Uskotko uskottomuuteen?

AAMIAINEN BRYSSELISSÄ JA MUITA HAURAITA IDYLLEJÄ

3.
Me petämme toisiamme hienotunteisesti
se joka saapuu kaupunkiin sunnuntaina
saapuu puhtaisiin lakanoihin
joissa yöllisten vieraiden tuoksu ei tunnu

Kun palaamme molemmat kotiin
olemme hyvin ystävälliset
sinä peset astiat, minä vien matot ulos

Illalla riisuutuessa iholla satunnainen jälki
ohitse kiitävänä hetkenä
kiinnijäämisen pelko
kuin se pahaenteinen sävähdys raitiovaunussa
ennen kuin tarkastajat sanovat kuuluvalla äänellä
hyvää päivää matkalippujen tarkastus

(Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu)

"Tiukkaa teki, mutta läpi meni", sanoi mies. Oli jälleen kerran valehdellut epäluuloiselle vaimolleen. Syystä epäluuloiselle. Sisimmässään sen tietää, kun toinen pettää. Se on selvää kuin pläkki, kun se tulee ilmi. Ennemmin tai myöhemmin.

Intuitiomme, joka perustuu kaikkiin niihin havaintoihin, joita jatkuvasti rekisteröimme huomaamattamme muistiimme, mutta jotka tallentuvat sellaisiin osastoihin, jotka eivät päivätajuntaa tavoita, tietää. Tiedämme, vaikka emme tiedä miksi. Syytämme uskottomuudesta, mutta emme halua kuitenkaan kuulla totuutta. Epäilemme sitä. Varsinkin kun toinen sättii "Vainoharhainen olet!". Niin kauan kuin sitä ei ole ääneen sanottu - "minä olen pettänyt sinua" - sitä ei ole olemassa. Mutta sitten kun se on sanottu, sitä ei saa sanomattomaksi. Kaikki on hetkessä toisin. Täysin toisin.

Edellinen kirjoitukseni sai muistelemaan kaikkia niitä uskottomia miehiä, joita varsinkin tämän itsellisen elämän aikana olen kohdannut, lähemmin ja kauempaa. Yksi ystävättäreni ei usko uskollisia miehiä olevankaan. On kai niitä, ja naisiakin, uskollisia ja pettäjiä, mutta tilaisuuden tullen tai vasiten varkaaksi ryhtyjiä on enemmän kuin haluaisi uskoa.

Ikäviä tilanteita ovat ne, kun tietää, että kaverin puoliso on uskoton, mutta hänelle ei voi kertoa. Ei koe voivansa kertoa. On raastavaa käydä itsensä kanssa keskustelua, pitäisikö solidaarisuuden nimissä kertoa vai ei. Mitä siitä seuraa? Sitä kun ei voi tietää.

Siinä ottaa melkoisen riskin. Voi saada syytöksiä elämien pilaamisesta. Jos kyseinen ihminen olisikin mieluummin elänyt valheessa. Jotkut haluavat. Usein kuvitellaan, että "minä kyllä haluaisin ystävien kertovan minulle, jos minua petetään". Mutta sisältyykö siihen harras toive, etten tule koskaan petetyksi. Paha paha paikka.

Eräs ystäväni oli avioliiton ulkopuolisessa suhteessa yhdeksän vuotta. Aluksi se oli salaista, mutta pikkuhiljaa kaikki muut tiesivät siitä vuosien ajan paitsi pettäjien puolisot. Se oli kiusallista erinäisissä tilaisuuksissa. Lopulta petetyn vaimon perheystävänainen sai tietää, oli suoraselkäinen ja mielestään pakotettu paljastamaan suhteen. Se oli shokki petetyille. "Yhdeksän vuotta elin elämää, mikä ei ollut ollenkaan totta. Mikään ei voi olla loukkaavampaa", totesi petetty nainen. Silloin minä päätin, että jos sellainen tulee eteen, rollin. Mutta myönnän, että senkin jälkeen olen ollut vaiti. En kertaakaan ole ottanut riskiä. Tuskittelen aikani, mutten raaski. Itseni takia, koska siinä voi saada loat niskaansa, ja toisten. kun tiedän, että silmien sulkeminen voi olla tietoinen, välttämättömäksi määritelty valinta.

Olen ollut myös sivusta kuulemassa, kuinka uusi aviovaimo hehkutteli baarin vessassa olevansa täydellisen onnellisessa parisuhteessa. Tiesin satavarmasti, että hänen uusi miehensä oli muutamaa kuukautta aikaisemmin pettänyt häntä. Mies oli kertonut iskemälleen naiselle olevansa eronnut ja haluavansa suhteeseen. Pieni yksityiskohta oli jäänyt kertomatta. Hän oli mennyt uudelleen naimisiin edelliskesänä. Se selvisi, kun nainen kertoi uudesta tuttavuudestaan kaverilleen. Niin, mies oli ihan omalla (tunnetulla) nimellään tehnyt koko tempun. Ja tietysti tämä kaveri oli sen petetyn naisenkin kaveri. Oli siinä kaverilla kärvistelyä, kertoako vai ei. Ei kertonut, koska rakastunut nainen olisi todennäköisesti syyttänyt viatonta huijattua naista miehensä viettelemisestä. Sitä kaverini ei halunnut. Rohkeutta hänellä olisi ollut, naisten oikeuksien puolustaja kun on. Hän joutui valitsemaan solidaarisuutensa kohteen.

Melkoisen salattuja elämiä tavallisten ihmisten kesken. Ja miten paljon halua uskoa pariinsa. Hyvä niin. Vaikka toisaalta. Joskus silloin Suomi24:n aikoihin, suutuspäissäni, kun kohtasin satoja salarakkaita etsiviä miehiä, aioin kirjoittaa yleisönosastoon: Haloo, naiset, herätkää! Haluatteko te, että miehenne "on parempi puoliso, kun saa välillä vähän vierasta" kuten miehet monesti tekojaan perustelivat. Mutta olin hiljaa. Vaikka olin surullinen siitä, että naisia kohdellaan niin huonosti. Rakastetaan, muka, loukkaamalla pahiten.

Miksi? Olen edelleen vaiti. Myös lähempien piirien tapahtumista. Juuh, se on tätä nykyaikaa, kaikki huolehtikoon vain omista asioistaan. Niinkö?

Valheella on jäljet

Kun joku teema elämässä aktivoituu, se tulee esille monen nurkan takaa.

Valehteleminen. Se se on nyt. Ajankohtainen kakkonen.

Olen aina ollut huono valehtelemaan. Joskus sitä yritin, mutta jäin aina kiinni. Muistan myöhemmin vain sen, mitä oikeasti on tapahtunut enkä osaa pitää keksimästäni tarinasta kiinni. Totesin kantapään kautta, ettei minusta ole siihen. Minulla on siihen liian huono muisti. Politikoija Timo Soini totesi joskus jossain: "Totuuden muistat aina, pysy siinä."

Omaelämäkertakurssia käyvänä voin tietysti kyseenalaistaa koko homman. Muistot muokkaantuvat. Se on lohdullista. "Aina kun muistamme, teemme jossain mielessä työtä ja muunnamme muistojamme. Niitä ei vain kutsuta varastosta, ja ne eivät palaa varastoon muuttumattomina, kun niitä on käsitelty. Muistomme syntyvät uudelleen joka kerta, kun muistamme ne." (Steven Rose kirjassa 'Molekyyleistä muistiksi').

Vaan valehtelu on muuta kuin väärin muistamista. Kukaan ei unohda totuutta parissa päivässä tai eikä sitä, mitä teki tunti sitten. Kun kerron jotain, mistä tiedän, ettei se ole totta, teen sen tieten. Omista hyvistä syistäni. Haluaisin sen olevan totta. Haluaisin sinun uskovan, että totuus on tämä, minkä sanoiksi sinulle muotoilen. Mutta kuulijalle se on vain valhe.

Kun sitä sanaa kaunistelen, sanon 'valhettelu'. Se kuulostaa paljon lievemmältä, ihan hyväksyttävältä. Eilen Kaukametsässä kirjoittajani listasivat lempisanojaan. Tämän oman mietiskelyni takia heitin ilmaan sanan 'valhe', onko se kaunis vai ruma, siinäpä mielenkiintoinen kysymys. Eräs kirjoittaja nappasi sen omalle listalleen. Hmmm, onko 'valhe' sanana miellyttävän kuuloinen, onko valhe joskus hyvästä, sitä jäimme miettimään...

Samaa pohdiskeli kävelyterapeuttini. "Pitäisikö opetella valkoisia valheita? Joskus elämä olisi helpompaa, kun ei kertoisi (omaa) totuutta." Siinä olisi meille huonoille valehtelijoille haastetta. Emme ole oppineet sitä, vaikka esimerkillisiä sanoilla huijaajia kohtaamme aika ajoin.

Monesti valehtelemista selitellään, että sillä lailla suojelee lähimmäisiään. Sen kuulin sadasti roikkuessani Suomi24:n treffipalstoilla aikanaan. Vaimoa ei haluttu loukata kertomalla, että haen hiukka "rakkautta" muualtakin kuin omien parillisten vällyjen välistä. Niin ilmiselvä valhe, ettei sitä voi kieltää erkkikään. Se on itsekästä itsensä suojelemista. Totuuksilta peilissä, jos sinne sattuisi kurkistamaan. Pelkuruutta.

 "Sweet little lies". Niin lauletaan laulussa. Se taas tarkoittaa, että kuulemme mielellämme kauniita valheita. Joskus sitä vaan haluaa uskoa 'muunneltua totuutta' - mikä on myös nätti tapa ilmaista valehtelevansa. Minäkin olen ihan vapaaehtoisesti uskonut höpöpuheita. Kun esim. Chydeniuksen Kaj sanoi minun olevan maailman kaunein ja älykkäin nainen, otin sen tosissani! Uskottava on, kun sanotaan.

Miksi sitten saan hepakoita, kun minulle valehdellaan? Vaikka kuinkakin hyvästä syystä. (Edellämainitunlaisia suloisia valheita lukuunottamatta.)

Sitä mietin näinä päivinä. Kun ihmettelen aikaisemmin mainitun omaelämäkertakirjoittamiskurssin esille nostattamaa asiaa menneisyydestäni, jonka olin täysin unohtanut. Olenko valehdellut itselleni? Kun totuus tekee kipeää. Hmmm...

Ja kun seuraan läheltä, miten jotkut vapaaehtoisesti elävät löysässä hirressä. Parisuhteessa, jossa yhteisen elämän jatkuminen on veitsen terällä päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Kuinka mies ja nainen valehtelevat, hyvistä syistään, toisilleen niin, etteivät sitä edes huomaa. (Tai siis mies huomaa kyllä, isoimmat, mutta nainen ei halua huomata pieniäkään.) Siitä on tullut elämäntapa. Kumpikin tietää uskovansa todennäköisiä valheita. Jatkavat silmien (ja korvien) sulkemispeliä pelosta, että koska tahansa voi olla se hetki, kun kaikki romahtaa. Jolloin onneksi tulee tilaisuus alkaa uusi elämä, valheetta.

Mutta valheella on jäljet. Joskus lyhyet, joskus hyvinkin pitkät. Ne jäljet voivat olla niin kipeät, että vielä kymmenenkin vuoden päästä itkettää. Ne saavat aikaan luottamuspulan, oli kyseessä sitten pieni tai iso valhe. Oli syy valehdella sitten kuinka ymmärrettävä tahansa. Menetettyä luottamusta ei palauteta. Mutta senkin kanssa voi elää. Niinkuin usein elämme. Kukaan ei taida valehtelulta säästyä. Ihmisenkokoisessa elämässä.

KYLLÄ, VÄLITILA

Kuvittelet siis pääseväsi

välitilasta?

Se on sinussa joka solussa

et voi vetää siitä

yhtäkään lankaa

ilman että

purkautuisit itse kuin nailonsukka.

Outoa kyllä,

kiinnikekin on olemassa:

olet osa pientä ja olennaista hyppäystä

kohti

kuilun alkua

ja 

ilon alkua.

(Marie-Claire Bancquart)