Että sellainen harjoituksen tynkä, haahteloissani kun olen, heh.
- - -
Toissailta oli se ilta. Kun sytytin lampun enkä tahtonut uskoa, että syksy oli vaivihkaa asettunut mielen oikeaan ylälaitaan. Määräämään käytettävän ajan määrän. Itkin peiton alle, pato laski vetensä minun silmäkulmistani. Oli mentävä kirjahyllylle. Rakkaat JoelHaahtelani pinosin yöpöydälle. Menin uudelleen lämpimään suojaan. Vain kannattelevat kädet ja vastaanottamaan valmiit kasvot jäivät ilmavirran armoille.Olen jokaisessa hänen sanassaan kotonani, turvassa. Luin alleviivaamiani lauseita 'Lumipäiväkirjasta'. Rauhoituin. Sitten avasin 'Elenan', joka oli jäänyt lukematta.
Jo ensimmäinen sivu kotoutti minut ja tiesin saavani vaillaolooni täytettä. "Olen joskus taipuvainen liialliseen lopullisuuteen", JoelHaahtela sanoitti minua. En olisi tarvinnut enempää, mutta halusin. "Kun ostaa vanhan kellon, tietää ajan kuluvan. Muuten voisi luulla, että kaikki jatkuu ikuisesti." Lempeitä sanoja, lauseiden suloutta, ajatusten herkeämätöntä kauneutta, surumielistä hetkien ja viipyvän ajan lohduttavaa virtaa. "Aina on ihmisiä, jotka ovat elämässään kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään." Luottamusta elämän ainutlaatuiseen pyhyyteen.
Luin kirjan puoleen yöhön mennessä. Suljin kirjan, lampun ja silmäni. Nukahdin pimeään, joka ei pelota. "Hän sanoo, että kaikkialla vallitsee keskeneräisyys ja se on ajan kulumista. Kaikki ajatukset ovat keskeneräisiä ja se mikä on keskeneräistä on elävää."
Lapsesta asti olen paennut kirjojen turvaan ja toivoon. Nytkin pelon ja epätoivon hetkinä syön itseni tukevaan olotilaan lusikoimalla jääkaapista kylmää kaalilaatikkoa - sitä äidin tekemän makuista - ja Marie-keksejä teen kera. Ja luen. Jotain tarkasti valittua lohdutusta tai luottaen sattuman kädenojennukseen, että avaan juuri sen kirjan, vuosikymmeniäkin hyllyssä odotelleen, joka minun on juuri nyt tarkoitus lukea.
"Tällaisenä yönä on turha nukkua. On mahdoton suojautua menneeltä kun edessä ovat kaikki pettymykset ja halut, täyttymys ja ilo ja se ainainen kaiherrus, että jotain puuttuu tai katoaa, jokin osa, jopa kaikkein onnellisimpina hetkinä tai ehkä juuri silloin erityisesti, kun luulee olevansa kaikelta suojassa, eikä haluaisi minkään muuttuvan, ne lyhyet hetket, jotka kohottavat elämän sen itsensä yläpuolelle ja saavat meidät tuntemaan itsemme eläviksi ja silti samaan aikaan selittämättömällä tavalla lohduttomiksi. Ja kun heikko valonkajo tulee sarastuksen myötä huoneeseen, avaan silmäni ja katson kuinka valo hitaasti siirtyy ikkunalaudalla ja tekee kaikesta jotenkin läpikuultavaa ja ulottumatonta.Tuijotan ulos puutarhaan ja ikkunalasissa kimmeltää pisaroita ja pian on jo niin valoisaa, että kaikki lehdet muuttuvat keltaisiksi ja rehevöityneet pensaat näyttävät syttyvän palamaan ja ehkä koko kaupunki ympärilläni on tulessa tai ehkä se vain on mieleni, joka palaa, minun kiitävät ajatukseni, niin, turha luulo, etteivät ajatukset vanhana kiitäisi, päinvastoin, silloin ne vasta kiitävätkin ja hakevat lopullisen muotonsa niin kuin suurten säveltäjien sinfoniat."
Kirjoittaa Joel. Mutta minä nukun. Sekin on tuttu tapa paeta päivää, joka paistaa vääriin kohtiin ja pilviä, jotka luovat varjoa sinne, missä sitä ei haluaisi nähdä.
ps. Haahtelan blogissa vallitsee rauha, vaikka kaikki on epävarmaa, ja mikä lie tottakaan...
