Viikonloppu on mennyt (suunnittelematta) ihan saarikoskeksi, kirjallisesti, ei kirjaimellisesti. En siis ole juonut, en nai... enkä tullut neroksi. Mutta lukenut olen.
Käteeni sattui Antero Viinikaisen 'Pentti Saarikosken toinen tuleminen', jonka olin alennushyllystä joskus Saarikosken takia ostanut. Kirjassa oli jotain veijarimaista, kuten takakannessa luvattiin, mutta jokin myös tökki.
Vaikka olen käynyt Fakta ja fiktio -kurssin minun oli vaikea suhtautua kirjan Saarikosken sanoihin suhteessa kirjailijaan. Vähän väliä kävi mielessä, onko Saarikoski todella sanonut (tai kirjoittanut) niin kuin kertoja väittää, kuinka paljon hän laittaa repliikkeihin omia luulojaan ja kuvitelmiaan. En osannut olla olematta kriittinen enkä toisaalta kriittinenkään, koska en tiedä kovin paljon yksityiskohtia Saarikosken elämästä. Mutta jotenkin sopimattomalla tavalla viisastelua suurin osa tarinasta.
En siis osannut olla hysteerinen lukija (Roland Barthesin luokittelun mukaan) ja antautua tarinan vietäväksi. Jos kertojaminä-arkeologin ja Saarikosken dialogi olisi kuulostanut aidolta eikä vain teoreettisilta lauseilta, olisinko silloin uskonut tarinaan riittävässä määrin? Jari Tervo on sanonut joskus, että lukija ja kirjailija aina tekevät romaanin suhteen sellaisen diilin.
Ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei ollut laittanut Viinikaista kirjoittamaan alkua uudelleen, sillä loppua kohden tarina parani. Ja asetelmahan on herkullinen eli olisin suonut kirjan olevan onnistuneempi.
Kesken lukemisen hain hyllystä Pekka Tarkan kirjoittaman Saarikoski -elämäkerran, muttei viitseliäisyyteni riitä faktojen tutkimiseen, katselin vain kuvat, että tarinassa vilahtelevat sivuhenkilöt saivat kasvot. En malttanut antaa heidän olla kasvottomia, koska hekin esiintyivät omilla nimillään. Hämmennykseeni tämä ei paljoa auttanut.
Eniten minua hämäsivät vielä elossaolevat henkilöt kuten Saarikosken ex-vaimo Tuula-Liina Varis. Miltä hänestä mahtoi tuntua - jos ja kun hän tämän kirjan luki - jotkut ei välttämättä niin ilahduttavat fiktiiviset kohtaukset. Minua ainakin olisi tympinyt joutua lähes seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Tuohon tarinan kohtaan liittyi myös arkeologin masturbointikuvaus, joka kuvotti minua, vaikken olekaan allerginen erotiikalle, seksille tai itsetyydytykselle, kirjoissakaan. Siinä oli jotain outoa, kun liitin sen kannen sivuliepeessä olevan kirjailijan kuvaan, joka ei kylläkään vastaa ulkonäöltään eikä muutenkaan kertojaminää eikä lie mikään alter ego. Kai.
Innostuin Saarikoskesta kuitenkin niin, että luin lisäksi runoja Tiarnia -sarjasta, lehteilin hyllyssäni olevia muita hänen kirjojaan, ja ensimmäisten sivujen mukaansatempaavuuden takia jatkoin saarikoskeilua elämänkirja, työ- ja päiväkirja 'Asiaa tai ei'n parissa. Sillä miehellä oli sana hallussa, genressä jos toisessakin.
Vaikka olen käynyt Fakta ja fiktio -kurssin minun oli vaikea suhtautua kirjan Saarikosken sanoihin suhteessa kirjailijaan. Vähän väliä kävi mielessä, onko Saarikoski todella sanonut (tai kirjoittanut) niin kuin kertoja väittää, kuinka paljon hän laittaa repliikkeihin omia luulojaan ja kuvitelmiaan. En osannut olla olematta kriittinen enkä toisaalta kriittinenkään, koska en tiedä kovin paljon yksityiskohtia Saarikosken elämästä. Mutta jotenkin sopimattomalla tavalla viisastelua suurin osa tarinasta.
En siis osannut olla hysteerinen lukija (Roland Barthesin luokittelun mukaan) ja antautua tarinan vietäväksi. Jos kertojaminä-arkeologin ja Saarikosken dialogi olisi kuulostanut aidolta eikä vain teoreettisilta lauseilta, olisinko silloin uskonut tarinaan riittävässä määrin? Jari Tervo on sanonut joskus, että lukija ja kirjailija aina tekevät romaanin suhteen sellaisen diilin.
Ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei ollut laittanut Viinikaista kirjoittamaan alkua uudelleen, sillä loppua kohden tarina parani. Ja asetelmahan on herkullinen eli olisin suonut kirjan olevan onnistuneempi.
Kesken lukemisen hain hyllystä Pekka Tarkan kirjoittaman Saarikoski -elämäkerran, muttei viitseliäisyyteni riitä faktojen tutkimiseen, katselin vain kuvat, että tarinassa vilahtelevat sivuhenkilöt saivat kasvot. En malttanut antaa heidän olla kasvottomia, koska hekin esiintyivät omilla nimillään. Hämmennykseeni tämä ei paljoa auttanut.
Eniten minua hämäsivät vielä elossaolevat henkilöt kuten Saarikosken ex-vaimo Tuula-Liina Varis. Miltä hänestä mahtoi tuntua - jos ja kun hän tämän kirjan luki - jotkut ei välttämättä niin ilahduttavat fiktiiviset kohtaukset. Minua ainakin olisi tympinyt joutua lähes seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Tuohon tarinan kohtaan liittyi myös arkeologin masturbointikuvaus, joka kuvotti minua, vaikken olekaan allerginen erotiikalle, seksille tai itsetyydytykselle, kirjoissakaan. Siinä oli jotain outoa, kun liitin sen kannen sivuliepeessä olevan kirjailijan kuvaan, joka ei kylläkään vastaa ulkonäöltään eikä muutenkaan kertojaminää eikä lie mikään alter ego. Kai.
Innostuin Saarikoskesta kuitenkin niin, että luin lisäksi runoja Tiarnia -sarjasta, lehteilin hyllyssäni olevia muita hänen kirjojaan, ja ensimmäisten sivujen mukaansatempaavuuden takia jatkoin saarikoskeilua elämänkirja, työ- ja päiväkirja 'Asiaa tai ei'n parissa. Sillä miehellä oli sana hallussa, genressä jos toisessakin.
Tuli mieleeni myös lukea ne Tuula-Liina Variksen kirjat, jotka minulla on lukematta, niin kuin 'Toshiko Mifunen tiikeri'. 'Kilpikonna ja olkimarsalkkaa' en varmaankaan lue uusiksi, vaikka se saattaisi valaista asioita. Niin tavoitteelliseksi lukijaksi minusta ei ole.
Ja jotta menisin ihan ymmälleni faktan ja fiktion suhteesta, lukaisin myös suosikkini Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen 'Palkintopuhetta'. Hänen tajunnanvirtansa on helppoa luettavaa ja ajatuksia herättävää. Vaikkei tämä hänen viimeiseksi jäänyt ole hänen parhaintaan. Sen luettuani mietin, miten paljon siinä kirjassa oli totta. Hän kertoo, millaisia palkintoja hänelle on myönnetty ja miten hän oli niihin suhtautunut. Kriittisesti, vihamielisestikin ja liioitellen kyllä, sehän hänen tarvamerkkinsä on. Oman kokemukseni ja myös Tommi Melenderin loistavan kirjallisuusesseeteoksen 'Yhden hengen orgiat' mukaan. Mutta mikä on totta ja mikä ei. Tarvitseeko tietää?! Ilman edellistä Viinikaislukukokemusta tuskin olisin kiinnittänyt mitään huomiota puheenvuoron totuusarvoihin. Olen Bernhard-fani ja nautin. Antaudun ja ihailen sanojen ja ajatusten sujuvuutta, ja uskon kaiken. Sellainen diili meillä.
Fakta ja fiktio, siinäpä se. Suhteellista jos mikä.
-
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti