Tulin juuri Kuhmosta, joka näytti minulle eilen lämpimimmät kasvonsa. Seisoin pitkään auringon sylissä tyynen järven rannalla, jota reunusti upea puinen boordi. Reimari oli kallellaan kesään päin ja yksinäinen sorsa pylly pystyssä evästi jotakin pinnan alta. Aurinko oli kiireinen ja valahti metsän taa, mutta jätti jälkiä.
Illan kutveessa kauniiseen kirjastoon kokoontui hymyilevää joukkoa kuuntelemaan minun tarinoitani. Kirjallisuusterapiasta ja vähän muustakin. Puolentoista tunnin kuluttua he poistuivat koteihinsa ehkä vieläkin maireampina kuin tullessaan. Kiitetty!
Elän ihmeessä.
Joka aamu herään ja yön tullen nukahdan hämmästyneeseen kiitollisuuteen, että teen tätä työtä, mitä nyt teen. En olisi vielä kolme vuotta sitten osannut tätä aavistakaan. Ja että vietän edelleen levollista elämänvaihetta. Mikä on tietenkin aika absurdia, kun yritykseni (Kynämatkat) on vasta puolivuotias. Mutta näin on. Kiitetty kiitetty kiitetty!
Kuhmon bussissa menomatkalla tajusin yhden elämäni ihmeistä. Olen vuosien varrella miettinyt erilaisia suuntia työelämän suhteen. Useamman kerran aikuiskouluttajan koulutus on käynyt mielessä. Mutta. Hyvänen aika! Minä teen nyt sitä työtä. Ilman muodollista pätevyyttä kylläkin, valekouluttaja siis, mutta teen sitä. Ohjaan luovaa kirjoittamista, vedän kursseja ja koulutuspäiviä. Olen siis omanlaiseni aikuiskouluttaja. Haave on toteutunut. Pitkällä viiveellä ja eri kautta kuin kuvittelin. Mutta toteutui. Se on ihme!
Kun palasin Kajaaniin kävelin linja-autoasemalta kotiin kirkkopuiston kautta. Sen kulmauksessa oikaisin ruohikon poikki ja kuljin vaahteran ali. Oli pakko pysähtyä. Katsella ylös sitä huikeaa valoa, jota läpitunkevan keltaiset lehdet levittävät. Huokailin. Eräs hyvätuulinen mummo risteyksen toisella puolella pysäytti minut todetakseen saman syksyisen loiston. Puhelimme jonkin aikaa tämänsyksyisestä ruskasta. Mummo oli matkalla vanhusten iltapäiväkerhoon, mutta poikkesi puiston puolelle kokemaan kuvailemaani valon ihmettä. Pyysi paikalle osuneen kaverinsa mukaan. "Kyllä tässä sen verran ennättää pysähtyä..." Ruska hymyilee, suorastaan hohottelee meille vaikka lokakuu on pitkällä. Tavallinen ihme sekin.
Bussimatkalla kotiin tuli mieleeni toinenkin elämäni ihme. Vähän toisenlainen. Läksin entisestä elämästäni kohta yhdeksän vuotta sitten ja olen edelleen yksin. Sitä en olisi uskonut silloin enkä ikinä. Elän hyvää ja ihmeellistä elämää, mutta viimeisen vuoden aikana yksineläminen on saanut minut tirauttamaan toisenkin kyyneleen. Tämä ihme on haikea. Kiitän tästä elämästäni silti. Ihmeellisestä elämästäni.
-
(Tarinani poukkoilee ajassa sinnetänne, ei kronologian häivää! Ihme, ettei yhtään ärsytä enkä korjaa!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti