Käytännön eskapismia

Facebookiin kirjoittaessani saan aina tietää, mitä minulle kuuluu. Tänään kirjoitin mm.

"Mulla on kans menossa despressioharjoitukset. Vaikken vielä masentunut uskalla olla, enkä halua. Mutta vastaisuuden varalle. Eskapismi on toivottavasti sopiva harjoitus. Käytännön eskapismi."

-
Kuten kirjassa "Kehon salattu kieli" minulle osoitetaan oireeni siellä täälla kropassani, kertovat, että haluan paeta, kun en tiedä, mitä pitäisi valita, mitä ratkaisuja tehdä. Olen tunnistanut oireyhtymän jo jonkun aikaa, mutta juuri nyt pakoaikomus on akuutissa vaiheessa.

Olen eskapismihurmoksessa.

Välttelen väkijoukkoja - vaikka se ei olekaan mitään uutta. (Pienistä väkijoukoista pidän, sopivissa määrin.) En osallistunut edes Taiteiden yöhön, vaikka jonkin sortin kultturellikko olen olevinani. Enkä kuljeksi kaduilla, mikä on ollut halpa huvini jo vuosikausia. Koskaanhan ei tiedä, kuka (tai mikä) tulee vastaan. Joskus kohtaa oman itsensä ja ihmettelee.

Eskapismin keinot ovat monet. Muutakin kuin pakeneminen omaan kotoon. Silloin kun raha yms. käytännön esteet eivät salli yksinäisen tunturin huipulle, merelliselle kallioluodolle tai Thessalonikin miljoonien tuntemattomien keskelle lähtemistä.

Omassa kodossakin voi paeta. Pakopaikkoja on. Pakopaikkoja, joissa tuskittelu ja ilahdus sopuilevat.                                                                                                                                                                                         

Pakeneminen lukemiseen on varhaimmin oppimani. Nyt luen monta kirjaa yhtä aikaa. Helppoja vaikeita kirjallisuusesseitä. Joiden kanssa käyn älyllisiä (?) keskusteluja hiljaa mielessäni. Tommi Melender on tässä suhteessa noussut listoilleni. Vakavasti.

Proosallisempaa pakoa varten hyllystäni valikoituu monenlaista, mutta nyt sellaisia kirjoja, joiden riveillä silmäni liukuu vastustamattomalla keveydellä, ilman että jotain sanaa jää jankkaamaan tai että sanojen virta katkeaa tiheisiin oksistoihin tai monttuihin. Eteenpäin eteenpäin! Vaikka katsoisikin taakse kuten Katri Lipsonin 'Kosmonautin' mukana. Siellä takana on kaikki se, mikä on edessä ja varsinkin tässä ja nyt.

Katselen itsemurhaisia filmejä. Kuinka ollakaan, netti-Areena sattuu tarjoilemaan aihetta ylen määrin. Kun omassa elämässä loput ja alut seuraavat toisiaan. Päättymättömänä sarjana niin kauan kuin elän, tiedän, mutta nyt taas akuutisti. Elämä tarjoaa peilejä, kun suostuu katsomaan niitä suoraan silmiin.

Ja tuttuihin turvallisiin elokuviin ja sarjoihin kuluu hyvinkin tovi jos toinenkin. Notting Hillin rakastavaiset ja rikoksia ratkovat komisariolewisit edustavat pysyvyyttä, johon voi paeta siihen saakka, kunnes löytää uuden suunnan, tuntemattoman, joka turvallisessa turvattomuudessaan minua pakopaikkana kiehtoo.

Hiljaisuuttani rikkoo ukulele. Tai sekin on tavallaan hiljaisuutta. Soitan 'Suzannea' kerta toisensa jälkeen. Pakenen laulun sanojen syvyyksiin ja sointujen harmonioihin. Sormenpäät kovettuvat toistojen myötä. Siitäkin voisin kirjoittaa...

Kirjoittaminen on ihana tapa paeta. Siitä on tullut rakas kilpakumppani lukemisen kanssa. Eikä ajankulua huomaa. Sanoja riittää niin kauan kuin jaksaa sormiaan liikuttaa. Lohdullinen pakopaikka. Niistä matkoista seuraa monta hyvää. Pakenevien silmien nähdä.

Ja taustalla kohisevat somehumina ja mediamyrskyt.

Eihän maailma ole totta, eihän?!

Niin. Kaikessa tässä itsekeskeisessä navan ympäri pyörivässä elossani on minussa globaalimpaakin huolta. Eskaappiset ajatukseni koskettavat myös valtakuntamme ja koko maailmankin tilaa. Sitäkin tekee mieleni paeta. Idealisti, utopisti, humanisti minussa elää. Sekin olisi oiva paikka eskapiseerata itseäni. Maailmaa syleilevät ratkeamattomat ikuisuuskysymykset.

Miten mieluusti vastuuta omasta elämästäni pakenisin. Onneksi en voi sellaisella taakalla raskauttaa ketään. Mihin pakenen pakenemisen mahdottomuutta?


Voihan eskapismi!

-

(Kuvantekijät ovat ylhäältä alas Tiina Korkealehto, Tuija Matela ja Tapani Ahtonen. Joilta en ole lupia kysellyt, minä, elämää pakeneva narratiivi. )


                                                                                                                                    

Taito lukea

Tänään on kansainvälinen lukutaitopäivä. Onneksi olkoon kaikille lukutaitoisille!

Olen viettänyt vähälukuista vuotta. Kirjahyllyn ohi kulkiessani (monituisia kertoja päivässä) katseeni osuu teoksiin,  

1) jotka ehdottomasti pitää lukea
2) jotka haluaisin lukea, ehkä jo heti seuraavaksi
3) olisipa kiinnostavaa lukea, onneksi olen tuonkin hankkinut

4) miksi en tuotakaan ole lukenut vielä...

Mitä hitsinpitsiä oikein vetkuttelen!

Viime viikonloppuna aloitin lukemisen ryhtiliikkeen. Päätin levitellä kirjoja eri puolille huushollia, että aina kun istahdan, edessäni on keskeneräinen kirja. Ja keskeneräiset kirjathan on saatava luetuksi.

Sisäiselle ahnehtijalleni uskollisena liioittelen. Ruokin sisäistä lukijaani viidessä eri kategoriassa, joista esimerkkinä nyt lukusessa oleva teos:

1) haastetta älykölleni: Melender/ Yhden hengen orgiat
2) tarinanrakastajalleni, sille perinteiselle lukijalleni: Bennett/ Epätavallinen lukija
3) ammatilliselle minälleni ja itsensäkehittäjälleni: Segal/ Kehosi salattu kieli
4) runoilijalleni: Parland/ Hamlet sanoi sen paremmin  

5) huumorihakuiselle sanaleikkijälleni: Alivaltiosihteeri/ Virallisuus on aseeni

Näitä luen siis päivittäin. Joka kategoriaan valitsen seuraajan, kunhan edellinen on loppuunluettu.

Lukutaitoaan ei kannata heittää hukkaan. Lukeminen avartaa, viihdyttää, lohduttaa, ihmetyttää, ihailuttaa. Kirjoista voi keskustella, väitellä, olla eri mieltä ja samaa, jakaa yhteistä iloa. Nauttia sanoista, tarinoista, viisauksista ja avarammasta maailmasta.

Kiitos kirjailijoille ja kustantajille kirjojen kirjosta!

Lukekaa, hyvät ihmiset, lukekaa hyvin voidaksenne! Kirjojen rakastaminen kannattaa aina.

-