Meinaamisista

Facebookissa silmään pistävät päivitykset, joissa kerrotaan jotain kivaa tapahtuvan tai tapahtuneen. Ne saavat peräänsä tukun kommentteja, joissa kerrotaan, ettei pääse ja selitellään miksi ei ja ehkä harmitellaankin.
"Mäkin olin tulossa mut juutuin kiinni näppiksen ja tuolin väliin..."
"Hitsi kun en ehtinyt..."
"Hengessä mukana, kun nyt muuten ei kykene"
Vaan kuinka tosissaan on oltu lähdössä?! Se epäilyttää, kun niin käy kerta toisensa jälkeen.

Jos on järjestävänä osapuolena, harmitusta ei voi estää. Peukutusten ja muiden lupausten määrä ei kerro mitään paikalle entävien määrästä. Silloinkaan kun järjestetään sellaista, mitä on erityisesti toivottu. Kuten kirjailijahaastatteluja, konsertteja, keskustelutilaisuuksia ja paneeleita, illanviettoja taikka muuta yhteistä puuhaa.

Kotisohvalle ja omiin aatoksiin, television ääreen tai pihamaalle tulee jäätyä itsekunkin.

Mielenkiintoinen vertailukohta on, että Putouksia ja muiden hilipimpulateeveeohjelmia katsomaan osuttaudutaan sankoin joukoin. Meitä kiinnostaa enemmän meille tuntemattomien ihmisten touhut kuin lähellä olevat tapaukset  Kyse ei läheskään aina siitä, että paikalliset tapahtumat, edes paikallisten toteuttamat olisivat jotenkin huonompia, joskus ihan päinvastoin. Tälläkin kylällä tasokasta nähtävää, kuultavaa, koettavaa ja osallistuttavaa on vaikka kuinka.

Tapahtumilla on myös taipumus kasautua. Samalle illalle saattaa osua montakin kiinnostavaa tapahtumaa. Joskus on käynyt niin, että olen ratkaissut valintaongelman sillä, etten mene minnekään. Jään kotiin. Minäkin. Olemaan itseni kanssa. Tässä iässä harvoin on enää katuu sitäkään, ettei mennyt. Paljon on koettu ja uutta tulee koetuksi, vaikka harvemminkin.

Syitä siis on, jotka tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Tapahtumistarjonnan edessä.

Jonnee on Pampyöliin, sanoi isä ennen. Kun rutkatin lapsena, että lähetää jonnee.

Elämän Pampyölit, siellä ne on ja odottaa.