lauantai 24. elokuuta 2013

Ylistystä yleisölle

'Pieni lyhytelokuvayö' on nyt eilistä.

Täydellistä se ei ollut, mutta oli kuitenkin. Minusta.

Mikä olisi pahin juttu, joka voisi tapahtua, kun esitetään elokuvia yleisölle? Se, ettei tekniikka toimi! Että elokuva on pikkuisen liian pikkuinen suhteessa valkokankaaseen. Ja yleisön silmille.

Kun tekniikan toimimattomuus eilen meille valkeni, siis ne asiat, joille paikallaolleet osaajatkaan ei mitään voineet, kylmä hiki tuli otsaan. Meneekö koko homma mönkään? Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Lähteekö yleisö puuskuttaen koteihinsa? Onko Kuuloluuri ensi viikolla täynnä rumia puheita? Buuataanko meille kadulla seuraavat vuodet? Eikö mikään enää ikinä onnistu?

Oli aikamoinen järkytys todeta, että ainoa asia, johon satsasimme rahallisesti eli kunnon projektori käyttäjineen, ei pelittänyt kunnolla. Elokuvan näyttö oli ja pysyi pienenä, valkokangasta piti korjailla ennen näytöstä, vempeleissä oli hapettuneet patterit, joita piti rassailla, että ne toimisivat. Mukana tullut ns. koneenkäyttäjä ei osannut eikä tiennyt mitään. Uskomatonta! Jos olisi vainoharhainen, tulisi mieleen tahallinen sabotaasi. Jonkun, joka ei halunnut tapahtuman onnistuvan.

Mutta ihmeitä tapahtuu! Yleisö oli myötäinen. Se odotteli hymyssä suin, että homma pääsi alkamaan. Ihmiset seurustelivat keskenään, joivat kahvia ja söivät pullaa. Tarjoilu toimi. Kiitos nohevien Generaattorin ja Rauniokaupungin talkoolaisten. Ja puitteethan olivat miellyttävät. Senkin em. väki osaa luoda, lämpimän leppoisan tunnelman. Jälkeenpäin ajatellen myös se, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat tilaisuudesta ilman kaljatelttaa, on hieno homma. Aina ei tarvita viinaa kyytipojaksi. Silloin kun tuote on muuten korkealaatuinen, nautinnollinen.

Näytösten kuluessa ja päätyttyä saimme paljon kannustavaa palautetta, kiitoksia ja kehuja. Monet ymmärsivät tekniikan ongelmia, niitä nykyään piisaa joka paikassa. Kun silmät tottuivat pieneen screeniin, katsoja pystyi nauttimaan upeista lyhytelokuvista. Niitä esittämämme filmit todella olivat. Hyviä ja vieläkin parempia. Ymmärrettävistä syistä maailmallakin palkittuja. Ja näimme myös yhden maailmanensi-illan. Vaikuttavan 'Hätäkutsun'.

Pieni paha mieli haihtui mielestä kaikkien halausten, hymyjen ja kiitosten myötä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä ihmisten myötämielisyyttä, sympatiaa ja iloa siitä, että tällaistakin herkkua kajaanilaisille tarjotaan. Muun kulttuuritarjonnan lisäksi. Sillä sitä Kajaanissa on. Riittävästi. Kuten joku totesi: "kaikkiin ei edes ehdi". Nyt aloitetun perinteen toivotettiin jatkuvan ensi kesänä.

Itselleni iso ilo oli myös tutustua ohjaajavieraisiimme Hannes Vartiaiseen ja Pekka Veikkolaiseen. Viksuja, osaavia, miellyttäviä ja hauskoja nuoria miehiä, jotka ovat nöyriä taiteensa edessä, mutta silti ylpeitä tekemisistään. Heillä on sisua, vaistoa ja näkemystä. Nähdyt elokuvat olivat huikeita, niin 'Hanasaari A' kuin 'Erään hyönteisen tuhokin'. Näin ne kaksi kertaa ja kun olin saanut kuulla elokuvien tekemisen taustoista ja vaiheista, niiden arvo nousi entisestäänkin.

Hienoa että Hannes ja Pekka pääsivät jo päivällä kertomaan paikallisille opiskelijoille, kuinka unelmista tehdään totta. Kuinka upeisiin suorituksiin voi tavallinenkin ihminen (tavallaan tavallinen) päästä, kun on valmis satsamaan tavoitteen saavuttamiseksi, antamaan aikaa asioiden tapahtua, näkemään vaivaa haluamansa eteen ja varsinkin uskomaan asiaansa ja siihen, että kaikki asiat järjestyvät. Pekka ja Hannes elokuvineen saivat nuoret kuuntelemaan lähes hiiskumatta esityksen perjantai-iltapäivällä, viimeisellä tunnilla. Päälle päätteeksi lukion elokuvantekokurssi täyttyi, kiitos kiintoisan ja innostavat esityksen. Eikä siihen tarvittu show'ta eikä ylisanoja. Vain sitä, että he olivat läsnä, aitoina omina itsenään. Miten se lämmittikään minun sydäntäni.

Katselkaamme lyhytelokuvia aina, kun tilaisuus on! Vaikkapa sitten Pieni lyhytelokuvayö 2014.



ps. Käyhän huviksesi katsomassa, mitä muuta Veikkolaisen Pekka osaa, Pekuskashopissa.

torstai 22. elokuuta 2013

Lahjoittamisen lumo 2

Olin tänään kuulolla seminaarissa, jossa kerrottiin, että Pohjanmaalla ollaan terveempiä ja elinvoimaisempia kuin muualla Suomessa. Koska siellä talkooperinne elää edelleen. Yhdessä tekeminen ja onnistuminen tuntuu hyvältä.

Minä uskon sen. Olen ollut monessa hommassa mukana, sellaisessa, jota voisi kutsua talkoiksi. Kun yhdessä tehdään ilmaista työtä jonkun päämäärän eteen. Mukana olemisen ilosta.
Lauluyhtye Alli oli välillä valmis maksamaan itse siitä, että pääsi esiintymään yleisölle. Lauluja, joiden eteen oli nähty vaivaa viikonloppu jos toinenkin.
Kainuun lausujien esitykset valmistellaan pyyteettä. Ne pienet korvaukset esiintymisistä, joita joskus saadaan, menevät Lausujien kassaan yhteiseen hyvään.
Runoviikko Kajaanissa perustuu talkoolaisten vapaaehtoiseen panokseen tilaisuuksien emäntinä ja ovimiehinä.
Tänä kesänä olin myös mukana toisessa kainuulaisessa tapahtumassa, Kuhmon kamarimusiikissa, jonka sujumisen edellytys ovat sadat talkootyötunnit. Eräs vanhempi kahvinkeittäjärouva Kontion koululla kertoi minulle, tiskarille, ettei hän ollut 20 vuoteen käynyt yhdessäkään konsertissa, vaikka se olisi ainoa palkkio, jonka talkoolaisena toimimisesta saa. Hän oli ollut mukana kaikki ne vuodet ihan vain mukanaolemisen ilosta. Kyllä siinä pitää jotain kummaa vetoa olla. Kuulumisessa ryhmään. Yhdessä tekevien ryhmään.

Viimeisin vapaaehtoinen (lue: palkaton) homma, jossa olen mukana on 'Pieni lyhytelokuvayö'. Kaverini Markku Heikkinen, dokumenttiohjaaja, oli kehitellyt mielessään ideaa tapahtumasta, jossa kajaanilaisille tuotaisiin nähtäville suomalaisten lyhytelokuvantekijöiden tekosia. Ilmaiseksi. Harvinasta herkkua täällä periferioissa.
                                     
Markku kokosi yhteen asiasta kiinnostuneita kajaanilaisia tuttaviaan. Ja kun monta kylähullua katsoo toisiaan silmiin, alkaa syntyä. Huolimatta siitä, että skeptisimmät eivät usko hommaa polkaistavan parissa viikossa ilman rahaa. Näinä kolmena valmisteluviikkona asiat ovat loksahdelleet kohdalleen. Yksi on ottanut hoitaakseen yhden homman, toinen toisen, kolmas seuraavan, ja niin kaikki alkaa olla valmista huomiseen h-hetkeen.

Kajaanissa on valtavasti kulttuurijuttujen tuottamiseen liittyvää osaamista. Tekijöitä on vaikka mihin hommaan. Sivusta saa ihailla ja ihmetellä. Eikä kukaan ole kyselemässä palkkion perään. Porukka uskoo asiaansa, hoitaa hommansa ja tsemppaa toisiaan. Pienestä voi lähteä ja saada aikaan jotain uutta, erilaista. Joka tuottaa kanssaihmisille iloa. Myös yleisöille. Ei vain tekijöille itselleen. Vaikka sekin on merkittävää, ei kai tällaista muuten tehtäisi.

Aina välillä sitä miettii, mihin kaikkeen tulee lähteneeksi mukaan. Kun mahdollisuuksia tekemiseen tulee jatkuvasti eteen. Mutta heti seuraavassa hetkessä on ihana kuulua porukkaan, joka toimii ja saa aikaiseksi - kts. Kainari. Ihan sulasta hulluudesta. Elämänilosta.

Tekojaankin voi lahjoittaa, talkoilemalla. Kiitti kaverrrit!

-

tiistai 20. elokuuta 2013

Lahjoittamisen lumo 1

Tiedätkö, että lahjoittamisesta tulee niiiiin hyvä mieli?! Parempi kuin myymisestä. Antaa sitä pois sitten mitä vaan. Kirjoja, levyjä, aikaa, sanoja, tekoja, hymyjä, pusuja, läheisyyttä tai lämmintä kättä. Ihan hypittää sydäntä, rakkaat, silloinkin kun niistä luopuu.

Sanotaan, ettei lahjoittamisistaan pidä numeroa tehdä. Mutta pakko minun on puhua tästä. Tänään.

Lahjoittelun ilo tuli minun elämääni pikkuhiljaa. Tai tarkemmin ajatellen onhan se ollut minussa aina, äidinperintönä, mutta erilaisessa muodossa. 

Ennemmin ostelin kaikille vaikka mitä, lahjoiksi. Sittemmin lahjoiksi silloinkin, kun ei ollut mitään erityistä syytä. Teki mieleni vaan ilahduttaa läheisiäni. Myöhemmin aloin tehdä käsilläni kaikenlaista potentiaalista lahjoitettavaa. Lahjoin siitä ilosta, että osasin tehdä. Jotain omilla pikkukätösilläni. Villasukkia, huoneentauluja, nappikoruja. Nyttemmin lahjoittelen olemassaolevaa omaisuuttani. Sitä tarvitseville, tai muuten vain hyvään kotiin.

Lahjoittaminen liittyy monesti johonkin riittiin omassa elämässä. Luopumisiin. Ihmisistä, asioista, ajatuksista. Kun symbolisesti pitää osoittaa, itselle lähinnä, ja elämälle, että tekee asioita vanhan mennä ja uuden tulla. Tilalle.

Entisen elämäni tavaroista olen luopunut kiihtyvään tahtiin. Monet sellaiset tavarat, jotka luulin ikuisesti tärkeiksi, ovat nyt jossain muualla. Sunnuntaina ystäväni vei yhden entisenelämäni taulun omalle seinälleen. Sain vastalahjaksi taulun, joka kertoo enemmän minusta, tänä päivänä. En halua kieltää mennyttä, mutta sillä en tahdo nykyisyyttäni täyttää. Sitä paitsi ajatukset säilyvät mielen sopukoissa, sieltäkin ne voi kaivaa esiin. Halutessaan hyvästi muistaa. Virikkeitä muistamisiin tulee vastaan joka päivä, nurkkien takaa, sivuilta ja sivustoilta. Ei tärkeimpiä asioita unohda.

Olen luopunut myös kirjoista. Pysyvistä rakkaistani. Joista en osannut männävuosina kuvitellakaan luopuvani. Mutta niin vaan olohuoneen nurkassa on kolme laatikollista kirjoja, joista kyläilijä voi lähtiessään ottaa haluamansa. Äsken vein Generaattorin Iippa-ryhmään kaksi kassillista lastenkirjoja. Hyvään tarkoitukseen. Vastaanottaja ilahtui. Ja minä. Hyvä mieli nauratti ääneen. Ja päivä valostui entisestään.

Ullakolla minua odottaa ainakin kymmenen laatikollista vaatteita. Joista en ole raaskinut luopua, jos joskus niitä vielä pitäisin, kun niin kivoja ovat. Pengon ne joka kesän ja talven alussa läpi, mutta otan käyttöön vain muutaman. Tänä kesänä tajusin, etten tule niitä käyttämään koskaan. Kirppareilla niistä ei saa montakaan euroa. Pitämättömistäkään vaatteista. Ne eurot menevät pöydän vuokraan. Aion lahjoittaa ne kaikki pois. Kunhan sattuu kohdalle autoileva ystävä, jolta saan kuljetusapua. Entrinkiin.

Luopumisen helpottumisesta - kyllä kyllä, siitä tulee kerta kerralta helpompaa ja iloisempaa  - on muutoinkin hyötyä. Männävuosina itkin jokaista äidinaikaista astiaa, joka meni rikki. Nyt olen rikkonut (vahingossa) TommyTabermann-shamppanjalasit, jotka tyttäreni antoi minulle 50-vuotislahjaksi. Harmittihan se, mutta sirpaleet tietävät onnea. Kliseinen lohtulause. Mutta se toimii. Ja itselleen voi uskotella tapahtumien synkronisiteetin.

Aion jatkaa lahjoittamisen ja luopumisen linjoilla. Hyvän mielen takia. Itsekkäistä syistä. Niin kuin kaikki tekomme teemme. Sanoo kuka vaan mitä vaan.

-
ps. 'Lumo' lipsahti otsikkoon Aitoahon Pirkon tämänpäiväisestä kolumnista. Kiitos, Pirkko, tahattomasta lahjoituksesta.