Otin näkökulmakseni sen, että kirjallisuusterapian myötä kerromme itsestämme tarinoita, ennestään hyviä tai niitä huonompia armollisemmiksi muokattuna, ja tulemme tyytyväisemmiksi elämäämme, levollisemmiksi ja opimme itsestämme asioita, joita voimme arvostaa ja kunnioittaa. Oman itsemme tähden. Hyvin voinniksi.
Puhuin avaintarinoista. Niistä, joita kerromme itsellemme ja toisille. Tarinoita, joilla haluamme itseämme kuvata. Joidenlaisina tahdomme tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Mietin esimerkeiksi oman elämäni merkittäviä tarinoita. Niitä, joita olen kertonut jokusenkin kerran.
Ensimmäinen tarina on tietenkin tarina "Minulla on huono muisti - ei ole tarinoita joita kertoa". Itkin kirjoittajaelämäni alkuaikoina kummatädilleni edellä mainuttua asiaa. Täti hymähteli ja pyöritteli päätään, että juu ei. Kävin siihen aikaan hänen luonaan usein. Vietin Auvilanhovin keittiönpöydän ääressä ja sohvalla parikin päivää yhteenmenoon. Suu kävi taukoamatta. "Ei tarinoita ei."Mutten ottanut uskoakseni.
Erään kerran menin ystävättäreni exän kyydissä Kajaanista Tampereelle. Tapasimme ensimmäistä kertaa. Ennen Jyväskylää valitin Juhalle samasta asiasta. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mitähän sinä olet viimeiset pari tuntia tehnyt..." Nii juu. Muutama tarina oli tullut kerrottua. Aloin uskoa, että tarinoita on. Niitä on aika pino aanelosia ja vihkosia. Muhimassa. Jotain varten.
"Vaarin tyttö"
"Lapsuus kirjakaupan takahuoneessa"
"Vuosisadan rakkaustarina"
"Äidin kuolema kuin elokuvasta"
"Alli ui selällä"
"Haluan pitää runolauluillan, hän tyrski itkun seasta"
"Adoptoitu kummatäti"
"Prosessitietoisen elämää"
"Kohtasin käänteentekevän Leigh'in"
"Kaikki viisaus asuu meissä"
"Äidin kullat rahoiksi"
"Mantelipuutalo - elon, ilon ja valon talo"
"Perse edellä joka puuhun"
"Elämä - parahin logistiikka-asiantuntija"
Ja niin minusta tuli minä.
Kirjallisuusterapiaohjaaja. Kirjoittajaohjaaja. Kouluttaja. Mentori. Luovuuttaja. Yrittäjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti