Äkkiarvaamattomia väristyksiä

Elämässä on asioita, jotka eivät neutraloidu. Ikinä.

Sellaiset kuin äitien kuolemat.

Eilen sain käteen Eeva Kilven uuden kirjan. Nähdessäni hänen nimensä kirjan kannessa  ilahduin. Mutta tajutessani kirjan nimen "Kuolinsiivous", kylmät väreet piirtyivät jäähilenaarmuiksi kaikkialle iholleni.  Eivätkä ne sulaneet minuutissa eivätkä kahdessa.

Äitini kuoli marraskuussa 1995. Äkkiarvaamatta.

Jälkeenpäin ajatellen ei niin arvaamatta. Enne tuli puolta vuotta aiemmin.

Äitini sai keväisen, tavallista kiihkeämmän siivousvimman. Hän perkasi vintin, väliköksi kutsutun. Kävi läpi joka ainoan nurkan, laatikon, pussukan ja kasan. Hän siivosi komerot. Liiterin vintin. Kellarin. Viikkokausia hän tutki elämäänsä. Jonka hän oli viettänyt siinä samassa talossa.

Äiti ei ollut asunut koskaan missään muualla.  Hän selasi sen kaiken. Eletyn. Elämänsä.

Tavaroita vietiin kaatopaikalle ja saunanuuniin. Hän siivosi vahvoin käsin. Avoimin silmin. Jäljelle jäi vain siisteyttä ja selkeyttä.

Äiti teki kuolinsiivouksensa.

Nimenomaan Eeva Kilpi teki eilisestä Kuolinsiivouksesta hytisyttävän. Kuudentoista vuoden jälkeen vavisuttavan. Pysähdyttävän hetken ja kuvan.

Eeva Kilpi oli äitini lempikirjailija. Hän tapasi Kilven kustantajien pippaloissa Helsingissä. Sellaisia järjestettiin libristeille ennen muinoin. Hän oli vaikuttunut Kilvestä. Ja Kilven kirjoista hyllyssään.

Äiti - Eeva Kilpi - kuolinsiivous. Minussa värisee vieläkin. Luopuminen. Kiitollisuus. Iankaikkinen ikävä.

Itken sitä.

Äitiä. Äitiä itsessäni. Minun mielessäni.

-

Elämän malja, äidille! Malja Eeva Kilvelle! Malja viisaille naisille!