoinen idioottikamera ja toinen kamera kännykässä. Valituksi tulevat sellaiset otokset, joista välittyy jotain olennaista siitä hetkestä. Sen lisäksi niissä haluaa näyttää kohtalaisesti sellaiselta, miltä toivoisi näyttävänsä, näine näköineen.

Ojansuu jatkaa: "Dokumentaariset ja varsinkin salaa otetut kuvat voivat olla joskus itsestä kaikista vaikeimpia katsoa. Näissä kuvissa et näe itseäsi sellaisena kuin normaalisti peiliin (tai iPhoneen) katsoessasi."

Jos joskus ohimennen huolimattomasti katsoo itseään näyteikkunan tai vaatekaupan peilistä, näky on hyvin toisenlainen. Ei ollenkaan sellainen kuin millaiseksi itselleen poseeratessa ja viisitoista kuvaa räpsittyään saa kuvansa asettumaan. Tässä iässä sen pystyy minuutissa unohtamaan, todellisen habituksensa. Vaikeammin unohdettavia näkyjä ovat esim. lehtikuva tai videon pätkä, jossa maha pömpöttää törkeästi ja naama näyttää ällöttävältä positiivarilta. 

Ojansuu jatkaa vielä: "Toiselle poseeratut kuvat taas ovat joko järkytys tai ihastus. Riippuen hyvin paljon kemioista kuvaajan kanssa. Ja miten ammattitaitoinen tai onnekas hän on saamaan sinusta parhaat puolesi esiin, ja saako hän sinut rentoutumaan/ haluttuun tunnetilaan."

Senkin olen kokenut. Exäni osasi ottaa minusta mieluisia kuvia, ja esim. Sirviön Teemu, jonka otti oheisen kuvan POMOn käyttöön. Oli ja on ihanaa kuvitella näyttävänsä edes jotenkin hyvältä, edes joskus, edes jostain kulmasta, edes jossain valossa, edes kuvassa. 

Kun itsetutkiskeluvaiheeni oli pahimmoillaan, tein jonkun gurun neuvosta itselleni kuvagallerian niistä kautta-aikojen kuvista, joista mieleni tulee hyväksi, jotka voimaannuttavat minua. (Miina Savolainen on nykyään valokuvavoimauttamisen guru.) Albumi on minulla vieläkin tallella. Sitä täydentelin tänään. Itsetunnon kohotukseksi.
Sen albumin vastapainoksi ja itseni koulimiseksi keräsin aikanaan yhteen pinoon myös kaikki ne kuvat, joissa olen epäonnistunut, hävettävän ruma. Tutkiskeltuani kuvien kautta armotonta minäkuvaani, palautin ne takaisin arkistojen kätköihin. Talteen mutta unohduksiin.

Yksi kauheimmista julkisista kuvistani oli minun kirjahyllystäni kertovassa Kainuun Sanomien kuvassa. Se oli otettu laajakulmalla ja näytin siinä järkyttävältä. Halusin uskoa, että kamalammalta kuin todellisuudessa. (Itsesuojelusyistä en aio sitä tähän liittää.) En meinannut päästä siitä yli millään. Olin Lahdessa ja mietin, voinko enää koskaan ihmistenilmoilla näyttäytyä. Varsinkin kun se jäi googlattavaksi kaikelle kansalle. Sitä ei voinut piilottaa mihinkään, vain antaa olla, unohtaa. Ihmettelin kyllä, kuinka joku kuvaamisen ammattilainen, nainen vielä, saattoi toisesta naisesta pistää julki sellaisen kuvan. Se oli minusta ikävä teko. Hän ei voinut olla sitä tajuamatta. Ei millään. 

Tänä kesänä järkytyin myös. Piirretystä kuvasta. Eräs taiteilija teki ohimennen minusta karikatyyrin. Onhan minulla paksut käsivarret, ja onhan minun naamani kuin seinästä repäisty, ja olenhan miä valtavankokoinen, mutta... Silti en ymmärrä, miksi hän minut sennäköiseksi piirsi. Vaikka ihminen olisi kuinka iso rumilus, ei sitä tarvitse hänelle korostaa. Jäin miettimään kyseisen miehen vaikuttimia. Kenestäkään kenestä hän pitää, hän ei sellaista kuvaa piirtäisi, tai ainakaan sitä asianomaiselle näyttäisi. Miksi hän minua näpäytti?! Hän tiesi kyllä, miltä minusta tuntuisi. Tai ehkä hän halusi käänteisen psykologian kautta vihjata, että voisin laihduttaa. Eli ajatus taustalla oli kuitenkin hyväätahtova.
Aioin ensin jättää kuvan muistuttamaan itseäni raadollisuudestani. Tai jopa laihdutuskannustimeksi jääkaapin oveen. Mutten kyennyt. Negatiivisuuden kautta en tule kannustuneeksi. Revin kuvan. Unohdan. Muistan sen vain pahimpina itsesäälin hetkinä. Sen verran saa todellisuutta paeta, itseään tuntevakin ihminen.

Nooh. Vähän sen jälkeen tulin hyvästi huomatuksi useamman ihmisen, useamman miehenkin taholta, joten ehkä minua sietää vielä katsella. Ihan nenäkkäinkin. Niin on nainen herkästi heiluteltavissa. Myönnän.

Ulkonäkö on vavahduttava asia, kun sopivasti sattuu, vielä tässäkin iässä. Vaikka itsensä kanssa sinut onkin. Lähes aina. Kuviensakin kanssa.

Rauha hänen olemukselleen!