Aina yllättävä Nobel-viisasten kerho

Harvoja ne vuodet, jolloin olen voinut heti hurrata uusinta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa.

2013 Alice Munro. Olin lukenut ja tykännyt.
2012 Mo Yan. Never heard.
2011 Tomas Tranströmer. Lukenut pari runoa.
2010 Mario Vargas Llosa. Nimen tiesin, en ollut lukenut.
2009 Herta Muller. Tunsin, mutten ole lukenut vieläkään, vaikka meinannut.
2008 J-M. G. Le Clezio. Ohi.
2007 Doris Lessing. Lukemattomana hyllyssä.
2006 Orhan Pamuk. Tunnistin ja tunsin.
                                      2005 Harold Pinter. Näytelmiä nähnyt.

Usein he ovat olleet minulle tuntemattomuuksia, vaikka jokusen kirjan, harvinaisemmankin kirjailijan kynäilemän, olen lukenut. Suosikkini ennakkoveikatuista tai ihan omat ihanteeni eivät ole voittaneet koskaan. Jose Saramagosta, Wislawa Szymborskasta, Seamus Heaneysta ja Dario Fosta olen pitänyt, mutta vasta Nobel-voittovuosien jälkeen (paitsi Fo), enkä heidän kirjoihinsa ole voiton takia tutustunut vaan muuten.

Kun jälleen kerran Nobel-komitea yllätti, löysin hyllystäni Patrick Modianon 'Hämärien puotien kujan' (WSOY 1979). Luin esipuheen ja totesin luoville kirjoittajilleni, joille kirjaa vilautin, etten aio sitä lukea, ainakaan lähiaikoina. Oletin, ettei minua kiinnosta lukea mistään ihmisten silueteista ja varsinkaan saksalaismiehityksen aikaisesta Ranskasta. 

Jälleen kerran tulin toisiin ajatuksiin hetimiten. Luin eilen - voittajan julkistuspäivänä - näytteeksi pari sivua, sitten 50 sivua ennen nukkumaan menoa enkä voinut olla jatkamatta tänään ja luin loput yhdeltä istumalta. 

'Hämärien puotien kuja' on ensinnäkin hieno Jorma Kaparin suomennos ja todennäköisesti myös hyvin alunperinkin kirjoitettu. Teksti on helposti lukeutuvaa, sivut kääntyilevät kuin itsestään. Tarina on haikean kaunis, vaikka aihe on hämmentävä ja sinällään traaginen. Joel Haahtela, suosikkini, on Modianon sielunveli. Kerronnassa on samanlaista lakonista arvoituksellisuutta, viipyilevyyttä, levollista surumielisyyttä kuin Haahteloissa, tai Andre Makineissa. Niissä kuvataan ajallisesti suhteellisen lyhyt ajanjakso päähenkilön elämän jonkinlaisesta henkisestä käännekohdasta. Hyvin pienesti ja silti koko ihmisen kokoisena. Eroakin heillä on. Modianolla ei ole sellaisia huikeita lauseita, joita haluaa helliä aina uudelleen niinkuin kaikissa Haahtelan kirjoissa on.

Jos eteen sattuu toinenkin Modiano, luen sen. Suosittelen lämpimästi. Ja suon Modianolle palkinnon, vaikken voikaan ymmärtää palkinnon rahallista suuruusluokkaa. Vaikka toisaalta jos jääkiekkoilijoille maksetaan jatkuvasti miljoonia, niin olisi korkea aika ja sata hyvää syytä maksaa yhtä monille kirjailijoille samanlaisia summia. Niin tekisin jos olisin yksinvaltias miljardööri tai muu rahallisesti merkittävä vaikuttaja.

Mutta jännityksellä odotamme seuraavaa voittajaa Finlandian maaperällä.

Fakta ja fiktio panee sekaisin

Viikonloppu on mennyt (suunnittelematta) ihan saarikoskeksi, kirjallisesti, ei kirjaimellisesti. En siis ole juonut, en nai... enkä tullut neroksi. Mutta lukenut olen. 

Käteeni sattui Antero Viinikaisen 'Pentti Saarikosken toinen tuleminen', jonka olin alennushyllystä joskus Saarikosken takia ostanut. Kirjassa oli jotain veijarimaista, kuten takakannessa luvattiin, mutta jokin myös tökki.

Vaikka olen käynyt Fakta ja fiktio -kurssin minun oli vaikea suhtautua kirjan Saarikosken sanoihin suhteessa kirjailijaan. Vähän väliä kävi mielessä, onko Saarikoski todella sanonut (tai kirjoittanut) niin kuin kertoja väittää, kuinka paljon hän laittaa repliikkeihin omia luulojaan ja kuvitelmiaan. En osannut olla olematta kriittinen enkä toisaalta kriittinenkään, koska en tiedä kovin paljon yksityiskohtia Saarikosken elämästä. Mutta jotenkin sopimattomalla tavalla viisastelua suurin osa tarinasta.

En siis osannut olla hysteerinen lukija (Roland Barthesin luokittelun mukaan) ja antautua tarinan vietäväksi. Jos kertojaminä-arkeologin ja Saarikosken dialogi olisi kuulostanut aidolta eikä vain teoreettisilta lauseilta, olisinko silloin uskonut tarinaan riittävässä määrin? Jari Tervo on sanonut joskus, että lukija ja kirjailija aina tekevät romaanin suhteen sellaisen diilin.

Ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei ollut laittanut Viinikaista kirjoittamaan alkua uudelleen, sillä loppua kohden tarina parani. Ja asetelmahan on herkullinen eli olisin suonut kirjan olevan onnistuneempi.

Kesken lukemisen hain hyllystä Pekka Tarkan kirjoittaman Saarikoski -elämäkerran, muttei viitseliäisyyteni riitä faktojen tutkimiseen, katselin vain kuvat, että tarinassa vilahtelevat sivuhenkilöt saivat kasvot. En malttanut antaa heidän olla kasvottomia, koska hekin esiintyivät omilla nimillään. Hämmennykseeni tämä ei paljoa auttanut.

Eniten minua hämäsivät vielä elossaolevat henkilöt kuten Saarikosken ex-vaimo Tuula-Liina Varis. Miltä hänestä mahtoi tuntua - jos ja kun hän tämän kirjan luki - jotkut ei välttämättä niin ilahduttavat fiktiiviset kohtaukset. Minua ainakin olisi tympinyt joutua lähes seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Tuohon tarinan kohtaan liittyi myös arkeologin masturbointikuvaus, joka kuvotti minua, vaikken olekaan allerginen erotiikalle, seksille tai itsetyydytykselle, kirjoissakaan. Siinä oli jotain outoa, kun liitin sen kannen sivuliepeessä olevan kirjailijan kuvaan, joka ei kylläkään vastaa ulkonäöltään eikä muutenkaan kertojaminää eikä lie mikään alter ego. Kai.

Innostuin Saarikoskesta kuitenkin niin, että luin lisäksi runoja Tiarnia -sarjasta, lehteilin hyllyssäni olevia muita hänen kirjojaan, ja ensimmäisten sivujen mukaansatempaavuuden takia jatkoin saarikoskeilua elämänkirja, työ- ja päiväkirja 'Asiaa tai ei'n parissa. Sillä miehellä oli sana hallussa, genressä jos toisessakin.

Tuli mieleeni myös lukea ne Tuula-Liina Variksen kirjat, jotka minulla on lukematta, niin kuin 'Toshiko Mifunen tiikeri'. 'Kilpikonna ja olkimarsalkkaa' en varmaankaan lue uusiksi, vaikka se saattaisi valaista asioita. Niin tavoitteelliseksi lukijaksi minusta ei ole.

Ja jotta menisin ihan ymmälleni faktan ja fiktion suhteesta, lukaisin myös suosikkini Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen 'Palkintopuhetta'. Hänen tajunnanvirtansa on helppoa luettavaa ja ajatuksia herättävää. Vaikkei tämä hänen viimeiseksi jäänyt ole hänen parhaintaan. Sen luettuani mietin, miten paljon siinä kirjassa oli totta. Hän kertoo, millaisia palkintoja hänelle on myönnetty ja miten hän oli niihin suhtautunut. Kriittisesti, vihamielisestikin ja liioitellen kyllä, sehän hänen tarvamerkkinsä on. Oman kokemukseni ja myös Tommi Melenderin loistavan kirjallisuusesseeteoksen 'Yhden hengen orgiat' mukaan. Mutta mikä on totta ja mikä ei. Tarvitseeko tietää?! Ilman edellistä Viinikaislukukokemusta tuskin olisin kiinnittänyt mitään huomiota puheenvuoron totuusarvoihin. Olen Bernhard-fani ja nautin. Antaudun ja ihailen sanojen ja ajatusten sujuvuutta, ja uskon kaiken. Sellainen diili meillä.

Fakta ja fiktio, siinäpä se.  Suhteellista jos mikä.

-

Käytännön eskapismia

Facebookiin kirjoittaessani saan aina tietää, mitä minulle kuuluu. Tänään kirjoitin mm.

"Mulla on kans menossa despressioharjoitukset. Vaikken vielä masentunut uskalla olla, enkä halua. Mutta vastaisuuden varalle. Eskapismi on toivottavasti sopiva harjoitus. Käytännön eskapismi."

-
Kuten kirjassa "Kehon salattu kieli" minulle osoitetaan oireeni siellä täälla kropassani, kertovat, että haluan paeta, kun en tiedä, mitä pitäisi valita, mitä ratkaisuja tehdä. Olen tunnistanut oireyhtymän jo jonkun aikaa, mutta juuri nyt pakoaikomus on akuutissa vaiheessa.

Olen eskapismihurmoksessa.

Välttelen väkijoukkoja - vaikka se ei olekaan mitään uutta. (Pienistä väkijoukoista pidän, sopivissa määrin.) En osallistunut edes Taiteiden yöhön, vaikka jonkin sortin kultturellikko olen olevinani. Enkä kuljeksi kaduilla, mikä on ollut halpa huvini jo vuosikausia. Koskaanhan ei tiedä, kuka (tai mikä) tulee vastaan. Joskus kohtaa oman itsensä ja ihmettelee.

Eskapismin keinot ovat monet. Muutakin kuin pakeneminen omaan kotoon. Silloin kun raha yms. käytännön esteet eivät salli yksinäisen tunturin huipulle, merelliselle kallioluodolle tai Thessalonikin miljoonien tuntemattomien keskelle lähtemistä.

Omassa kodossakin voi paeta. Pakopaikkoja on. Pakopaikkoja, joissa tuskittelu ja ilahdus sopuilevat.                                                                                                                                                                                         

Pakeneminen lukemiseen on varhaimmin oppimani. Nyt luen monta kirjaa yhtä aikaa. Helppoja vaikeita kirjallisuusesseitä. Joiden kanssa käyn älyllisiä (?) keskusteluja hiljaa mielessäni. Tommi Melender on tässä suhteessa noussut listoilleni. Vakavasti.

Proosallisempaa pakoa varten hyllystäni valikoituu monenlaista, mutta nyt sellaisia kirjoja, joiden riveillä silmäni liukuu vastustamattomalla keveydellä, ilman että jotain sanaa jää jankkaamaan tai että sanojen virta katkeaa tiheisiin oksistoihin tai monttuihin. Eteenpäin eteenpäin! Vaikka katsoisikin taakse kuten Katri Lipsonin 'Kosmonautin' mukana. Siellä takana on kaikki se, mikä on edessä ja varsinkin tässä ja nyt.

Katselen itsemurhaisia filmejä. Kuinka ollakaan, netti-Areena sattuu tarjoilemaan aihetta ylen määrin. Kun omassa elämässä loput ja alut seuraavat toisiaan. Päättymättömänä sarjana niin kauan kuin elän, tiedän, mutta nyt taas akuutisti. Elämä tarjoaa peilejä, kun suostuu katsomaan niitä suoraan silmiin.

Ja tuttuihin turvallisiin elokuviin ja sarjoihin kuluu hyvinkin tovi jos toinenkin. Notting Hillin rakastavaiset ja rikoksia ratkovat komisariolewisit edustavat pysyvyyttä, johon voi paeta siihen saakka, kunnes löytää uuden suunnan, tuntemattoman, joka turvallisessa turvattomuudessaan minua pakopaikkana kiehtoo.

Hiljaisuuttani rikkoo ukulele. Tai sekin on tavallaan hiljaisuutta. Soitan 'Suzannea' kerta toisensa jälkeen. Pakenen laulun sanojen syvyyksiin ja sointujen harmonioihin. Sormenpäät kovettuvat toistojen myötä. Siitäkin voisin kirjoittaa...

Kirjoittaminen on ihana tapa paeta. Siitä on tullut rakas kilpakumppani lukemisen kanssa. Eikä ajankulua huomaa. Sanoja riittää niin kauan kuin jaksaa sormiaan liikuttaa. Lohdullinen pakopaikka. Niistä matkoista seuraa monta hyvää. Pakenevien silmien nähdä.

Ja taustalla kohisevat somehumina ja mediamyrskyt.

Eihän maailma ole totta, eihän?!

Niin. Kaikessa tässä itsekeskeisessä navan ympäri pyörivässä elossani on minussa globaalimpaakin huolta. Eskaappiset ajatukseni koskettavat myös valtakuntamme ja koko maailmankin tilaa. Sitäkin tekee mieleni paeta. Idealisti, utopisti, humanisti minussa elää. Sekin olisi oiva paikka eskapiseerata itseäni. Maailmaa syleilevät ratkeamattomat ikuisuuskysymykset.

Miten mieluusti vastuuta omasta elämästäni pakenisin. Onneksi en voi sellaisella taakalla raskauttaa ketään. Mihin pakenen pakenemisen mahdottomuutta?


Voihan eskapismi!

-

(Kuvantekijät ovat ylhäältä alas Tiina Korkealehto, Tuija Matela ja Tapani Ahtonen. Joilta en ole lupia kysellyt, minä, elämää pakeneva narratiivi. )


                                                                                                                                    

Taito lukea

Tänään on kansainvälinen lukutaitopäivä. Onneksi olkoon kaikille lukutaitoisille!

Olen viettänyt vähälukuista vuotta. Kirjahyllyn ohi kulkiessani (monituisia kertoja päivässä) katseeni osuu teoksiin,  

1) jotka ehdottomasti pitää lukea
2) jotka haluaisin lukea, ehkä jo heti seuraavaksi
3) olisipa kiinnostavaa lukea, onneksi olen tuonkin hankkinut

4) miksi en tuotakaan ole lukenut vielä...

Mitä hitsinpitsiä oikein vetkuttelen!

Viime viikonloppuna aloitin lukemisen ryhtiliikkeen. Päätin levitellä kirjoja eri puolille huushollia, että aina kun istahdan, edessäni on keskeneräinen kirja. Ja keskeneräiset kirjathan on saatava luetuksi.

Sisäiselle ahnehtijalleni uskollisena liioittelen. Ruokin sisäistä lukijaani viidessä eri kategoriassa, joista esimerkkinä nyt lukusessa oleva teos:

1) haastetta älykölleni: Melender/ Yhden hengen orgiat
2) tarinanrakastajalleni, sille perinteiselle lukijalleni: Bennett/ Epätavallinen lukija
3) ammatilliselle minälleni ja itsensäkehittäjälleni: Segal/ Kehosi salattu kieli
4) runoilijalleni: Parland/ Hamlet sanoi sen paremmin  

5) huumorihakuiselle sanaleikkijälleni: Alivaltiosihteeri/ Virallisuus on aseeni

Näitä luen siis päivittäin. Joka kategoriaan valitsen seuraajan, kunhan edellinen on loppuunluettu.

Lukutaitoaan ei kannata heittää hukkaan. Lukeminen avartaa, viihdyttää, lohduttaa, ihmetyttää, ihailuttaa. Kirjoista voi keskustella, väitellä, olla eri mieltä ja samaa, jakaa yhteistä iloa. Nauttia sanoista, tarinoista, viisauksista ja avarammasta maailmasta.

Kiitos kirjailijoille ja kustantajille kirjojen kirjosta!

Lukekaa, hyvät ihmiset, lukekaa hyvin voidaksenne! Kirjojen rakastaminen kannattaa aina.

-

Ei toosaa nurkassa

Neljättä vuotta olen elänyt ilman televisiota, teeveetä, telkkua, telvisiä, toosaa. Sitä aika ajoin käydään ihmettelemässä, onko tuo tottakaan. On.

Katson kyllä joitain sarjoja netistä, ja joskus vähän kulttuuriakin, mutta siellä ne ohjelmat odottavat minulle sopivia hetkiä. Ja vaikkei siellä ole kaikkea, niin olen oppinut tulemaan toimeen ilman niitä tärkeiksi luulemiani. Kaikkea ei ehtisi tai viitsisi kuitenkaan. Unohdan ja unohdan senkin, että olen unohtanut.

Jostain syystä olen muutaman kerran napsauttanut netti-Areenasta kohtaa 'Suorat' ja sattunut uutisten kohdalle.

On ollut todella outoa katsella niitä. Huomaan, etten meinaa saada kuunnelluksi, mitä siellä kerrotaan. Seisovat siellä nykyään ja syystä siitä katselen tämänkylänPekan siskon vaatetusta, mietin mitä kuuluu Matti Röngälle - kun tiedän hänellä olevan muutakin elämää kuin uutistenlukijan ja dekkarikirjailijan, näinhän sen erään kerran tv-ohjelmassa.

Siitä, mitä pystyn kuulemaan, olen kyllä mieleni niin pahoittanut. Kyllä en kiinnostu yhtään. Enkä kuvittele- vaikka eräskin Pirkko niin väitti - että olisin parempi ihminen, jos olisin selvillä siitä, missä nyt Palestiinassa mennään (kaikkien näiden vuosikymmenten sotimisen jälkeen) tai missä Putin on käynyt tai mitä tyhjää Stubb kimittää tai onko huomenna pouta.

Ainoa asia, mikä niissä kiinnostaa, ovat herrasmiesuutistenlukijat ja heidän levollisuutensa kaikkien huonojen uutisen keskellä. Onneksi jotain pysyvää on, vaikkei Lindin Arvia enää näekään, tuota kaikkien uutistenlukijoiden isää, äitiä ja kumminkaimaa. Oi aikoja, jolloin Kauko Saarentaus loi mustavalkoista, mutta ah! niin turvallista tunnelmaa joka kotiin! Silloin oli paremmin. Ja toden totta, olen hyvinkin sitä mieltä. Huolimatta Valtaojan Eskon näkökulmasta.

Minä masennun päivittäin maailmantilasta. Se nimittäin tunkee väkisin minunkin elämääni kavereiden facebook-päivityksien myötä:

Metsäteollisuus uhoaa: työajan pidennys tupon ehtona
Ahneus on suomalaiselle anteliaisuutta tyypillisempää
Professorien aika tuhrautuu sihteeritöihin – tutkimus kärsii
Cheekin vihaaminen voi sairastuttaa
Irtisanottu psykologi masennuslääkkeistä: "Jos ne olisivat tehokkaita, ihmiset paranisivat"
Alexander Stubb menetti kärkisijansa Twitterissä
Ukrainan lentoturma johtui mustavalkoisista periaatteista

-

Olen tietenkin huolissani omasta tilanteestanikin, sillä en ole muuta kuin rva Oma Napander minäkään, mutta tuhatkertaisesti enemmän olen hädissäni Suomen ja maailman tilanteesta. Minä jotenkin tästä selviän, mutta Suomesta en ole niinkään varma, saatikka maailmasta. Tuhon enteet ovat tässä ja nyt. Tämä ei ole kestävää kehitystä, ei millään elämän alueella. Ja kaikki mennä tohottavat eteenpäin kuin ne kuuluisat, jo unohtuneet päättömät kanat, jotka eivät todellakaan ole sukupuuttoon kuolleet. Pelkästä Hölmölästä ei voi enää puhua. Siinä maailmassa oli vielä levollisuutta ja typeryys vaatimatonta. 

Muuta parannusta en näe kuin että paikalliset ja ihmisenkokoiset MaaritKorhoset lisääntyvät ja tekevät omissa lähimaailmoissaan radikaaleja uudistuksia yleisen hyvän nimissä. Välittämättä hullun maineesta, kateellisten panettelusta, älyllisesti ja toimissaan laiskojen vastustuksesta.

Hymistelemällä ja kulisseissa hiiviskelemällä emme tätä maailmaa pelasta, edes ikkunastamme näkyvää osaa siitä. Ystävällisesti mutta päättäväisesti voi kuitenkin tehdä jotain edes sinne päin, mitä turkulainen opettaja Maarit Korhonen uskaltautui tekemään:

Opettaja määräsi pulpetit pois luokasta, toi tilalle sohvat ja haluaa räjäyttää opetussuunnitelman

Mitä sinun pitäisi räjäyttää? Ja minun??? Että maailma voisi paremmin. Vaikka sitten tulevien polvien tähden, jos meille ei enää mitään voida.


-

Kertausta ja kiertoja

Aion astua uudelle tielle, taas. Siksi kai menin lukemaan vuodentakaisia kirjoituksiani. Oo de lally soikoon! Mikään ei ole muuttunut vuoden aikana.

Edesmennyt kummatätini kehotti minua pitämään 10 vuoden päiväkirjaa, jotta näkisin, kuinka elämä kulkee tietyn kierron mukaan. Samoihin aikoihin vuodesta tapahtuu samanlaisia asioita, eikä hän tarkoittanut sienien keräämistä tai lomien aloittamista.

Totta se näyttää olevan. Viime vuonna näihin aikoihin mietin turvallisuushakuisuutta ja sen ilmenemistä esim. syömisissä. Syön taas makkarakastiketta ja perunaa, vaniljajäätelöä, ja joisin kotonatehtyä viinimarjamehua jos voisin.

Ja kertausta on sekin, että tuntemattomaan hyppääminen pyörii mielessä päivittäin. Monta kertaa päivässä. Yrittämään ryhtymisen ensimmäinen vuosi ei ole maailmantalouden tai edes Suomen talouden tilan huomioonottaen ollut viisautta. Se oli vain minulle sopivin ajankohta. Olin riittävän varma, vahva ja ajankohta tarjoutui kuin itsestään. 

Mitään en silti kadu. Päinvastoin. Vuosi yrittäjänä on ollut työurani mieluisin. Yhtään vastahankaista työtä ei ole tullut tarjolle, ja monesti olen saanut todeta, että "voiko työnteko olla näin ihanaa!!!".

Ala on silti vaikeuksissa - tai mikä ala ei nyt olisi. Isoistakin koulutusfirmoista ihmisiä laitetaan pois enemmän tai vähemmän lempeästi. Kynämatkat sinnittelevät pienesti, toistaiseksi.

Parin viikon takainen oivallukseni oli, ettei maailma muutu, vaikka kuinka tahtoisin. Tai se muuttuu vain lähimmässä lähipiirissä sen minkä on muuttuakseen, jos on. Minun on siis, omia oppejani noudattaen, muutettava omia ajatuksiani. Sitä olen tehnyt viime viikot.

Se on viisas, joka nöyrästi myötäilee todellisuutta, tekee yhteistyötä väistämättömän kanssa. Kun ymmärtää olla vaatimatta, alkaa helpottaa.

Mietin erilaisia vaihtoehtoja, mitä voin tehdä. Ollut silmät auki ja mieletön. Katsellut kauemmas ja kummallisempiin suuntiin kuin uskoisinkaan. Hiljentänyt järjen ääntä muistutellen mieliin Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan (filosofitaiteilija) teesin, että järki on vain yksi tunne. Järjen kanssa ajatuksillani ei ole mitään tekemistä. Tommy Hellstenin sanoin:

Liian suuri luottamus järkeen ja ajatteluun salpaa intuition. Ei synny uutta. Tulevaisuus on vain lisää menneisyyttä.

Järki on ollut monesti haitaksi, tälläkin hetkellä se on. Suunnitelmani ovat järjettömiä. Kukaan tervejärkinen ei ajattele näin. Olen levollinen ja luottavainen asioiden järjestymiseen. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla epävarma, ahdistunut, epätoivoinen, hädissäni sen suhteen, miten aion taloudellisesti selvitä ja elättää itseni jatkossa. Mutta annan elämän kantaa minua.

Eikä se ole ainoa asia, jossa tämänhetkisessä elämässäni järjellä ei ole sanan sijaa. Tavanomaisella järjellä siis, maijameikäläisten järjellä. Minun järjelläni, jonka siis myönnän tunteeksi, on tärkeä paikka sydämessäni. Mitä sydän sanoo, se ei ole ihan yksiselitteistä, mutta kuuntelen sen selityksiä silti. Ja yritän ymmärtää sitä ja ottaa opikseni.

Kaksi ystävää, toisistaan tietämättä, on paiskannut (jälleen kerran) silmilleni väitteen, että olen heidän tuntemistaan ihmisistä armottomin, säälimättömin itseäni kohtaan. Huh. Hurjaa mutta helpottavaa. Josko minun pitäisi elämäni harjoituskirjasta avata jälleen kerran kohta 'Opettele olemaan itseäsi kohtaan armollinen'. Aion ottaa käsittelyyn Ruediger Schachen opit. Avaan kohta summanmutikassa jonkun sivun yhdestä hänen kirjastaan ja tiedän jo, että siinä se lukee. Minulla on jokin asia vieläkin oppimatta. Learn your lesson, woman!

Enempiä ajattelematta oleminen. On se silti kova paikka minulle, joka työkseni ohjaan ihmisiä käyttämään ajatusten voimaa. Minulla se vaan menee aina välillä liiallisuuksiin. Ajatteleminen. Silti olen päättänyt olla siinä itselleni armollinen. Ilman ajattelevaisuutta en olisi minä. Itsenilainen haluan olla.

Julia Cameron, sapatin aikainen guruni, sanoi juuri, että odottamaton on aina lähellämme. Siihen uskon, ja maailmankaikkeuteen. Niin käy kuin on hyvä. Kuoppia, rotkojakin on matkalla, mutta aikaakin on, asioiden tapahtua.

Turvakirja

"Yhtäkkiä illalla ikkunan ääressä huomaa hämärän, on sytytettävä pöytälamppu nähdäkseen tarkasti. Keväästä on vain hetkinen olen siitä varma, sillä vasta eilen oli se ilta, jolloin aurinko puski voimalla harsoisen pilviverhon takaa, eikö ollutkin. Kesä tuli väkisin ja sen säteet toivat näkyviin kaikki ne haaveet, jotka olivat jääneet talven mittaan toteutumatta. Kesällä ei haaveilla, otetaan vain vastaan se mille talvi on tehnyt tilaa ja kituliaina lepohetkinä, kun Suomi on pysähdyksissä, mekin pysähdymme, kauhusta kankeina että kaikki on jo ohi, viimeistään juhannusaattoyönä. On pinnisteltävä kuullakseen toivon ääni, lempeä pohjasävel, joka lupaa ainakin yhden haaveen seuraavan talven varalle, ettei kokonaan kuihdu pois, elämättä..."

Että sellainen harjoituksen tynkä, haahteloissani kun olen, heh.
- - -

Toissailta oli se ilta. Kun sytytin lampun enkä tahtonut uskoa, että syksy oli vaivihkaa asettunut mielen oikeaan ylälaitaan. Määräämään käytettävän ajan määrän. Itkin peiton alle, pato laski vetensä minun silmäkulmistani. Oli mentävä kirjahyllylle. Rakkaat JoelHaahtelani pinosin yöpöydälle. Menin uudelleen lämpimään suojaan. Vain kannattelevat kädet ja vastaanottamaan valmiit kasvot jäivät ilmavirran armoille.

Olen jokaisessa hänen sanassaan kotonani, turvassa. Luin alleviivaamiani lauseita 'Lumipäiväkirjasta'. Rauhoituin. Sitten avasin 'Elenan', joka oli jäänyt lukematta.

Jo ensimmäinen sivu kotoutti minut ja tiesin saavani vaillaolooni täytettä. "Olen joskus taipuvainen liialliseen lopullisuuteen", JoelHaahtela sanoitti minua. En olisi tarvinnut enempää, mutta halusin. "Kun ostaa vanhan kellon, tietää ajan kuluvan. Muuten voisi luulla, että kaikki jatkuu ikuisesti." Lempeitä sanoja, lauseiden suloutta, ajatusten herkeämätöntä kauneutta, surumielistä hetkien ja viipyvän ajan lohduttavaa virtaa. "Aina on ihmisiä, jotka ovat elämässään kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään."  Luottamusta elämän ainutlaatuiseen pyhyyteen.

Luin kirjan puoleen yöhön mennessä. Suljin kirjan, lampun ja silmäni. Nukahdin pimeään, joka ei pelota. "Hän sanoo, että kaikkialla vallitsee keskeneräisyys ja se on ajan kulumista. Kaikki ajatukset ovat keskeneräisiä ja se mikä on keskeneräistä on elävää." 

Lapsesta asti olen paennut kirjojen turvaan ja toivoon. Nytkin pelon ja epätoivon hetkinä syön itseni tukevaan olotilaan lusikoimalla jääkaapista kylmää kaalilaatikkoa - sitä äidin tekemän makuista - ja Marie-keksejä teen kera. Ja luen. Jotain tarkasti valittua lohdutusta tai luottaen sattuman kädenojennukseen, että avaan juuri sen kirjan, vuosikymmeniäkin hyllyssä odotelleen, joka minun on juuri nyt tarkoitus lukea.

"Tällaisenä yönä on turha nukkua. On mahdoton suojautua menneeltä kun edessä ovat kaikki pettymykset ja halut, täyttymys ja ilo ja se ainainen kaiherrus, että jotain puuttuu tai katoaa, jokin  osa, jopa kaikkein onnellisimpina hetkinä tai ehkä juuri silloin erityisesti, kun luulee olevansa kaikelta suojassa, eikä haluaisi minkään muuttuvan, ne lyhyet hetket, jotka kohottavat elämän sen itsensä yläpuolelle ja saavat meidät tuntemaan itsemme eläviksi ja silti samaan aikaan selittämättömällä tavalla lohduttomiksi. Ja kun heikko valonkajo tulee sarastuksen myötä huoneeseen, avaan silmäni ja katson kuinka valo hitaasti siirtyy ikkunalaudalla ja tekee kaikesta jotenkin läpikuultavaa ja ulottumatonta.Tuijotan ulos puutarhaan ja ikkunalasissa kimmeltää pisaroita ja pian on jo niin valoisaa, että kaikki lehdet muuttuvat keltaisiksi ja rehevöityneet pensaat näyttävät syttyvän palamaan ja ehkä koko kaupunki ympärilläni on tulessa tai ehkä se vain on mieleni, joka palaa, minun kiitävät ajatukseni, niin, turha luulo, etteivät ajatukset vanhana kiitäisi, päinvastoin, silloin ne vasta kiitävätkin ja hakevat lopullisen muotonsa niin kuin suurten säveltäjien sinfoniat."

Kirjoittaa Joel. Mutta minä nukun. Sekin on tuttu tapa paeta päivää, joka paistaa vääriin kohtiin ja pilviä, jotka luovat varjoa sinne, missä sitä ei haluaisi nähdä.


ps. Haahtelan blogissa vallitsee rauha, vaikka kaikki on epävarmaa, ja mikä lie tottakaan...

Aamuhaaste omin päin

Tosi Satu lähetti aamuhaasteen, jonka oli lähettänyt Runotalon Sari:

"5 kuvaa aamuhetkistä pienillä kommenteilla tai kenties lauleskellen."

'TILOJA / AVARUUKSIA' 24.08.2014 klo 11 

Kansi : 'Sivuääniä'

Sivu 1 : 'Saat toivoa kolmasti'

Sivu 2 : 'Kirkas, hämärä, kirkas'

Sivu 3 : 'Kohti'

Takakansi: 'Nurinkurin'

 .

ps. Jos tunnistat kirjailijat, saat palkinnoksi palkita itsesi mitä ilahduttavimmin. Ole hyvä, itsellesi!

Olisiko aika sivistyä?

Olin tyrmistynyt. Sain melkein raivokohtauksen ihan itsekseni. Onneksi sentään on facebook aina valmiina jakamaan tuohtumuksen aiheita, tarjoamaan tilaisuuksia provosoitua ja kertoa, mitä olen mieltä. Lakivaliokunnan äänestystulos tasa-arvoisesta avioliittolaista pöyristytti. Ei voi olla totta! Se hylkäsi aloitteen.

Vaikken halua(isi) tuomita ihmisiä, niin nyt ensireaktio oli, että kävin googlaamassa kuvahausta, minkänäköiset ihmiset äänestävät tasa-arvoa vastaan. Jos olisin ilkeä, sanoisin, että kyllä sen näkee päältä päin. Mutta ei kai se ihan niin ole. Tunnen monta päältä päin viehättävää ihmistä, päältä kaunista kakkua.

Pride-kummit (Tahdon2013) kommentoivat tilannetta City-lehdessä. Monta viisasta ajatusta, joihin voi täydestä sydämestään yhtyä:

Krista Kosonen: "Koin häpeää päättäjien puolesta. Toistasataa tuhatta ihmistä ovat allekirjoittaneet vetoomuksen lain puolesta ja 10 pelokasta äänestävät sen kumoon."
Arno Kotro: "Tunnen uskovia, joille homous on syntiä. Eikö tasa-arvon ja ihmisoikeuksien loukkaaminen ole syntiä?"
Stig: "Ennakkoluulot hälvenevät itsestään elämänkoulussa, ellei joku ruoki niitä aktiivisesti."
Esko Valtaoja: "Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kukaan ei edes kehtaa tunnustaa vastustaneensa tasa-arvoa."

Myönnän, että kun kohtaan ihmisen, joka ei hyväksy tasa-arvoa, mietin, mikä sinua oikein vaivaa, miksi et rakasta itseäsi, miten ihmeessä luulet olevasi niin paljon parempi ja oikeutetumpi elämään omanlaista elämää kuin joku toinen. Kuka sinä oikein luulet olevasi!??

Mitä jos valtaa pitäisivät sellaiset ihmiset, joille oma tapa elää on ainoa oikea ja suvaittava?

Terveysintoilijoiden Puolue (TIP). Makkaransyöjät eivät saisi oikeutta ostaa herkkuaan, vaan joutuisivat salaa käymaan rajan takana syömässä sitä. Omenavatsaiset eivät pääsisi terveyskeskukseen, vaan heidän nimensä laitettaisiin ilmoitustaululle häpeälistaan. 

Neuroottiset Kauneusterroristit (NKT). Pälvikaljuiset eivät saisi töitä, koska heillä ei ole tukkaa estämässä älyä pihisemästä ilmaan. Heille pakkosiirrettäisiin tukkaa. Läskit joutuisivat pakkohoitoon. Karppaamaan tai jotain muuta ruokavimmaa toteuttamaan.

Tosi-tv-fanit (TTF). Televisiossa näytettäisiin vain tosi-tv- ja niiden kaltaisia aivottomuuspläjäyksiä. Inhoajille näytettäisiin niitä terapiassa väkisin kuin jossain elokuvassa aikanaan. (Mikähän elokuva se oli?!) 

Autoilijoiden asianajajat (AAA). Pyöräily ja kävely olisi luvanvaraista. 

Runouden rakastajat (RR). Kaikki muu kirjallisuus kiellettäisiin paitsi runot. Ja kaikkien olisi pakko käydä runorippikoulu ja suorittaa runouden perusopinnot.
Isotissisten edustuspuolue (IEP). Pienitissisille ei annettaisi mitään. Ikinä. Paitsi, että oikeastaan tämän pitäisi olla Pienimulkkuisten puolue (PMP), ja ehkä se onkin. Monesti aatteen takana on ihan muu aate kuin se ilmeinen.

Eikä näitä muita parempia, jeesuksesta seuraavia hävettäisi yhtään. Yhtään mikään. Tällaisilla asioilla pelleily. Ihmisarvolla. Taipumuksista ja mieltymyksistä tai niiden puutteesta johtuvaksi määriteltävällä.

Niin, ja miksi pedofiilit saavat hankkia lapsia? Miksi ei tutkita ennen naimisiinmenoa, onko ehdokkaalla kyseinen perversio? Heiltä pitäisi ehdottomasti kieltää lasten hankkiminen eikä vain vaatia todistusta työtä hakiessa, ettei ole saanut asiasta tuomiota. (Ja kuinka paljon heitä on vapaalla jalalla kenenkään tietämättä.)

Olen ollut vierestä seuraamassa, kuinka "ihan tavallinen" perheenisä, joka teki työtä kasvatusalalla, jäi kiinni lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ja se kohdistuu sentään niihin, joilla ei vielä ole omaa tahtoa. Yksi yhteinen piirre heillä ja homoliittoja vastustavilla on: he eivät tunnista omaa käytöstään tai ajatuksiaan vääriksi. Toista ihmistä loukkaaviksi. Ikävällä, lähes tuomittavalla tavalla itsekkääksi.

Esko Valtaoja toteaa vielä: "Samalla tietysti on tiukasti pantava hanttiin kaikille iljetyksille, jotka omien pelkojensa, ennakkoluulojensa, tietämättömyytensä tai ideologioittensa vuoksi katsovat oikeudekseen sortaa toisia ihmisiä."

Kuka olet Ihmisten puolueessa? Katso video ja katso itseäsi.

ps. Minulla on onni tuntea hienoja ja suvaitsevaisia kanssaihmisiä. Heteroja ja homoja. Ja mitä useampaan jälkimmäisistä olen tutustunut, sitä hartaammin toivon, että henkisesti heidän kaltaisiaan ihmisiä olisi enemmän tässäkin maassa. Meillä olisi paljon opittavaa, paitsi itsearvostuksesta niin myös myönteisestä suhtautumisesta ihmisiin ja elämään. Kiitos teille!

Peilejä unelmille

Tapasin tänään 74-vuotiaan rouvan, jolla on ollut melkomoinen elämä. Lapsena 11 vuoden tuberkuloosi, 16-vuotiaana narsistin kanssa naimisiin, 5 lasta käytännössä yksinhuoltajana miehen huskyt kaupan päälle, aina kotona kun mies kiersi maalimoo, sairauksia tähän päivään asti (kerran kuussa lääkäri, joka päivä sairaalassa viimeiset vuodet). Hänellä oli lempeä valoisa katse, kaunis viisas keskustelutaito, paljon tarinoita. Kertoi tyttärensä elämästä raharikkaan alkoholistin vaimona ja arveli hänelle uutta parempaa. Lapsenlapsille hän toivoi tilaisuuksia pettyä ja tiukkoja paikkoja selviämisen taidon kartuttamiseksi. Niistä hän oli tyytyväinen omassa elämässään. Paljon on jäänyt kokematta, sillä haaveilla hän oli aina osannut. Hänellä on nyt unelma päästä meren rannalle viikoksi ja silittää hevosen turpaa. Kehotin häntä jättämään epäilyt pois, etteikö enää niitä saisi. Naurahdellen hän lupasi tehdä niin, jättää ei't pois ja odottaa sitä päivää, jolloin meri on hänen äärellään. Kiitos.

Vankien unelma on tietenkin vapaus, vaikka he tietävätkin sen olevan vaativa tehtävä. Selvitä siitä vapaana. Heillä on myös haaveita, joista tavallinen kansa ei osaa edes uneksia. Viime perjantaina vietimme Ajatusten voima 4 -kurssin päättäjäisiä. Päättäjäiskahville he toivoivat myös limsaa. Sitä ei vankilassa saa. Täytekakkukin on harvinaista herkkua. (Eikä vankilassa pitäisi olla muuta seurausta töllöntöistä kuin vapauden menetys.) Eivätkä kadunmiehet uskoisi sitäkään, että vangit haluaisivat tehdä töitä asumisensa eteen, valmistaa itse ruokansa ja pestä pyykkinsä. "Lepokoti" ei olekaan sitä, mitä vankien helpon elämän kadehtijat luulevat. Kukaan ei haluaisi tylsistyä eikä menettää otettaan tavalliseen arkeen, uskoisitko?!

Samaisena perjantaina vietin iltaa maahanmuuttajanaisten kanssa. Toista kertaa olimme unelmien äärellä. Kulttuurien ero on melkoinen. Suurin osa naisista oli Afrikasta. Heille unelmointi oli hyvin kaukainen, outokin käsite. He kertoivat aina haaveilleensa ja haaveilevansa edelleen terveydestä ja hyvästä elämästä. Kun oikein kärtti, joku saattoi sanoa, että oma maatila eläimineen olisi ihana. Mutta ei unelmalomia, merkkivaatteita, tv-tähteyttä, rahaa tai muuta mammonaa. Ei sittenkään vaikka yhdestä heistä oli maksettu sulhaselle 9 lehmää, toisesta 15, kolmannesta rahasumma. Ei vaikka oli naitettu miehelle, jota ei ollut koskaan tavannut. Ei vaikka oma äiti oli itkenyt avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Ei vaikka mies oli kuollut ennen kuin sai haaveilemansa 10 lasta. Me kaksi suomalaista naista melkein häpesimme omia haaveitamme ja ajoittaista tyytymättömyyttämme, vaikkemme kaikkein ahneimpia unelmoijia olekaan. Suhteellisuudentajusta ei haittaakaan ole, vaikka hyväksyisikin oman elämänsä tässä maassa tänä aikana ja armahtaisi itsensä olemasta kohtuuton.

Vaan siinäpä niitä peilejä sekä omille että kanssaihmisten onnellisuusmittareille. Voisinko olla kiitollisempi?!

Lisää voit lukea sunnuntai-Hesarista Pekka Vahvasen kolumnista Elämässämme on liikaa nautintoja ja liian vähän kykyä nauttia. 

Meinaamisista

Facebookissa silmään pistävät päivitykset, joissa kerrotaan jotain kivaa tapahtuvan tai tapahtuneen. Ne saavat peräänsä tukun kommentteja, joissa kerrotaan, ettei pääse ja selitellään miksi ei ja ehkä harmitellaankin.
"Mäkin olin tulossa mut juutuin kiinni näppiksen ja tuolin väliin..."
"Hitsi kun en ehtinyt..."
"Hengessä mukana, kun nyt muuten ei kykene"
Vaan kuinka tosissaan on oltu lähdössä?! Se epäilyttää, kun niin käy kerta toisensa jälkeen.

Jos on järjestävänä osapuolena, harmitusta ei voi estää. Peukutusten ja muiden lupausten määrä ei kerro mitään paikalle entävien määrästä. Silloinkaan kun järjestetään sellaista, mitä on erityisesti toivottu. Kuten kirjailijahaastatteluja, konsertteja, keskustelutilaisuuksia ja paneeleita, illanviettoja taikka muuta yhteistä puuhaa.

Kotisohvalle ja omiin aatoksiin, television ääreen tai pihamaalle tulee jäätyä itsekunkin.

Mielenkiintoinen vertailukohta on, että Putouksia ja muiden hilipimpulateeveeohjelmia katsomaan osuttaudutaan sankoin joukoin. Meitä kiinnostaa enemmän meille tuntemattomien ihmisten touhut kuin lähellä olevat tapaukset  Kyse ei läheskään aina siitä, että paikalliset tapahtumat, edes paikallisten toteuttamat olisivat jotenkin huonompia, joskus ihan päinvastoin. Tälläkin kylällä tasokasta nähtävää, kuultavaa, koettavaa ja osallistuttavaa on vaikka kuinka.

Tapahtumilla on myös taipumus kasautua. Samalle illalle saattaa osua montakin kiinnostavaa tapahtumaa. Joskus on käynyt niin, että olen ratkaissut valintaongelman sillä, etten mene minnekään. Jään kotiin. Minäkin. Olemaan itseni kanssa. Tässä iässä harvoin on enää katuu sitäkään, ettei mennyt. Paljon on koettu ja uutta tulee koetuksi, vaikka harvemminkin.

Syitä siis on, jotka tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Tapahtumistarjonnan edessä.

Jonnee on Pampyöliin, sanoi isä ennen. Kun rutkatin lapsena, että lähetää jonnee.

Elämän Pampyölit, siellä ne on ja odottaa.

Huomaan hymyhuulet

Hymy on ihme. Ilahduttava ihme joka kerran, kun sen silmiin saa. Niin omiin kuin toistenkin.

Hymyn palaaminen vakavaksi venähtäneille kasvoille ei lakkaa minua hämmästyttämästä. Ja hämmästyä saan alvariinsa.

Ajatusten voimaa -kurssit vankiloissa ovat yksi näiden arkisten ihmeiden ilmaantumispaikka. Monesti miehet tulevat infotilaisuuteen ja ensimmäiseen istuntoonkin hartiat lysyssä suu viivana. Joskus ensimmäiset puolitoista tuntia riittävät siihen, että hymyjä vilahtaa silmäkulmissa ja suupielissä. Viimeistään toisen kerran lopulla useimmat kurssilaiset lähtevät selleihinsä hymyillen ja kolmannelle kerralla he myös tulevat aamulla hymyssä suin reippain askelin. Se on hykerryttävä näky.

Ilo ja innostus tarttuu, niin se vaan on. Olen edelleen täpinöissä aiheestani ja useimmat palautelomakkeet kertovat, että kurssilaisetkin ovat, alkuennakkoluuloistaan huolimatta. Kirjoittamisessa on taikavoimaa. Ajattelemalla tapahtuu monenlaista hyvää.

Saman ihmeen todistin eilen, kun olin mukana seurakunnan järjestämällä naisten päihdeleirillä. Tyypillistä on, että osallistujat eivät kohteliaisuuttaan osoita, miten epäluuloisia asiaani kohtaan ovat. Tälläkin kertaa eräs vanhempi rouva avautui session loputtua olevansa iloisesti yllättynyt siitä mitä sai kokea. Oli ollut vastahankainen sisimmässään kuullessaan, kuinka joku luovuuttaja (mitä ihmettä sekin on?!) tulee heille esittämään mitälie. Toistakymmentä nauravaista naista poistui leirikeskuksen pihamaalle auringon hymyistä nauttimaan. Minuakin kokovartalohymyilytti.

Hymy jäi kasvoille ja Kauppakadun läpi kulkeminen kesti parisen tuntia. Sen verran monta kanssaihmistä tarttui hymyhaaviin vaihtamaan kuulumisia. Mielelläni vastaanotin hymyilyä itsekin. Kiitos vaikkapa Murus-Kallen, jonka tavaramerkkinä on hymyisä asiakaspalvelu. Ja Maria P:n Päivin, jonka sivutuotteisiin kuuluu hymy, niin viinin, kahvin kuin vesilasinkin kera.

Hymy on valitettavan usein kadoksissa yhdessä sun toisessakin yhteisössä, työmailla, mailla ja mannuilla. Se on kummaa, kun hymyileminen ei maksa mitään.

Muinoin sapattini alkuvuosina tutkiskelin hymyilyn voimaa kaupunginkatuja rahattomana työttömänä kuljeksiessani. Hymy sai aikaa hymyä. Olen käyttänyt siitä lähtien myös mielen huijaamista myönteiseksi. Aivorukathan eivät tiedä, onko hymyyn todellista syytä vai ei. Kun hymyilen, erittyy endorfiinia, joka viestittää aivoille, että hymyilyyn on aihetta, ja hymy vahvistuu, vaikkei eritystä syytä olekaan ja positiivinen oravanpyörä on valmis. Testaa, jos et usko.

Jos et mitään varsinaista syytä iloon löydä juuri nyt, lue lista hymyilemisen eduista ja motivoidu näistä 9 syystä hymyyn.

Se, että ihmiset hymyilevät, on ainakin minulle jatkuva ilon aihe.

Hymyilkäämme kaikin voimin!

Armosta kuuntelemista

Tein eteen. Itselleni. Armoharjoituksen.

Olin armollinen IsmoAlangolle.

Ostin 'Maailmanlopun sushibaarin' heti sen ilmestyttyä. Suurin toivein. Tai en edes toivonut, kun kuvittelin, että hyvää on tulossa. Loistavaa suorastaan, kun tekijät hekumoivat etukäteen. Ja viimeiset 10 vuotta olin ollut aina yhtä innoissani IAn uutuuksista. Jaksanut kuunnella ne puhki. Kymmeniä ja kymmeniä kertoja. "Yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen" kuten IA yhdessä levyn laulussa laulaa.

Kuuntelin 'Sushibaarin' kerran. Pettymysten pettymys! Huano. Hirveän huano.

Soitin siis Sushibaarin toiseen kertaan aurinkoisella kaupunginlammella, sillä siellä kaikki kuulostaa paremmalta. Kahden ensimmäisen biisin ajan luulin olleeni väärässä, turhan armoton, mutta ei.

IA on ollut idolini siinä, kuinka hänen sanansa sointuvat musiikkiin, tarinoihin ja toisiinsa täydellisesti. Niin että taituruus huokailuttaa. Ei vain ensi kuulemalta vaan joka kerran.. Olen hämmstellyt, kuinka hän upottaa vanhoja kliseitä lauluihinsa niin, että ne kuulostavat uusilta. Nyt ei.

Sushibaarin musiikki on enimmin mitäänsanomatonta. Innotonta. Entisillä levyillä hurmanneet sävelpätkät nousevat esiin hahmottomasta, joltain toisilta lainatun oloisesta dippaduidaasta - no, melkein. Soittajat ovat hyviä, se on entistä. Mutta sovituksetkaan eivät ihastuta. Mitään uutta ei kuulu.

Ihmehän se olisikin, toisaalta, jos aina uutta syntyisi. Mutta tähän asti on syntynyt. Jokaisella levyllä tyyli on ollut vaihteluistaan ja uudistumisistaan huolimatta Ismoista. Herkullista, hurmaavaa, häikäisevää iloittelua. Synkillä asioilla monesti mutta silti.

Ihmettelen sanoitusten triviaaliutta. Kuulostaa, että biisin idea on ollut ok, jopa hieno, mutta tarina ei ole lähtenyt lentoon. Sanojen esteettinen kauneus ja yhteensopivuus kuuluu ja tuntuu kahdessa ensimmäisessä laulussa ('Tukahdutettu tango' ja 'Vanha nuori'), mutta vain satunnaisesti muissa. Jossain biiseissä ei ole yhden yhtä sanaleikkiä tai oivallusta. Jotka IAlla ovat yleensä monella - ajatuksen ja kuulokuvan - tasolla toimivia. Vanhoja tuttuja sanoja uusina yhdistelminä. Nyt sanoitukset ovat kuin Kenentahansa jutustelua, sanoja peräkkäin, miltäsattuu kuulostavia, sanoja sikin sokin, löytämättä Sitä Jotain. Omaa. Yhteyttä.

Biisejä sunnuntaiaamun hartaudella kuunnellessani luulin ajoittain jotain hyvää olevan tulossa ihan just, mutta odotukset tuottivat pettymyksiä toisensa jälkeen.

Tuli mieleen, onko IAn olkapäälle istahtanut sisäinen tarkastaja, jostain syystä. Se saa hyvät ideat usein vetistymään. Omat sanat väistyvät, kun voimallisesti koettu tunne silottuu. Sen olen nähnyt omissa ja toisten kirjoittajien teksteissä sen sata kertaa. Vai onko IAn elämässä jokin suvanto? Vai joko kaikkensa on antanut hän?

'Sushibaari' jää unholahyllyyn. Kahta em. suosikkia kuunteleiksen jatkossa YouTube-listoillani. Silti aion olla IAlle armollinen. Vain keskinkertaisuudet tuottavat tasalaatua, on joku viisas sanonut. IA säilyttää tämän flopin jälkeenkin asemansa minun sanoittajien TOP3ssä, musiikintekijöidenkin TOP5ssä.

Odotan seuraavaa. Onnistumista. IAlta.

Ehkä itseltänikin.

"Laulan, koska laulamaton laulu jättää eloon pelon."  Siinä sitä syytä levyttää joskus vaatimattomampaakin.

Tämä on upea 'Tukahdutettu tango'.

Giljotiinin terän alla kurkotamme kaulojamme'

Nähdäksemme paremmin
Pelko tappaa

Yksinäinen lapsukainen riippuu vallan kahvassa

Ei päästä irti otettaan

Pelko tappaa

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika

Ja eläviä odotetaan

Kuolleiden kadulla on ambulanssi

Jolla syntyviä kuljetetaan sairaalaan

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika

Ja eläviä odotetaan

Kuolleiden kadulla on ambulanssi

Jolla syntyviä kuljetetaan sairaalaan

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Humalainen nainen

Ja mies riekaleina

Tukahdutettu tango

Tulisuudelma

Tulisuudelma

Lukuviikko ja Vanhan kirjan päivä

"Kirjabloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Uutuuskirjat saavat paljon huomiota myös blogeissa. Niissä nostetaan kuitenkin jatkuvasti esille myös vanhempaa kirjallisuutta, sillä kirja ei happane vanhetessaan."

Vaikken varsinainen kirjabloggaaja olekaan, vain bloggaaja, joka joskus kirjoittaa kirjoista, tässä ja Lukeminen.fi:n sivulla Seuraa sivuista -blogissa, haluan osallistua kampanjaan, joka on jatkuvasti voimassa minun kirjasydämessäni.

Kun vielä niin sopivasti sattui, että haluan hehkuttaa Camille Laurensin 'Mieheni' - kirjaa (WSOY 2001). Koska, kuten ystävättäreni, jolle sen luettuani lainasin, alkuun päästyään totesi: "Joka sivulla on jotain mikä kolahduttaa, osuu ja uppoaa."

Luin kirjan hitaasti, mitä suurimmalla nautinnolla. Sekä kielen, rakenteen että ajatusten tähden.Vähän väliä piti pysähtyä hengittelemään ja ihailemaan.

"Minun äidinkieltänikö? Sitäkö te haluatte kuulla, oletteko varma?
Saatte kuulla sitä. Lupaan että saatte vielä joskus kuulla sitä.
Haluatteko sitä todella? Vai onko se uteliaisuutta? Ettekö te pelkää, ettekö kauhistele huutavaa ääntä? Ettekö pelkää rakkautta, naisten rakkautta?"

'Mieheni' on rohkea, oivaltava, hienosti ja omanlaisesti kirjoitettu autofiktio.

"Miksi minä en puhu koskaan äidistäni... Ai, te olette huomannut... Siksi, että äitini on yhtä kuin minä. Minä olen hänen sisällään, ymmärrättekö, olen aina ollut hänen sisällään. Tiedän hänestä kaiken, ymmärrän häntä sisältä käsin, mitä minun pitäisi sanoa? Tytär on aina jonkun naisen sisällä. Mutta isä on eri juttu - mies. Hän on vieressä, minä olen vieressä, siinä on välimatkaa, erilaisuutta, välissä on ylittämätöntä tilaa..."

Aivàn.

".. Camille, joka jo yrittää tutkailla valokuvaajan katseesta mahdollisuuttaan olla rakastettu, ansaita rakkautta, aivan kuin rakkauden voisi jotenkin ansaita."

Niih.

"Kun hän tapaa miehen, joka miellyttää häntä, hän ei koskaan mieti - eikä koskaan kysy - onko mies yksin.
Periaatteessa kaikki miehet ovat yksinäisiä."

Ohho.

"Minä haluan olla toiselle tuntematon maa, en sellainen, jonka valloittamisesta, alistamisesta tai polttamisesta hän haaveilee, vaan sellainen jota hän haluaa tutkia, niin, tai sellainen josta hän haluaa ottaa edes vähän selvää. Minä pidänn tutkimusmatkailijoista, miehistä jotka ovat uteliaita tietämään naisista ja siitä osasta itseään joka piilee toisessa näkymättömänä, hämäränä ja haluttavana."

Niin minäkin.

"...ajatus, että jos kaikki miehet ovatkin veljiä keskenään, niin onneksi kaikki naiset eivät sentään ole heidän sisariaan."

No just.

"Miehissä hän pitää vapaasta aaltoliikkeestä, kiinnityksestä joka jättää tilaa, siteistä jotka sallivat liikkumisen.
Periaattessahan kaikki miehet ovat kiinni jossakin. Mutta joillakin on pelivaraa."

Sinäpä sen sanoit!

"Minä en nyt puhu, jotta te sanoisitte "niin", niin se on, siinä kaikki, minä vaikenen kuullakseni teitä, tehdä ette sano mitään, mutta minaä haluan teidän puhuvan, haluan teidän äänennen tulevan luokseni, koskettavan minua. Odotan että sanoisitte "niin" kuten viime kerralla, kun lopetin puhumisen, silloin te parin minuutin päästä sanoitte "niin", ihanalla äänellä niin, en osaa sanoa sitä yhtä hyvin, mutta minä muistan sen, niin, sanoo mies joka rakastaa naista, niin, kuin tulisitte hakemaan minua täältä ,missä olen, olin miten kaukana tahanasa te tulisitte, sellaista minä haluan, haluan että sanotte sen niin moneen kertaan että minä vihdoinkin ukson, että se vihdoinkin avaa minut ja jättää auki, niin, kun te sanotte "niin, sillä tavalla, se kuulostaa rakkaudelta, niä tiedän, minun pitäisi vaieta, minä poltan sillat takanani, tiedän, te ette aio totella minua, taitaa käydä päinvastoin, te varotte kovasti sanomasta niin, minä tiedän, te jätätte minut hiljaisuuteeni, suruuni, kuolemaani, kun te yhtä hyvin voisitte sanoa vielä toisen kerran yksinkertaisesti niin."

Oi joi.

"Kun sellaista näkee miehen silmissä, olisi tietenkin syuytä lähteä karkuun, paeta. Usein sitä kuitenkin jää. Naiset etsivät elämänsä miestä, mutta joskus tämä muistuttaa heidän kuolemansa miestä, joskus mies on sama."

Aattelepa sitä.

"Niin, miehet ovat kuin isoja lapsia. he lähtevät, enkä minä pidättele heitä. He ovat vapaita - he ottavat vapauksia, rakkautta ei ole olemassa, on vain rakkaudenosoituksia, eikö se ollutkin niin? Vartalo on ainoa rakkaudenosoitus - tai ei oikeastaan, ei se ole ainoa: vapaat miehet voivat lähteä, mutta joskus he jäävät - kaikkein kaunein rakkaudenosoitus on, että ottaa vapauden jäädä silloin kun voisi lähteä pois."

Juurikin niin. Vai onko sittenkään...

Sanat eivät riitä kertomaan. Huokailen. Kiitän onneani, että olen tämän kirjan intuitiolla joskus alehyllystä
mukaani kopannut. Ja että onnekkaasti satuin muutama viikko sitten surffailemaan sivulle, jossa se ohimennen mainittiin. Ja että muistin kirjan kannen perusteella sen olevan hyllyssäni. Ja että lukemaan ryhdyin.

Kymmenen pistettä ja viisi tähteä. Plus. Plusplus.

Osaisipa kirjoittaa kuin Camille Laurens!

Suosiooni suljen tämän kirjan. Kaikkien aikojen TOP10iin, varauksetta.

Hyvää Agricolan päivää suomen kielen rakastajille ja sitä muuten vaan käyttäville!!!

-

ps. "Ystävyys on hänelle aina surullinen asia, se on tavallaan rakkaussuru."

Vain kaksi sanaa

Not her, get laid, live free, thank you, love thyself, be you, trust yourself, dream bigger, run now, don't fear, stay classy, slow down, miss u, love u, don't worry, think twice, soon enough, be patient, stay true, dream big, be happy, choose wisely, come back, don't marry, study harder, keep running, work hard, don't grow, face book, trust nobody, be strong, live life, cheer up, be free, take risks, game on, carpe diem, stop procrastinating, don't sacrifice, your God, be brave, stay strong, just live, fucked up, be yourself, turn around, just leave, well done, enjoy life, stop it, you're perfect, keep trying, say no, never regret, go on, always beautiful, good job, think wisely, Embrace. Laugh., expect none, wonderful child, don't cry, gets better, no regrets, get emancipated, stupid ass, don't rush, keep breathing, think again, be still, you fool, find peace, start now, be sober, tell him, keep walking, live now, you rock, time flies, live happily, have fun, be careful, be alone, fear not, shut up, don't smoke, do it, it's ok, lucky bastard, kill yourself, keep trying, don't quit, be fearless, try harder, be reckless, be more, find out, condom first, write daily, trust God, expectations hurt, be humble, love desperately, be yourself, screw you, don't reply, eat less, save money, free spirit, say sorry, love me, travel more, be there, don't settle, hakuna matata, lighten up, wake up, let go, seek truth, slow down, help mom, get life, other way, hang on, be serious, think first, die now, future sucks, learn more, stay positive, turn around, work hard, stay forever, exercise mind, keep fit, focus focus, smile always, start over, create facebook, be aware, be rich, sell books, tell her, you idiot, screw you, be tired, two words, envy u, no "I", don't try, a legend, read more, you're great...

Näin vastattiin tänään facebookin The Idealist -sivulla. Hyviä neuvoja ympäri maailman.

Mitä sinä lappuseesi kirjoittaisit?

Herra Ylppö hotellihuoneessani

Hotellissa yöpymisen potentiaalinen ihanuus on televisio. Kaukosäädin. Kanavien paljous. Isompi scriini kuin läppärissä, josta YleAreenan ohjelmia yleensä katselen. Silloin kun teeveestä jotain kiinnostavaa tai huvittavaa lähetetään.

Potentiaalinen ihanuus se on siksi, ettei sieltä yleensä tule mitään, mitä viitseisin katsella. Perjantai-iltaisin ainakaan. Televisio saa seurallisuutensa tähden silti olla auki, iltani ja aamuni ratoksi.

Eilenaamulla Kuopion Cumuluksessa annoin jonkin musiikkikanavan soida. Biisien jatkumosta korvaani otti Herra Ylppö. Jonka biisejä en ole tietoisesti kuullut koskaan. Nimen olen noteerannut. Jos olisin nähnyt biisin nimen, se olisi suunnanut sen ohi korvien: Lista hämähäkkimiehen vihollisista. Rakkauteni listoihin, ja lista-sanaan, olisi hävinnyt Hämähäkkimieheen, joka on minulle kaukainen hahmo - lapsenikaan eivät siitä aikanaan intoilleet - ja hämähäkki on suorastaan vastenmielinen elukka. Eikä vihollisnäkökulma ole minun tapani hahmottaa maailmaa. Sanoilla on merkitystä, you see.

Silti kuulin sanoman melkein ensimmäisistä säkeistä lähtien.

"Mä en tiedä mitä haluan.

Vaihtoehtoja on valtavasti.

Mä en tiedä mitä haluan.

Vaan kukapa tietäisi?

...

Mä haluan nähdä sinut, eiku haluanki olla yksin.

Mä haluun muuttaa maalle keskelle kaupunkia

...

Muista, että elämässä tärkeintä on tehdä lista lempileffoista.

Ja kauneimmista biiseistä lista hämähäkkimiehen vihollisista.

...

Älä hyvästele, älä mene.

Älä menetä unelmia.

Älä liukastu, älä lipeä valitsemaltasi polulta."

Minusta tuli Herra Ylppö -fani siltä istumalta.

Liekö hänkin käynyt kirjoittajakursseilla. Tai lukenut Goldbergeja ja Cameroneita, joita myötäillen eilisen kurssipäivän opettaja Taija Tuominen kehotti listojen tekemiseen. Kirjoittamisen tähden. Perjantaisella vankilareissulla minäkin listaamaan neuvoin, erästä kirjoittamisesta innostunutta lahjakasta kynäilijää. Romaanin työstämisessä.

Listoilla saa aikaan vaikka mitä. Selkeyttä. Ymmärrystä. Tilaa. Näkökulmia. Kirjoa. Ihmetystä. Iloa.

En malta olla vastaamatta Herra Ylpön Hämähäkkimies-videolla vilahtavia TOP3-lista -haasteisiin.

TOP3# biisit
1. Highway star
2. Matkustaja
3. Muinainen härkä

TOP3#metal
1. hopea
2. Trio Niskalaukaus
3. 2cellos

TOP3#päihteet
1. läsnäolevat keskustelut
2. runojen hiominen
3. ilmavirta

TOP3#kynät
1. Parker Jotter
2. sormi
3. geelikynä

TOP3#leffat
1. Before sunset
2. Paris, je t'aime
3. Indiscreet

TOP3#inhokit
1. mönkijät
2. vesiskootterit
3. voimalaitokset

TOP3#Grantit
1. Cary Grant
2. Hugh Grant
3. Grant's

TOP3#koomikot
1. Pirkka-Pekka Petelius
2. Frasier
3. Kummeli

TOP3#pressat
1. Urho Kekkonen
2. John Adams
3. Tarja Halonen

TOP3#kokit
1. äiti
2. Tiina Pitkänen
3. lähikokki

TOP3#inhokit
1. Jyrki Katainen
2. Anna-Liisa Tilus
3. Päivi Räsänen

TOP3#rocktähdet
1. Kauko Röyhkä
2. Tuomari Nurmio
3. Ismo Alanko

TOP3#suurmiehet
1. Jörn Donner
2. Hercule Poirot
3. Uuno Turhapuro

TOP3#näyttelijät
1. Mikael Persbrandt
2. Colin Firth
3. Tauno Palo

TOP3#tv-kasvot
1. Stephen Fry
2. Matti Rönkä
3. Kyösti Pöysti

TOP3#idolit
1. Pirkko Saisio
2. Tommy Hellsten
3. Rölli

TOP6#Hämähäkkimiehen viholliset
1. M.L.K.
2. Vähän viiniä. Vuode.
3. Je veaux
4. Good vibration
5. Innan allt försvinner
6. Azzurro

Näkökulmia omaan ja toisten arvokkuuteen

Juuri eilen näin tein. Konkreettisesti. Kävelin pysähtymättä sellaisen ihmisen ohi, jolla ei ole minulle mitään hyvää annettavaa. Hymyilin ja moikkasin, en muuta. Tunsin itseni todella arvokkaaksi jatkaessani matkaa. Tunsin äimistyneen katseen niskassani. Mutta minun ei tarvitse enää kuunnella sellaista puhetta, joka loukkaa minua, pahoittaa mieleni, saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi, huonoksi.

Tuo oheisen kuvan lause sananmukaisesti tarkoittaa asioita, joilla ei ole enää (hyvää) virkaa elämässämme, mutta ihminenkin voi olla sellainen.

Yhä useammin kuulen ihmisenkokoisia uutisia siitä, että uskalletaan jättää ikäviä, huonoja asioita taakseen. Jos ne asiat ovat niitä, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme turvalliseksi, taaksejättäminen ei ole ihan helppo juttu. Siihen valmistautuminen voi viedä vuosia. Kuten kummitätini sanoi, ihminen saattaa kokea ihan helvetilliset olot tai törkeän kohtelun turvakseen, eikä osaa lähteä pois. Pilaa mieluummin oman, ja todennäköisesti toisenkin elämän. Jatkamalla elämistä löysässä hirressä, kuritushuoneessa, kauhun tasapainossa tai miksi sitä sitten kutsutaankin. Ulkopuolisesta se tuntuu oudolta, käsittämättömältä suorastaan, mutta asianosainen ei sitä näe. Muutos, luopuminen on pelottavaa.

Yhtä käsittämättömältä saattaa kuulostaa se, että joku jättää aikansa tärkeältä tuntuneen ihmisen, joka osoittautuukin elämän mustaksi aukoksi, jonne katoaa kaikki ilo, hyvä olo, onnellisuus. Tuollainen jättävä ihminen tulkitaan julmaksi, kylmäksi, itsekkääksi hirviöksi, joka ei ajattele, miltä siitä toisesta tuntuu. Mitä kaikkea kauheaa siitä voi seurata, jos eroaa, ei pidä yhteyttä lähisukulaiseen, lakkaa tapaamasta vanhaa ystävää, välttelee negatiivista seuraa. Jättämällä taakseni olen itse ratkonut omaa elämääni, ja kuullut tai nähnyt syvää paheksuntaa. Joskus kuitenkin suurin rakkauden teko voi olla, että antaa paitsi itselle niin myös toiselle tilaa, mahdollisuuden elää toisin, muuttua, tulla omaksi arvokkaaksi itsekseen. Itsensä suojeleminen on opittavissa.

* * *

Eilen vedin Rasismin vastaisen viikon avajaispaneelia "Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" kohtaamispaikka Monikassa. En mahdollistanut juhlapuhejargonia, vaan annoin tilaisuuden olla ihmisenkokoinen. Kun luovan kirjoittamisen ryhmäni kirjoitti erilaisuudesta, nuori nainen totesi, että erilaisuus on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Niinhän se on.

Lasta uusi ja erilainen kiehtoo, mutta aikuisena innostuksen tilalle tulee pelko. Pelko siitä, mitä erilaisuus tuo tullessaan. Joka puolestaan kertoo siitä, mitä emme itsessämme tiedosta. Kuten eräs panelisti sanoi, jokaisessa meissä on rasismin mahdollisuus. Siitä pääsee eroon kohtaamalla pelottavia asioita, erilaisia ihmisiä, koska silloin tutustuu itseensä, omiin ennakkoluuloihinsa ja siihen, mistä ne ovat peräisin. Kukaan toinen ihminen ei ole todellinen uhka, hän totesi.

Loppusanoikseen panelistit neuvoivat erilaisuuden siedättämiseksi rohkeutta erilaisten ihmisen kohtaamiseen lähietäisyydeltä. Pinnistelty sosiaalisuus - erään kurssilaiseni mainio uusi termi - voi olla hyvä alku toisten samanarvoiseksi kokemiselle. Sitäkin kautta harjoittelemalla tulee sinuksi sekä itselleen että kanssaihmisilleen. Saa elää turvallisesti yhdessä tässä erilaisuuksien maailmassa.

* * *

Facebookissa kohtasin äsken videopätkän, joka avaa monia silmiä, uskoisin: "Äiti älä pelkää, down-lapsestasi tulee onnellinen." Ei voi muuta todeta kuin, että onnellisuus tulee elämään mitä yllättävimmistä suunnista. Näe pinnan alle, hämmästy elämän viisautta ja voimaa!

On niin monta tapaa olla ihmisenä arvokas. Sitä kai päivänsankari Minna Canth'kin aikanaan toivotti. Kaikinpuolista arvokkuutta jokaiselle, eilen, tänään ja huomenna!!!

Lapsenlapsen kengättömyydestä vol.2

Tyhjän paperin kammo.

Työkseni siihen kikkakolmosia jakelen. Kokemuksen rintaäänellä. Tiedän, miten sen voi selättää. Helposti. Kirjoittamalla. Lause kerrallaan. Vaatimatta. Ihmetellen. Luottaen prosessiin. Ja itseensä.

Kaikki osaavat kirjoittaa, päästelen suustani alvariinsa. Ja näen kerta toisensa jälkeen, että näin on, todellakin.

Vaan kuinkas on minun laitani! Missä on usko, missä sisu, missä heittääntymisen lahja???

Opiskelen kirjoittamista Snellman-yliopistossa. Olen jo viikkoja tuskaillut, vaikeroinut. Tunnen epätoivoisesti, ettei tästä mitään tule. Omaelämäkertakirjoittamisen lopputehtävästä  Autofiktiosta. Kahdesta kolmeen liuskaan. Viimeisteltyä tekstiä, sanoi opettaja. Aaaa...

Sama paniikki leijui edellisen lopputehtävän yllä, kun piti kirjoittaa jonkun julkkiksen elämästä kohtaus. Josta lukija ajattelee sen aivan varmasti olevan totta. Yllätin tekstillä itsenikin. Sitten kun olin sen viimetipassa kirjoittanut. Kun kuulin ryhmän ja opettajan palautetta. Se luokiteltiin fantasianomaiseksi! Minä kun en fantasiakirjallisuutta lue juuri ollenkaan. Paitsi 'Elämäni kirjana' (Peter Jacobi) -tyylisiä hulvattomuuksia. Ja kuulin tekstini vaikuttavan postmodernilta. Mitä en oikein edes ymmärtänyt. Minun tekstinikö?! Vaan ei auta tuo kokemus tässä ja nyt yhtään.

Taas pitäisi sanoja sisukkaasti tuottaa. Vetkuttelen. Ja armottomia laususkelen kirjoittamisen taidoistani. Kuten huomaatte, kirjoittamisen aloittamista voi siirtää kirjoittamalla jotain muuta. Ei tehoa minuun samat kannustuslauseet, joilla omia kirjoittajiani tuuppailen eteenpäin.

Sama juttu kuin muussakin elämässä. Ystävälliset ystäväni palauttelevat omia sanomisiani takaisin, kun tuskailen käänteitä, joissa masennuksen hätävalot vilkuttavat minulle silmää. Miten ne viisastelut ovat niin paljon uskottavampia toiselle sanottuina. Tai kun toiset sanovat ne minulle. Itseäni en tiukan paikan tullen usko.

Onko niin, että on vain ryhdyttävä. Naputtelemaan tyhjään tiedostoon jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Muuta kuin että Saimi Ingrid on kuvassa mukana. Kuvassa 70-luvulta.

Suutarin lapsenlapsi

Istuin eilen parturin penkissä. Ystävällinen "mitä sinulle kuuluu" sai aikaan sellaisen negatiivisen puheen ryöpyn, minun suustani ja päästäni, että Puolangan pessimistitkin olisivat kunnioituksesta olleet hiljaa. Pipatin ihmisten pinnallisuutta, kun lapsia lähetetään provinssista lentokoneella Helsinkiin 'Vanhojen päivän' kampauksia ja meikkejä varten. Ylioppilastutkinnon ylikorostunutta asemaa, vaikkei yo-todistus takaa nykypäivänä mitään. Varsinkaan menestystä ja onnellista loppuelämää. Kulissielämiä, pettämistä ja sitä, etteivät pariskunnat arvosta toisiaan, vaikka ovat rakkauden kohdanneet, vaan vaativat toisiltaan kaiken ja vieläkin enemmän. Pirstovat palasiksi paitsi toisensa niin myös itsensä. Kuinka kohtuullisuus on kadonnut luonnonvara. Ja...

Ryöpytys kesti varttitunnin ennenkuin havahduin: Mitä helvettiä!!! Hämmästyin itseäni. Millaista puhetta oikein puhunkaan. Millaisilla ajatuksilla ja sanoilla mieleni täytän. Mitä ajatuksia ihmisten ilmoille syydän. Suu poikki! (Ei sentään vielä pää!) Tämä ei todellakaan ole oikea paikka oksentaa omaa pahaa oloa. Olen silti ilmiselvästi kuulijan tarpeessa.

Sain omakohtaisen huomautuksen siitä, että keho ja mieli kulkevat käsi kädessä. Monin tavoin. Suu muokkaa sanomisia sen mukaan, mitä ajattelen ja miltä kehossani tuntuu.

Reilu viikko sitten virus iski ja aloin yskiä kylkiäni helliksi. Kroppani nousi kapinaan ja nosti kuumeen. Putket korisivat ja hinkuivat aamusta iltaan, vinkuvat edelleen. Olen jo toipumassa, mutta keho voi vieläkin kurjasti ja voimattomuus velloo päästä varpaisiin. Paradoksaalisesti se, että huomaa selviävänsä koettelemuksesta, masentaa mieltä. Ajatuksissa alkaa kiertää epätoivoisia, synkkiä ajatuksia. Mutkut katsovat peilistä suoraan silmiin. "Ei tästä mitään tule. Mitäpä se hyvejää..."

Uusiminä kehottaa ottamaan käyttöön omat lääkkeet. Ajatusten voiman siis. Olen sitä kiitettävästi oppinut, mutta näitä toisenlaisiakin hetkiä tulee, kun pitää tehdä töitä paremman voinnin eteen enemmän kuin jaksaisi. Voimat eivät juuri nyt tunnu riittävän, tarvitsisin tukea. Toista ajatustenvoima-evankelistaa. Minua tsemppaamaan. Suutarinlapsella ei ole kenkiä sanotaan. Eikä suutarin lapsenlapsellakaan, joka olen. Tai ainakin ne välillä puristaa.

Virukset riehuvat kylillä. En ole ainoa sairaslomalainen tällä hetkellä. Petiin on kellahtanut moni, viikkotolkuksi. Voimien palaamiseen auttaa aika. Tuo ehtymätön luonnonvara. Kyllä se vielä hyväksi muuttuu, toistelen itselleni ja muille parannukseksi. Sisimmässäni siihen mitä lujimmin uskon, vaikka hetkellisesti Usko saattaakin vaikuttaa tekopirteältä klovnilta.

Ja mitä opin tästä. Satuin männäviikon liiketerapiatunnilla sanomaan, ettei minulla ole varaa olla heikko. Elämä vekkuliudessaan antoi minun tuta sanoneeni sellaista, joka on hetimiten toisin todistettava. Pakon edessä on varaa vaikka mihin. Minua koetellaan edelleen luottamaan joka hetki, niinä tiukimpinakin, elämän tarkoituksenmukaisuuteen, jopa hyväntahtoisuuteen. Mihin kolmenasatanakuutenakymmenenenä päivänä vuodessa vilpittömästi uskonkin.

Vaan kuten eräs kirjoittajakurssilaiseni - kaikella rakkauvella luulen ma - totesi: "Oletkos sinäkin vain ihminen?!"

Olen. Kaikkine sanoinenikin.

Uskotko uskottomuuteen?

AAMIAINEN BRYSSELISSÄ JA MUITA HAURAITA IDYLLEJÄ

3.
Me petämme toisiamme hienotunteisesti
se joka saapuu kaupunkiin sunnuntaina
saapuu puhtaisiin lakanoihin
joissa yöllisten vieraiden tuoksu ei tunnu

Kun palaamme molemmat kotiin
olemme hyvin ystävälliset
sinä peset astiat, minä vien matot ulos

Illalla riisuutuessa iholla satunnainen jälki
ohitse kiitävänä hetkenä
kiinnijäämisen pelko
kuin se pahaenteinen sävähdys raitiovaunussa
ennen kuin tarkastajat sanovat kuuluvalla äänellä
hyvää päivää matkalippujen tarkastus

(Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu)

"Tiukkaa teki, mutta läpi meni", sanoi mies. Oli jälleen kerran valehdellut epäluuloiselle vaimolleen. Syystä epäluuloiselle. Sisimmässään sen tietää, kun toinen pettää. Se on selvää kuin pläkki, kun se tulee ilmi. Ennemmin tai myöhemmin.

Intuitiomme, joka perustuu kaikkiin niihin havaintoihin, joita jatkuvasti rekisteröimme huomaamattamme muistiimme, mutta jotka tallentuvat sellaisiin osastoihin, jotka eivät päivätajuntaa tavoita, tietää. Tiedämme, vaikka emme tiedä miksi. Syytämme uskottomuudesta, mutta emme halua kuitenkaan kuulla totuutta. Epäilemme sitä. Varsinkin kun toinen sättii "Vainoharhainen olet!". Niin kauan kuin sitä ei ole ääneen sanottu - "minä olen pettänyt sinua" - sitä ei ole olemassa. Mutta sitten kun se on sanottu, sitä ei saa sanomattomaksi. Kaikki on hetkessä toisin. Täysin toisin.

Edellinen kirjoitukseni sai muistelemaan kaikkia niitä uskottomia miehiä, joita varsinkin tämän itsellisen elämän aikana olen kohdannut, lähemmin ja kauempaa. Yksi ystävättäreni ei usko uskollisia miehiä olevankaan. On kai niitä, ja naisiakin, uskollisia ja pettäjiä, mutta tilaisuuden tullen tai vasiten varkaaksi ryhtyjiä on enemmän kuin haluaisi uskoa.

Ikäviä tilanteita ovat ne, kun tietää, että kaverin puoliso on uskoton, mutta hänelle ei voi kertoa. Ei koe voivansa kertoa. On raastavaa käydä itsensä kanssa keskustelua, pitäisikö solidaarisuuden nimissä kertoa vai ei. Mitä siitä seuraa? Sitä kun ei voi tietää.

Siinä ottaa melkoisen riskin. Voi saada syytöksiä elämien pilaamisesta. Jos kyseinen ihminen olisikin mieluummin elänyt valheessa. Jotkut haluavat. Usein kuvitellaan, että "minä kyllä haluaisin ystävien kertovan minulle, jos minua petetään". Mutta sisältyykö siihen harras toive, etten tule koskaan petetyksi. Paha paha paikka.

Eräs ystäväni oli avioliiton ulkopuolisessa suhteessa yhdeksän vuotta. Aluksi se oli salaista, mutta pikkuhiljaa kaikki muut tiesivät siitä vuosien ajan paitsi pettäjien puolisot. Se oli kiusallista erinäisissä tilaisuuksissa. Lopulta petetyn vaimon perheystävänainen sai tietää, oli suoraselkäinen ja mielestään pakotettu paljastamaan suhteen. Se oli shokki petetyille. "Yhdeksän vuotta elin elämää, mikä ei ollut ollenkaan totta. Mikään ei voi olla loukkaavampaa", totesi petetty nainen. Silloin minä päätin, että jos sellainen tulee eteen, rollin. Mutta myönnän, että senkin jälkeen olen ollut vaiti. En kertaakaan ole ottanut riskiä. Tuskittelen aikani, mutten raaski. Itseni takia, koska siinä voi saada loat niskaansa, ja toisten. kun tiedän, että silmien sulkeminen voi olla tietoinen, välttämättömäksi määritelty valinta.

Olen ollut myös sivusta kuulemassa, kuinka uusi aviovaimo hehkutteli baarin vessassa olevansa täydellisen onnellisessa parisuhteessa. Tiesin satavarmasti, että hänen uusi miehensä oli muutamaa kuukautta aikaisemmin pettänyt häntä. Mies oli kertonut iskemälleen naiselle olevansa eronnut ja haluavansa suhteeseen. Pieni yksityiskohta oli jäänyt kertomatta. Hän oli mennyt uudelleen naimisiin edelliskesänä. Se selvisi, kun nainen kertoi uudesta tuttavuudestaan kaverilleen. Niin, mies oli ihan omalla (tunnetulla) nimellään tehnyt koko tempun. Ja tietysti tämä kaveri oli sen petetyn naisenkin kaveri. Oli siinä kaverilla kärvistelyä, kertoako vai ei. Ei kertonut, koska rakastunut nainen olisi todennäköisesti syyttänyt viatonta huijattua naista miehensä viettelemisestä. Sitä kaverini ei halunnut. Rohkeutta hänellä olisi ollut, naisten oikeuksien puolustaja kun on. Hän joutui valitsemaan solidaarisuutensa kohteen.

Melkoisen salattuja elämiä tavallisten ihmisten kesken. Ja miten paljon halua uskoa pariinsa. Hyvä niin. Vaikka toisaalta. Joskus silloin Suomi24:n aikoihin, suutuspäissäni, kun kohtasin satoja salarakkaita etsiviä miehiä, aioin kirjoittaa yleisönosastoon: Haloo, naiset, herätkää! Haluatteko te, että miehenne "on parempi puoliso, kun saa välillä vähän vierasta" kuten miehet monesti tekojaan perustelivat. Mutta olin hiljaa. Vaikka olin surullinen siitä, että naisia kohdellaan niin huonosti. Rakastetaan, muka, loukkaamalla pahiten.

Miksi? Olen edelleen vaiti. Myös lähempien piirien tapahtumista. Juuh, se on tätä nykyaikaa, kaikki huolehtikoon vain omista asioistaan. Niinkö?

Valheella on jäljet

Kun joku teema elämässä aktivoituu, se tulee esille monen nurkan takaa.

Valehteleminen. Se se on nyt. Ajankohtainen kakkonen.

Olen aina ollut huono valehtelemaan. Joskus sitä yritin, mutta jäin aina kiinni. Muistan myöhemmin vain sen, mitä oikeasti on tapahtunut enkä osaa pitää keksimästäni tarinasta kiinni. Totesin kantapään kautta, ettei minusta ole siihen. Minulla on siihen liian huono muisti. Politikoija Timo Soini totesi joskus jossain: "Totuuden muistat aina, pysy siinä."

Omaelämäkertakurssia käyvänä voin tietysti kyseenalaistaa koko homman. Muistot muokkaantuvat. Se on lohdullista. "Aina kun muistamme, teemme jossain mielessä työtä ja muunnamme muistojamme. Niitä ei vain kutsuta varastosta, ja ne eivät palaa varastoon muuttumattomina, kun niitä on käsitelty. Muistomme syntyvät uudelleen joka kerta, kun muistamme ne." (Steven Rose kirjassa 'Molekyyleistä muistiksi').

Vaan valehtelu on muuta kuin väärin muistamista. Kukaan ei unohda totuutta parissa päivässä tai eikä sitä, mitä teki tunti sitten. Kun kerron jotain, mistä tiedän, ettei se ole totta, teen sen tieten. Omista hyvistä syistäni. Haluaisin sen olevan totta. Haluaisin sinun uskovan, että totuus on tämä, minkä sanoiksi sinulle muotoilen. Mutta kuulijalle se on vain valhe.

Kun sitä sanaa kaunistelen, sanon 'valhettelu'. Se kuulostaa paljon lievemmältä, ihan hyväksyttävältä. Eilen Kaukametsässä kirjoittajani listasivat lempisanojaan. Tämän oman mietiskelyni takia heitin ilmaan sanan 'valhe', onko se kaunis vai ruma, siinäpä mielenkiintoinen kysymys. Eräs kirjoittaja nappasi sen omalle listalleen. Hmmm, onko 'valhe' sanana miellyttävän kuuloinen, onko valhe joskus hyvästä, sitä jäimme miettimään...

Samaa pohdiskeli kävelyterapeuttini. "Pitäisikö opetella valkoisia valheita? Joskus elämä olisi helpompaa, kun ei kertoisi (omaa) totuutta." Siinä olisi meille huonoille valehtelijoille haastetta. Emme ole oppineet sitä, vaikka esimerkillisiä sanoilla huijaajia kohtaamme aika ajoin.

Monesti valehtelemista selitellään, että sillä lailla suojelee lähimmäisiään. Sen kuulin sadasti roikkuessani Suomi24:n treffipalstoilla aikanaan. Vaimoa ei haluttu loukata kertomalla, että haen hiukka "rakkautta" muualtakin kuin omien parillisten vällyjen välistä. Niin ilmiselvä valhe, ettei sitä voi kieltää erkkikään. Se on itsekästä itsensä suojelemista. Totuuksilta peilissä, jos sinne sattuisi kurkistamaan. Pelkuruutta.

 "Sweet little lies". Niin lauletaan laulussa. Se taas tarkoittaa, että kuulemme mielellämme kauniita valheita. Joskus sitä vaan haluaa uskoa 'muunneltua totuutta' - mikä on myös nätti tapa ilmaista valehtelevansa. Minäkin olen ihan vapaaehtoisesti uskonut höpöpuheita. Kun esim. Chydeniuksen Kaj sanoi minun olevan maailman kaunein ja älykkäin nainen, otin sen tosissani! Uskottava on, kun sanotaan.

Miksi sitten saan hepakoita, kun minulle valehdellaan? Vaikka kuinkakin hyvästä syystä. (Edellämainitunlaisia suloisia valheita lukuunottamatta.)

Sitä mietin näinä päivinä. Kun ihmettelen aikaisemmin mainitun omaelämäkertakirjoittamiskurssin esille nostattamaa asiaa menneisyydestäni, jonka olin täysin unohtanut. Olenko valehdellut itselleni? Kun totuus tekee kipeää. Hmmm...

Ja kun seuraan läheltä, miten jotkut vapaaehtoisesti elävät löysässä hirressä. Parisuhteessa, jossa yhteisen elämän jatkuminen on veitsen terällä päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Kuinka mies ja nainen valehtelevat, hyvistä syistään, toisilleen niin, etteivät sitä edes huomaa. (Tai siis mies huomaa kyllä, isoimmat, mutta nainen ei halua huomata pieniäkään.) Siitä on tullut elämäntapa. Kumpikin tietää uskovansa todennäköisiä valheita. Jatkavat silmien (ja korvien) sulkemispeliä pelosta, että koska tahansa voi olla se hetki, kun kaikki romahtaa. Jolloin onneksi tulee tilaisuus alkaa uusi elämä, valheetta.

Mutta valheella on jäljet. Joskus lyhyet, joskus hyvinkin pitkät. Ne jäljet voivat olla niin kipeät, että vielä kymmenenkin vuoden päästä itkettää. Ne saavat aikaan luottamuspulan, oli kyseessä sitten pieni tai iso valhe. Oli syy valehdella sitten kuinka ymmärrettävä tahansa. Menetettyä luottamusta ei palauteta. Mutta senkin kanssa voi elää. Niinkuin usein elämme. Kukaan ei taida valehtelulta säästyä. Ihmisenkokoisessa elämässä.

KYLLÄ, VÄLITILA

Kuvittelet siis pääseväsi

välitilasta?

Se on sinussa joka solussa

et voi vetää siitä

yhtäkään lankaa

ilman että

purkautuisit itse kuin nailonsukka.

Outoa kyllä,

kiinnikekin on olemassa:

olet osa pientä ja olennaista hyppäystä

kohti

kuilun alkua

ja 

ilon alkua.

(Marie-Claire Bancquart)