Minun taloni, minun tarinani

Minut kutsuttiin Kuhmoon Vanhusten viikolle - Virikkeitä elämään - kertomaan kirjallisuusterapeutin työstäni. (Edellisen illan vieras Kuhmon ihanassa kirjastossa oli ollut kirjailija Teemu Keskisarja. Miellyttävä luennoitsija hän.)

Otin näkökulmakseni sen, että kirjallisuusterapian myötä kerromme itsestämme tarinoita, ennestään hyviä tai niitä huonompia armollisemmiksi muokattuna, ja tulemme tyytyväisemmiksi elämäämme, levollisemmiksi ja opimme itsestämme asioita, joita voimme arvostaa ja kunnioittaa. Oman itsemme tähden. Hyvin voinniksi.

Puhuin avaintarinoista. Niistä, joita kerromme itsellemme ja toisille. Tarinoita, joilla haluamme itseämme kuvata. Joidenlaisina tahdomme tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Mietin esimerkeiksi oman elämäni merkittäviä tarinoita. Niitä, joita olen kertonut jokusenkin kerran.

Ensimmäinen tarina on tietenkin tarina "Minulla on huono muisti - ei ole tarinoita joita kertoa". Itkin kirjoittajaelämäni alkuaikoina kummatädilleni edellä mainuttua asiaa. Täti hymähteli ja pyöritteli päätään, että juu ei. Kävin siihen aikaan hänen luonaan usein. Vietin Auvilanhovin keittiönpöydän ääressä ja sohvalla parikin päivää yhteenmenoon. Suu kävi taukoamatta. "Ei tarinoita ei."Mutten ottanut uskoakseni.
Erään kerran menin ystävättäreni exän kyydissä Kajaanista Tampereelle. Tapasimme ensimmäistä kertaa. Ennen Jyväskylää valitin Juhalle samasta asiasta. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mitähän sinä olet viimeiset pari tuntia tehnyt..." Nii juu. Muutama tarina oli tullut kerrottua. Aloin uskoa, että tarinoita on. Niitä on aika pino aanelosia ja vihkosia. Muhimassa. Jotain varten.

"Vaarin tyttö" 

"Lapsuus kirjakaupan takahuoneessa"

"Vuosisadan rakkaustarina"

"Äidin kuolema kuin elokuvasta"

"Alli ui selällä"

 "Haluan pitää runolauluillan, hän tyrski itkun seasta" 

"Adoptoitu kummatäti" 

"Prosessitietoisen elämää"

"Kohtasin käänteentekevän Leigh'in"

"Kaikki viisaus asuu meissä"

"Äidin kullat rahoiksi" 

"Mantelipuutalo - elon, ilon ja valon talo"

"Perse edellä joka puuhun"

"Elämä - parahin logistiikka-asiantuntija"

Ja niin minusta tuli minä. 

Kirjallisuusterapiaohjaaja. Kirjoittajaohjaaja. Kouluttaja. Mentori. Luovuuttaja. Yrittäjä.

www.kynamatkat.fi

Elän ihmeessä

Tulin juuri Kuhmosta, joka näytti minulle eilen lämpimimmät kasvonsa. Seisoin pitkään auringon sylissä tyynen järven rannalla, jota reunusti upea puinen boordi. Reimari oli kallellaan kesään päin ja yksinäinen sorsa pylly pystyssä evästi jotakin pinnan alta. Aurinko oli kiireinen ja valahti metsän taa, mutta jätti jälkiä.

Illan kutveessa kauniiseen kirjastoon kokoontui hymyilevää joukkoa kuuntelemaan minun tarinoitani. Kirjallisuusterapiasta ja vähän muustakin. Puolentoista tunnin kuluttua he poistuivat koteihinsa ehkä vieläkin maireampina kuin tullessaan. Kiitetty!

Elän ihmeessä.

Joka aamu herään ja yön tullen nukahdan hämmästyneeseen kiitollisuuteen, että teen tätä työtä, mitä nyt teen. En olisi vielä kolme vuotta sitten osannut tätä aavistakaan. Ja että vietän edelleen levollista elämänvaihetta. Mikä on tietenkin aika absurdia, kun yritykseni (Kynämatkat) on vasta puolivuotias. Mutta näin on. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Kuhmon bussissa menomatkalla tajusin yhden elämäni ihmeistä. Olen vuosien varrella miettinyt erilaisia suuntia työelämän suhteen. Useamman kerran aikuiskouluttajan koulutus on käynyt mielessä. Mutta. Hyvänen aika! Minä teen nyt sitä työtä. Ilman muodollista pätevyyttä kylläkin, valekouluttaja siis, mutta teen sitä. Ohjaan luovaa kirjoittamista, vedän kursseja ja koulutuspäiviä. Olen siis omanlaiseni aikuiskouluttaja. Haave on toteutunut. Pitkällä viiveellä ja eri kautta kuin kuvittelin. Mutta toteutui. Se on ihme!

Kun palasin Kajaaniin kävelin linja-autoasemalta kotiin kirkkopuiston kautta. Sen kulmauksessa oikaisin ruohikon poikki ja kuljin vaahteran ali. Oli pakko pysähtyä. Katsella ylös sitä huikeaa valoa, jota läpitunkevan keltaiset lehdet levittävät. Huokailin. Eräs hyvätuulinen mummo risteyksen toisella puolella pysäytti minut todetakseen saman syksyisen loiston. Puhelimme jonkin aikaa tämänsyksyisestä ruskasta. Mummo oli matkalla vanhusten iltapäiväkerhoon, mutta poikkesi puiston puolelle kokemaan kuvailemaani valon ihmettä. Pyysi paikalle osuneen kaverinsa mukaan. "Kyllä tässä sen verran ennättää pysähtyä..." Ruska hymyilee, suorastaan hohottelee meille vaikka lokakuu on pitkällä. Tavallinen ihme sekin.

Bussimatkalla kotiin tuli mieleeni toinenkin elämäni ihme. Vähän toisenlainen. Läksin entisestä elämästäni kohta yhdeksän vuotta sitten ja olen edelleen yksin. Sitä en olisi uskonut silloin enkä ikinä. Elän hyvää ja ihmeellistä elämää, mutta viimeisen vuoden aikana yksineläminen on saanut minut tirauttamaan toisenkin kyyneleen. Tämä ihme on haikea. Kiitän tästä elämästäni silti. Ihmeellisestä elämästäni.

-

(Tarinani poukkoilee ajassa sinnetänne, ei kronologian häivää! Ihme, ettei yhtään ärsytä enkä korjaa!)

Tytöttelyistä

Heikki Aittokoski kolumniseerasi eilissäpäivänä Hesarissa otsikolla "Keski-ikäisen kaljumiehen ärähdys" tytöttelystä ja pojittelusta. Molempia olen kuullut ja nähnyt.

Tytöttely todellakin kiivastuttaa. Siihen aikaan kun nettitreffisivustoilla humputtelin, sain kilareita tytöttelystä. Kaikki miehen mahdollisesti keräämät pisteet nollaantuivat, kun muutuin tytöksi. Pidin joka kerran kiihkeän puheen siitä, että olen nainen. Ei siinä auta selitykset, että sehän on kohteliaisuus, jos viisikymppinen nainen on vielä kuin tyttö. Vähättelyä mikä vähättelyä. Piste.

Pahimmalta kuulostaa, kun nainen menee tuohon kliseiseen naismies-kuvien ylläpitämiseen. Viime viikolla Levylautakunnassa (Yle Radio Suomi) Tarja Närhi sortui moiseen. Kun ainoa miesvieras kertoi puhtaasti musiikillisesta ilosta olla mukana raadissa, niin TN loihe lausumaan, jotenkin niin, että "ei siis ainoa juttu olekaan, että saat olla studiossa kolmen kauniin naisen kanssa". Haloo! Jos on niin fiksu mies, ettei niin sano (ainakaan ääneen), niin pitääkö naisten ite.

En myöskään innostu siitä miesten lausumasta, että "olen ikuinen pikkupoika". Samaisilla ihmissuhdefoorumeilla saarnasin myös tästä aiheesta. Aikuisen pitää olla aikuinen. Siinä mielessä, että kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan. Lapsellinen saa olla. Leikitellä, heittääntyä ja olla avoimen utelias, kokeilla. haaveilla ja uskoa elämään. Lapsen lailla. On syytäkin olla lapsellinen, jos haluaa pysyä hereillä ja elossa. Mutta keskustelujen myötä tajusin, että sitä kyseiset miehet eivät tarkoittaneet.

Kolmas minua provosoinut termi nettitreffeillä oli 'seikkailu'. Kannatan seikkailumieltä elämässä. Se tekee elämää mahdollistavammaksi, moninaisemmaksi, onnellisemmaksikin. Mutta tuolla se tarkoitti vain kokeiluja seksin suhteen. Että jos vaikka joskus takaapäin tai suuseksiä. Hohhoijaa...

Ja oli vielä neljäskin. Olenko minä jotenkin herkkä sanavalinnoille?! Myönnän: olen! Sanavalinnoilla on valtavan suuri merkitys. Siksi kai rakastan runouttakin.

Niin, siitä neljännestä. "Tehdään yhdessä kaikkea kivaa." Mitä se olisi, kyselin. Enemmistö ei osannut nimetä mitään. Jotain matkustelua, kynttiläillallisia... ja varmaankin sitä seksiä muulloinkin kuin lauantai-iltaisin saunan jälkeen. Juu juu. 

Viime aikoina korvani ovat tytöttelyn ja pojittelun lisäksi herkistyneet myös homotteluun. Ei baari-iltaa ettei joku sano "se on homojen hommaa" tai muuta sinne päin. Joskus tuntuu, että siitä on tullut yleisnimitys kaikelle sellaiselle tekemiselle mitä sanoja itse ei arvosta, ymmärrä tai kannata. Mutta se on rumasti sanottu. Yhtä ihmisryhmää ohimennen, ehkä ajattelematta halventavaa. Mieluummin sitten vaikka 'hullujen hommaa'. Hullu on sentään kevyeksi muuttunut ilmaisu, varsinaisesta merkityksestään etääntynyt. Vai ajattelisinko toisin, jos olisin töissä hullujenhuoneella...

-

Aloitin pari viikkoa sitten kirjoittamisen perusopinnot Snellman-yliopistossa. Kirjoitin itselleni uuden identiteetin: Rva Klisee. Syystä, että elän kliseen toisensa jälkeen todeksi. 

Rva Klisee sanoo täältä tähän: "Sanoista miestä, sarvesta härkää." Ei pidä sanoista provosoitumisen loppuman. Minulta.