Myöhässä lukeminen ei ole minulle uutta. Kun äitini oli vielä elossa, hän keräsi omia ja naapurin Tainan tuomia aikakauslehtiä pinoihin minua varten. Luin niitä kotona käydessäni. Minua ei haitannut lehtien ikä. Hyvin kelpasivat uutiset vuosienkin takaa. Minulle ne olivat uutta. Ja onko sillä väliä milloin kukakin julkkis meni naimisiin kenenkin kanssa. Annoin itseni hämmästellen lukea vanhentuneitakin juttuja. Saamatta tikkuja silmiin.
Siinä lienee perustetta sille, että luen nykyään sanomalehteäkin omituisesta näkövinkkelistä. Kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin. Suurille linjoille taidan olla sokea, ainakin yhteiskunnallinen kaihi minua vaivaa.
Mutta nyt silmiin pisteli.
Ensinnä.
Ella ja Kaverit -elokuvasta kertovassa jutussa 11-vuotias näyttelijä kertoo: "Mulla oli aina unelma, että haluaisin nähdä nimeni lopputeksteissä ja se toteutui."
Voi hyvänen aika! 11 vee. On unelmoinut aina. Voi hyvänen aika! Miten minusta kuulostaa siltäkin, että joku muu puhuu tuon lapsen äänellä. Kunnianhimoinen vanhempi ehkä...
54-vuotiaasta näkökulmasta olen surullinen.
Odottaminen on niin suhteellista.
Olen monesti miettinyt, kuinka ennenvanhaisessa elämässä oli niin paljon enemmän aiheita arkiseen iloon. Kun unelmiaan, pienempiäkin joutui odottamaan.
Kun kädet valmiina magnetofonin näppäimillä odotteli lauantai toisensa jälkeen suosikkikappalettaan Nuorten sävellahjasta. Ja kun sen sitten sai, oli niin onnellinen, kelasi sitä yhtä ja samaa biisiä sata kertaa peräjälkeen ja nautti. Piti oikein kaverille soitella, että nyt minulla on se, ja kutsua kuuntelemaan.
Tai kun sen suosikkilaulajan LP-levyn tai kasetin vihdoin ja viimein sai jouluna tai syntymäpäivänä. Tai kun minua vähän vanhemmat saivat ne haaveillut kaupasta ostetut ikiomat sukset, kuten eräs asiakas kanssani muisteli. Sitä oli niin onnellinen, ettei meinannut seuraavana yönä unta saada.
Nyt suosikkilevyn saamista pitää odotella niin kauan kuin tietokone lataa sitä puhelimeen. Tai suksia siiheksi, kunnes päästään markettiin. Jos niin tavanomaista enää halutaankaan. Niitä pidetään itsestään selvyyksinä.
Menneiden aikojen haikailijoille naureskellaan, tiedän. Silti kaipaan niitä tilaisuuksia onnenhetkiin. Nykylapsille ja vanhemmillekin. Aikoja jolloin saamisen ja saavuttamisen iloa pidäteltiin, pakon edessä mutta silti. Nyt mikään ei riitä ja kaikilla on paha olla. Miljardöörien haalea vesi -syndrooma on tarttunut tavallisiinkin ihmisiin. Siis se, että kun kaikki on saatavissa, mahdollinen ja mahdoton, niin mikään ei tunnu miltään. Ja elämä on tyhjää, vaikka sitä yrittäisi täyttää kuinka.
En vaihtaisi lapsuus- ja nuoruusaikojani nykyisenlaisiin. Enkä onneksi saakaan.
-
Toisenna.
Jälleen kerran teoillaan saa kunniaa virkamies, jonka toinen puoli on hyvin pimeä. Se puoli, joka ei näy julkisuudessa, mutta joka saa yksittäisten ihmisten elämän helvetilliseksi. Tai kapuloita rattaisiin sellaisissa asioissa, jotka jollekulle toiselle, herrammemuurahaiselle olisivat todella merkityksellisiä. Päivittäisessä elämässä.
Lukemassani uutisessa esimerkillisyydessään esille nostettiin henkilö, jonka toiminta työyhteisössä ei kestäisi päivänvaloa. Siis ei puhdas ammatillinen mutta se muu, vallankäyttö ja käytös. Todistin vieressä kuinka hän omissa kateuksissaan ja katkeruuksissaan tyssäsi kollegansa uran. Joidenkuiden on niin vaikea sietää hyvää työtä ja menestystä lähellään. Se kun on itseltä pois. Ja itse rupeaa näyttämään vähemmän hyvältä toisen tehdessä asioita paremmin kuin itse osaa tai viitsii. Olen edelleenkin pahoillani siitä, että tämä kaupunki menetti ammattitaitoisen ja miellyttävän työntekijän. Tämän toisen "esimerkillisen" työntekijän henkilökohtaisten traumojen takia. Alalla, jossa valitellaan työvoimapulaa. Hyhhyh.
Muistui mieleen tapaus entisestä kotikaupungistani. Kehitysvammaisille suunniteltiin uutta asumisyksikköä. Sen kadun varrella, johon talo aiottiin rakentaa, asui muuan neurologi. Hän ryhtyi julkisesti vastustamaan hanketta, koska asuinalueen maine kärsisi ja talojen hinnat romahtaisivat. Hän sai tahtonsa läpi. Talo rakennettiin toisaalle. Sanomattakin selvää on, ettei siellä talojen hinnoille tapahtunut mitään. Päinvastoin kadulla tuli usein vastaan iloisesti tervehtiviä uusia asukkaita. Kehitysvammaiset ovat monesti päivänsäteitä lähipiirilleen. Vai sitäköhän kyseinen rouvashenkilö oikeasti pelkäsikin? Iloa ja eloa.
Tiedän tässäkin kaupungissa muita julkkiksia, joita yleisesti kehutaan jopa ylimaallisen hyviksi ihmisiksi työssään, mutta jotka arkitodellisuudessa ovat esim. pahimman sorttisia työpaikkakiusaajia. Kulissit pysyvät silti. Ikävät salaisuudet pidetään poissa silmistä eikä niille tehdä mitään. Peli jatkuu hamaan eläkeikään ja ehkä pidemmällekin. Voi meitä!
Nyt tuli vaan mieleen, että kaikki nämä, joista nyt puhun, ovat ns. auttamisammateissa. Hmmm...
-
Kolmanna.
Yhdessä mainoksessa luvattiin litteä vatsa.
-
