Lähes joka viikko äkkään elämässäni asioita, jotka saavat minut huomaamaan, kuinka onnekasta on ollut syntyä Suomessa vuonna 1958. Tämä yhteiskunta on huolehtinut minusta kuin rakkaasta lapsestaan. Vuosikymmenestä toiseen. Lähes joka vuosi minut edelleen kutsutaan jonkinsortin seulontaan tai muuhun huolenpitotapaamiseen..
Lapsena kävin äidin kanssa käsikynkkää neuvolassa, vaikka terveyssisaren talossa leijuva haju sai minut voimaan pahoin ja pelkäämään jumalattomasti. Pääsin oppikouluun, tavallisen työläisperheen kakara. Koulu käytti meitä Helsingissä taidenäyttelyissä ja muissa kulttuuririennoissa. Pääsin niihin korkeakouluihin, joihin suitin hakea. Opintolainalla ja kesätienesteillä käytiin ulkomailla, päihdyttiin makeista drinksuista Palskeissa ja Topikateissa, syötiin Meriniemessä pippuripihvejä, ostettiin kihloja.
Sain rakastaa. Asuimme näteissä asunnoissa ja ajelimme uusilla autoilla. Miehen työn perässä maata kiertäessämme minun tarvitsi vain koputtaa kaupungin koulutoimenjohtajan oveen ja poislähtiessäni minulla oli määräaikainen työ seuraavaksi vuodeksi. Välimeren rannoille pääsi äkkilähdöillä muutamilla satasilla, Boutiquevaatteet olivat kukkarolle sopivia ja lapset saattoi pukea sävysävyyn - vaikka heille siitä traumoja jäikin. Kirjahyllyt täyttyivät. Opintolainan ja pianon osamaksuerät tuli maksettua melkein huomaamatta. Oli varaa ajella mummoloihin milloin huvitti, ja mummoilla ja vaareilla oli aikaa hoidella lapsosia, kun olivat jääneet jo 55-vuotiaina eläkkeelle. Omat työt olivat mieluisia ja paikkaa saattoi vaihtaa. Pääsi koulutuksiin ja työnohjaukseen, kun sitä tarvitsi, jo ensimmäisistä työpaikoista alkaen. Kaverit tuuppivat uusiin harrastuksiin ja paikkoja avautui valtakunnallisten kuorojen riveissä ja yhdistyksissä, pikkuvaltaa ja pikkuetuisuuksia oli tarjolla, sai olla vaikuttaja ja näköalapaikalla, nähdä mualimoo.
Eron jälkeen en ollut Kroisos mutten puilla paljaillakaan. Minulle avautui uusia maailmoja, kaikenlaista hyvää internetin ja muiden facebookien kautta, kohtaamisia vaikka minkäsortin. Iloja ja elämyksiä. Kulttuuria kahmalokaupalla. Sapatille heittäännyttyänikin minusta huolehtivat sekä yhteiskunta että lähelleni siunaantuneet ainutlaatuiset ystävät. Ja kun halusin yrittää, minua tultiin monella tavalla vastaan.
Olen saanut yrittää. Olen vastaanottanut hyvää. Hyvinhyvää. Paljon. Minä onnenvuosina syntynyt.
Sitä jäin miettimään Kaupunginlammen rannan uudelle penkille ajeltuani ensin pitkin Purolan katuja tuomen tuoksusta toiseen. Ihailtuani menneiden aikojen värikkyyttä, luovuutta ja omanlaisuutta, sillä Purolassa talot ovat persoonallisuuksia, kaikki omannäköisiään ja viehättäviä omilla tonteillaan. Määräykset ja trendit eivät ole tukahduttaneet persoonallista asumisotetta. Oi menneiden aikojen onnea ja sen jälkiseurauksia!
Toivottavasti tulevat polvet saavat omat hyvänsä, niin että jaksavat pitää kiitollisuudentunnetta yllä. Tuli mieleeni se, kun näytteenottajatäti kyseli lapsenlapsista. Ja kertoi, kuinka monet kolmekymppiset äidit pelkäävät, että joutuvat lapsineen vielä näkemään sodan. Toivottavasti ei. Eivätkä joutuisi kurimukseen, joutuvatpa he koettelemuksineen, valintoineen ja seuraamuksineen millaiseen asemaan tahansa. Sellaiseenkin, joita kenellekään, eikä kenenkään lapselle soisi.
Miten voin kyllin kiittää näistä 57 vuodesta... Yrittänyttä ei laiteta:
Kiitetty kiitetty kiitetty!
