Ensimmäisen merkinnän syndrooma

Joka vuosi minun on yhtä vaikeaa ottaa uutta kalenteria käyttöön.


Olen valinnut tämän vuoden kalenterin ajoissa, viime vuoden puolella jo, harkiten.

En ole kalenterin valinnan vaikeuden kanssa ainut. Kirjakaupalla viimeisten parin kuukauden aikana saman asian kanssa pähkäilijöitä on piisannut.

Jotkut haluavat täsmälleen samanlaisen kalenterin kuin aina ennenkin. Ja jos sitä mallia ei löydy, ahdistus valtaa asiakkaan. Joskus niin pahasti, että kalenterin ostaminen sillä kertaa jää.
Toisen ääripään uskalikot valitsevat ihan puhtaalta pöydältä. Jotain uutta ja erilaista.
Enemmistö kuitenkin haluaa kalenterin, joka vastaa vuosien mittaan muodostuneita tuttuja ja hyväksihavaittuja käytänteitä. Ja miellyttää silmää.

Minä kärsin koko viime vuoden omasta kalenterivalinnastani.

Joka kerran kalenterin käteen ottaessani ajattelin, että ensi vuonna kaikki on toisin. Ja melkein onkin. Kalenterin merkki, Timex, on silti aikomastani poiketen sama kuin edellisenkin. Vaikka olin päättänyt palata ajastolaiseksi. Ajastosta minulla on miellyttäviä käyttäjämuistoja.

Edellinen kalenterini oli pieni. Sen varmistamiseksi, että menoni pysyisivät vähäisinä. Hopeanharmaa, jostain syystä. Ehkä siksi, etten ole enää harakka, kullatun perään siis. Timexin ohutta paperia, joka meni tuhraiseksi heti ensi kuukausina. Se minua suuresti harmitti.

Uuteen kalenteriini pitää mahtua enemmän. Sen verran, että menoilla pysyy leivässä ja onnellisena. Se on isompi ja oranssi. Nykyinen lempivärini. Elämänilon väri. Energiaa antava väri. Hymyilyttävä väri. Väri, joka tekee silmille ja sielulle hyvää. Joka tekee kaikki haaveet ja aikomukset mahdollisiksi. Plusmerkkejä mahtuu sen sivuille.

Haloo hei, se on vaan kalenteri!!! Niin on. Mutta pienillä asioilla on merkitystä. Millään muulla ei niin olekaan.

Kalenteria pitää nykyisessä elämässä tarkkailla ja täyttää. Oman itsensä tähden, ja vähän toistenkin verkostoissani olijoiden.

Täyttämisen aloittamista siirsin viime viikkoon asti, vaikka uudessa kalenterissa oli päiviä jo viime vuoden marraskuusta lähtien. Se kertoo minun traumastani.
Jos jotain haluaisin, niin kauniin käsialan. Muistan opiskelukaverini Eijan (v.1978) kadehdittavan persoonallisen ja silti selkeän käsialan. Haluaisn myös taidon täyttää sivuja siististi ja omaperäisesti. Ihailin toisen opiskelukaverini Sanna-Erikan (v. 2010) upeasti taiteiltuja sivuja, joissa oli symboliikkaa ja viivan kauneutta. Sellaista olisi mukava selata.
Mutta käsialani on ja pysyy, lääkärimäisenä. Eikä viiva tottele minua edelleenkään, vaan lipsahtelee hallitsemattomasti ja jättää rumia jälkiä.

Todennäköisesti tulen pettymään taas kerran. Aloitin torstaina 10.1. uuden kalenterin täyttämisen. Olisin halunnut siirtää sitä, mutta jo edellisellä viikolla olivat kokonaiset päivät vanhasta kalenterista loppuneet. Aika ei matele mieleni mukaan.
Piirsin kalenterin viattomille sivuille muutaman mollukan ja numeron. Empien ja varovaisesti. Kevyellä (lyijy)kynällä. Vain pakolliset aikataulutetut menot.

Eikä aikaakaan kun voi kauhistus... Tiedän. Nooh. Ei ole elämä täydellistä tässäkään suhteessa. Ja siksi se on niin täydellistä.

Oranssia uutta vuotta!!!