Kohtaamisia lupauksineen

Eilinen työpäivämme alkoi vanhan kärttyisen elämäänsä tympääntyneen ukon kolmeneurontussijupakalla. Ukot vaihtuu, asia ei. Hassu ilmiö sinänsä. Oli ajellut, muka, 60 kilometriä vain valittaakseen. Ei halunnut ensin edes rahojaan takaisin, halusi vain läksyttää meitä, mutta heltyi lopulta, rahoille. Anteeksi emme saaneet. Emmekä enää tule saamaan tilaisuutta kyseisenlaisen tavaran myyntiin hänelle. Voi hitto!

Tämä oli pieni myönnytys kainuulaiselle kansanperinteelle. Negatiiviselle puheelle. Mutta vain siksi, että kun hehkuttelen kohta tätä päivää, niin kontrastit on kohdallaan.

Tänään oli (taas) päivien päivä. Työpäivien.

Miten mukavaa myyntityö voikin olla! Vaikka totuuden nimissä ei minusta olisi minkään muun myyjäksi kuin kirjojen. Vähän siinä sivussa tulee myyskenneltyä kansioita, muistikirjoja, karttoja ja korttejakin. Mutta vain kirjat ja niiden ostajat saavat minut hurmoksiin.

Ensimmäinen ilahduttava asiakas oli jääkäriherrahenkilö, jolle myin aapisen ja satukirjan. Tervehdys vain, jos toteutit uhkauksesi, ja tulit lukemaan näitä riipustuksia.
Miä pidän lupaukseni ja kirjoitan sinusta.

Jääkäriherralla - oikeasti hänellä on jokin muu titteli (muukin kuin asiakas) mutta pidän tästä - on psykologista silmää, ammattinsakin puolesta, sillä jo toisessa lauseessa hän kehaisi myyjää hyvistä aikaisemmista suosituksista. Paitsi tuloksellinen ostojamyyntitapahtuma, siitä kehkeytyi melkoinen keskustelukin. Johon jossain vaiheessa liittyi eräs vanhempi rouvashenkilö. Ehdimme puhua paitsi pienistä prinsessoista niin myös aapiskokemuksista ennenmuinoin, iästä, pihiydestä ja tuhlailusta, rahanarvosta, nykyisistä asevelvollisista, ja jotain yleismaailmallistakin taisimme sivuta. Paha kyllä, jossain vaiheessa on keskustelu aina lopetettava ja palattava varsinaiseen hommaan. Ehkä herra jääkäriherra jatkaa keskustelua kanssani tällä foorumilla vaikka... Tai ainakin seuraavalla kerralla kirjahyllyjen lomassa. Kiitos kuitenkin tämänpäiväisestä!

Keskivertoilahduttavia asiakkaita kävi kaiken päivää. Onneksi, sillä kollegani Anne hälyytettiin kanssani töihin vapaapäivänä. Jos tussistatakkuuntuneita olisi ollut enemmän, hänen vapaapäivän menetyksensä olisi ollut kurjempi. Nyt päivä meni kepeissä tunnelmissa. Saimme eräältä asiakkaalta jopa torinraikkaat omenat. Kaverilta, juu, mutta silti. Maistui se. Myyntityö.

Toinen erityis-specialasiakas oli tänään eräs Helena, jonka kanssa olemme jääneet suustamme kiinni useamman kerran. Hän on jokakertainen ilo myyjättärelle. Ja ihan myös kanssaihmiselle. Sain häneltä männä talvena loistavaa palvelua eräässä ikävämaineisessa virastossa. Ja pääsin vastapalvelemaan häntä myöhemmin kirjakaupalla. Nyt olemme kavereiksi ryhtymistä vaille. Keskustelujen seurauksena. Olemme puhuneet lukemisen lisäksi ainakin pienistä elämäniloista. Monista.

Tervetuloa kuulolle, Helena, ja keskustelemaan, jos tulit tänne saakka! Kumpikaan meistä ei palvele asiakkaita hyvin sen takia, että siitä jotain erityistä palkkaa saisimme, väittäisin. Mutta hyvillä mielin otamme vastaan sen, mitä kontakteista seuraa. Parhaimmillaan tätä. Ihmisten kohtaamista. Oikeasti.
Kiitos tämänpäiväisistä.

Hahaa!!! Olen pitänyt puheita facebook-kontaktien ihanuudesta. Ja nyt ihan pokkana hehkutan livekohtaamisia. Takin kääntäminen sujuu. Vaan mitäs pahaa kääntötakeissa. Ei ne toisiaan poissulje. Kaikki tavat kohdata ihmisiä, ihmisinä, on hyvästä. Kirjallisesti, kasvokkain tai miten ikinä.

Se on niin pienestä kiinni. Läsnäolemisesta, kiinnostuksesta toisia ihmisiä kohtaan, ja elämää. Kohtaamisten määrät ja laadut.

Kohtasin. Lupasin. Kirjoitin. Höpinöitä.

Kohdataan taas. Toisessa kohdassa. Ja tässä.

Äkkiarvaamattomia väristyksiä

Elämässä on asioita, jotka eivät neutraloidu. Ikinä.

Sellaiset kuin äitien kuolemat.

Eilen sain käteen Eeva Kilven uuden kirjan. Nähdessäni hänen nimensä kirjan kannessa  ilahduin. Mutta tajutessani kirjan nimen "Kuolinsiivous", kylmät väreet piirtyivät jäähilenaarmuiksi kaikkialle iholleni.  Eivätkä ne sulaneet minuutissa eivätkä kahdessa.

Äitini kuoli marraskuussa 1995. Äkkiarvaamatta.

Jälkeenpäin ajatellen ei niin arvaamatta. Enne tuli puolta vuotta aiemmin.

Äitini sai keväisen, tavallista kiihkeämmän siivousvimman. Hän perkasi vintin, väliköksi kutsutun. Kävi läpi joka ainoan nurkan, laatikon, pussukan ja kasan. Hän siivosi komerot. Liiterin vintin. Kellarin. Viikkokausia hän tutki elämäänsä. Jonka hän oli viettänyt siinä samassa talossa.

Äiti ei ollut asunut koskaan missään muualla.  Hän selasi sen kaiken. Eletyn. Elämänsä.

Tavaroita vietiin kaatopaikalle ja saunanuuniin. Hän siivosi vahvoin käsin. Avoimin silmin. Jäljelle jäi vain siisteyttä ja selkeyttä.

Äiti teki kuolinsiivouksensa.

Nimenomaan Eeva Kilpi teki eilisestä Kuolinsiivouksesta hytisyttävän. Kuudentoista vuoden jälkeen vavisuttavan. Pysähdyttävän hetken ja kuvan.

Eeva Kilpi oli äitini lempikirjailija. Hän tapasi Kilven kustantajien pippaloissa Helsingissä. Sellaisia järjestettiin libristeille ennen muinoin. Hän oli vaikuttunut Kilvestä. Ja Kilven kirjoista hyllyssään.

Äiti - Eeva Kilpi - kuolinsiivous. Minussa värisee vieläkin. Luopuminen. Kiitollisuus. Iankaikkinen ikävä.

Itken sitä.

Äitiä. Äitiä itsessäni. Minun mielessäni.

-

Elämän malja, äidille! Malja Eeva Kilvelle! Malja viisaille naisille!

Oikeaan maailmanaikaan syntynyt

Nora exlibris kirjoittaa Karin Johannissonin teoksen Melankolian huoneet (Atena, 2012) olevan hieno ja ajatuksia herättävä tietokirja. Ja siteeraa kirjaa:
"Menestyneet nuoret naiset, joilla on haaveellisia nimiä kuten Lea ja Laura, liihottelevat vailla identiteettä, pelkän ulkokuorensa määritteleminä. Vartalo on heidän peruspääomansa. Loputtoman joustavina heitä ohjaa hätääntynyt halu sopia joukkoon ja he ovat jatkuvasti valmiita muokkaamaan itseään: rooliin, tilaan, tilanteeseen tai ottaakseen jotakin haluamaansa.
Pahinta olisi menettää markkina-arvonsa."

Huh, mikä helpotuksen tunne jälleen kerran hulvahtaa rintaan. Olen elänyt onnellisina aikoina! Peilinä se maailma, jossa eletään nuorta aikuisuutta juuri nyt.

Näen päivittäin kymmenittäin kloonattuja meikkikerrosten alle piiloutuneita nuoria naisia. Heistä suurin osa pukeutuu samalla tavoin. Peittämättä mitään. Laihoina kuin ongenkoukut. Mutkalle menneinä. Ympäröivän maailman vaatimuksesta. Tai sen, minkä media on heidän päähänsä vaatimuksiksi iskostanut.

Miten ihmeessä heillä jää aikaa huolehtia omasta kasvustaan... tutkia sitä, keitä he oikeasti ovat. Miettiä sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Ei minunkaan ikäpolveni ollut nuoruudessaan ulkonäkö/muotopaineita vailla, eikä kai mikään polvi ole ollut. Mutta kyllä kasvot ovat tällä vuosisadalla kireämmät nuoresta alkaen kuin silloin ennen.

Ja itsekullakin kasvunpaikkoja on jäänyt tänne viidenkympin toispuolellekin. Mutta tää on kai sitä vanhuutta, kun mennyt tuntuu niin kauniilta karjalalaiselta.

No en myönnä. Löytyy sille muitakin perusteita, miksi ennen oli paremmin, ainakin kotoisammin ja arvokkaammin kuin nykyään...

Taas punkee mielen päälle Fifty shades of Grey'n karmaiseva sanoma. Nuorille naisille ja miksei vanhemmillekin naisille. (Joiden uskottavaan imagoon mm. Briteissä kuuluu Fifty Shades kädessä julkisissa tiloissa, kuulemma.) Jotka haluavat pitää nuoruudestaan kiinni viimeiseen kasvojenkohotusmahdollisuuteen asti. Eli kun olet kiltti ja teet, mitä mies tahtoo, sinua (ehkä) rakastetaan omana itsenäsi In the end. Ehkä. Tai sitten ei. 

Se on kamalaakin kamalampi elämänohje. Ja vielä tunteiden kautta, sadomasokistisromanttisessa asussa syötetty ja siksi niin tehokas. Kaikessa kiihottavuudessaan pelottava. Pelottavuudessaan kiihottava.

Mihin päädyn tässä rönsyilevässä ajattelussani?

Minun sukupolveni, suhteellisen paljon lukevan sukupolven - juu, saa lukea että ilkuttujen keski-ikäisten kulttuuriakin ylläpitävien naisten - inhimillisemmän elämänasenteenkin myötä, myös toisenlaiset kirjat, toisenlaiset arvot ja toisenlaisen maailman tiedostaminen ja tunteminen saa huomiota.

Hyvähyvä Sofi Oksanen, joka, paradoksaalista kyllä ulkomuotopanssaristaan, ja sukupolvestaan huolimatta, kirjoittaa tärkeitä, rohkeita ja viisaita kirjoja. Ja osaa ne vielä markkinoida niin kuin ei kai kukaan tätä ennen tässä maassa. Saa aikaan valtavia ihmisten liikehdintöjä ympäri maata, ja maailmaakin. Käyttää loistavaa liikenaisälyään kirjallisuuden hyväksi. Hyvän asian.

Eläköön fiksut ajattelevat nuoret naiset! Ja vähän vanhemmatkin!

Pikkumaista kiitollisuutta

Viime kesän yksi huikeimmista hetkistä oli, kun sain kirjakaupalle postikortin. Siinä asiakas kiitti hyvästä palvelusta:

                           

"Tarjalle iso kiitos 

eräältä juhannusviikon

asiakkaalta, jolle myit

3 pokkaria

suosituksin.

Lämmintä kesän jatkoa.

t: Juho"

Siis joku tuntematon näkee niin paljon vaivaa kiittääkseen, että laittaa postikortin. Meinasin valahtaa polvilleni. Ja sydämen seutuvilla kilisteltiin monta päivää sen kunniaksi.

Yleensä vaivaa näkevät vain ne, joilla on valittamista. He laittavat viestiä sähköpostilla asiakaspalveluun. Siitä saadaan noottia ja joudutaan selittelemään, puolustautumaan. Asiakas on aina oikeassa. Silloinkin, kun hänen elämässään ei ole mikään hyvin.

Aiheita siihen riittää. Tusseissa, jotka ovat kuivahtaneet. Meissä myyjättärissä. Asiakkaan omassa pahassa olossa, joka kulkee mukana paikasta toiseen.

Kiittäjät, joita heitäkin on kiitettävästi, sanovat sen yleensä kaupasta lähtiessään. Ei pöllömpää! Vaikkei dokumenttia jääkään kuin omaan sydämen kirjanpitoon. Sellainen levittää hymyä entisestään. Ja saa minut palpattelemaan yhäti kerkeämmin.

Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Olen sitten kissa. Elän mielelläni kiitoksilla. Olen opetellut ottamaan kiitoksia vastaan vähättelemättä niitä. "Oi, miten mukava kuulla!" naurahdan.

Välillä kerron kiitoksista kavereille. Kaikenlaisia katseita kohtaan. Niitä, jotka vilpittömästi iloitsevat, ja niitä kohteliaita. Kommentoijiakin on. Kaikenlaisia. Ja niitä, jotka vaikenevat. Se heille sallittakoon. Eihän sellainen intoilu itsestä ja onnistumisista ole mistään kotoisin, eipä ei.

Tykkään itsekin kiitellä. Hyvästä palvelusta. Ja sanon sen ääneen. Ja iloitsen siitä, kun kiitoksensaaja on mielissään. Hämmästyneenä tai ei.

Hyvän jakamisesta tulee hyvä mieli.