Valehteleminen. Se se on nyt. Ajankohtainen kakkonen.
Olen aina ollut huono valehtelemaan. Joskus sitä yritin, mutta jäin aina kiinni. Muistan myöhemmin vain sen, mitä oikeasti on tapahtunut enkä osaa pitää keksimästäni tarinasta kiinni. Totesin kantapään kautta, ettei minusta ole siihen. Minulla on siihen liian huono muisti. Politikoija Timo Soini totesi joskus jossain: "Totuuden muistat aina, pysy siinä."
Omaelämäkertakurssia käyvänä voin tietysti kyseenalaistaa koko homman. Muistot muokkaantuvat. Se on lohdullista. "Aina kun muistamme, teemme jossain mielessä työtä ja muunnamme muistojamme. Niitä ei vain kutsuta varastosta, ja ne eivät palaa varastoon muuttumattomina, kun niitä on käsitelty. Muistomme syntyvät uudelleen joka kerta, kun muistamme ne." (Steven Rose kirjassa 'Molekyyleistä muistiksi').
Vaan valehtelu on muuta kuin väärin muistamista. Kukaan ei unohda totuutta parissa päivässä tai eikä sitä, mitä teki tunti sitten. Kun kerron jotain, mistä tiedän, ettei se ole totta, teen sen tieten. Omista hyvistä syistäni. Haluaisin sen olevan totta. Haluaisin sinun uskovan, että totuus on tämä, minkä sanoiksi sinulle muotoilen. Mutta kuulijalle se on vain valhe.
Kun sitä sanaa kaunistelen, sanon 'valhettelu'. Se kuulostaa paljon lievemmältä, ihan hyväksyttävältä. Eilen Kaukametsässä kirjoittajani listasivat lempisanojaan. Tämän oman mietiskelyni takia heitin ilmaan sanan 'valhe', onko se kaunis vai ruma, siinäpä mielenkiintoinen kysymys. Eräs kirjoittaja nappasi sen omalle listalleen. Hmmm, onko 'valhe' sanana miellyttävän kuuloinen, onko valhe joskus hyvästä, sitä jäimme miettimään...
Samaa pohdiskeli kävelyterapeuttini. "Pitäisikö opetella valkoisia valheita? Joskus elämä olisi helpompaa, kun ei kertoisi (omaa) totuutta." Siinä olisi meille huonoille valehtelijoille haastetta. Emme ole oppineet sitä, vaikka esimerkillisiä sanoilla huijaajia kohtaamme aika ajoin.
Monesti valehtelemista selitellään, että sillä lailla suojelee lähimmäisiään. Sen kuulin sadasti roikkuessani Suomi24:n treffipalstoilla aikanaan. Vaimoa ei haluttu loukata kertomalla, että haen hiukka "rakkautta" muualtakin kuin omien parillisten vällyjen välistä. Niin ilmiselvä valhe, ettei sitä voi kieltää erkkikään. Se on itsekästä itsensä suojelemista. Totuuksilta peilissä, jos sinne sattuisi kurkistamaan. Pelkuruutta.
"Sweet little lies". Niin lauletaan laulussa. Se taas tarkoittaa, että kuulemme mielellämme kauniita valheita. Joskus sitä vaan haluaa uskoa 'muunneltua totuutta' - mikä on myös nätti tapa ilmaista valehtelevansa. Minäkin olen ihan vapaaehtoisesti uskonut höpöpuheita. Kun esim. Chydeniuksen Kaj sanoi minun olevan maailman kaunein ja älykkäin nainen, otin sen tosissani! Uskottava on, kun sanotaan.
Miksi sitten saan hepakoita, kun minulle valehdellaan? Vaikka kuinkakin hyvästä syystä. (Edellämainitunlaisia suloisia valheita lukuunottamatta.)
Sitä mietin näinä päivinä. Kun ihmettelen aikaisemmin mainitun omaelämäkertakirjoittamiskurssin esille nostattamaa asiaa menneisyydestäni, jonka olin täysin unohtanut. Olenko valehdellut itselleni? Kun totuus tekee kipeää. Hmmm...
Ja kun seuraan läheltä, miten jotkut vapaaehtoisesti elävät löysässä hirressä. Parisuhteessa, jossa yhteisen elämän jatkuminen on veitsen terällä päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Kuinka mies ja nainen valehtelevat, hyvistä syistään, toisilleen niin, etteivät sitä edes huomaa. (Tai siis mies huomaa kyllä, isoimmat, mutta nainen ei halua huomata pieniäkään.) Siitä on tullut elämäntapa. Kumpikin tietää uskovansa todennäköisiä valheita. Jatkavat silmien (ja korvien) sulkemispeliä pelosta, että koska tahansa voi olla se hetki, kun kaikki romahtaa. Jolloin onneksi tulee tilaisuus alkaa uusi elämä, valheetta.
Mutta valheella on jäljet. Joskus lyhyet, joskus hyvinkin pitkät. Ne jäljet voivat olla niin kipeät, että vielä kymmenenkin vuoden päästä itkettää. Ne saavat aikaan luottamuspulan, oli kyseessä sitten pieni tai iso valhe. Oli syy valehdella sitten kuinka ymmärrettävä tahansa. Menetettyä luottamusta ei palauteta. Mutta senkin kanssa voi elää. Niinkuin usein elämme. Kukaan ei taida valehtelulta säästyä. Ihmisenkokoisessa elämässä.
KYLLÄ, VÄLITILA
Kuvittelet siis pääseväsi
välitilasta?
Se on sinussa joka solussa
et voi vetää siitä
yhtäkään lankaa
ilman että
purkautuisit itse kuin nailonsukka.
Outoa kyllä,
kiinnikekin on olemassa:
olet osa pientä ja olennaista hyppäystä
kohti
kuilun alkua
ja
ilon alkua.
(Marie-Claire Bancquart)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti