Tyhjän paperin kammo.
Työkseni siihen kikkakolmosia jakelen. Kokemuksen rintaäänellä. Tiedän, miten sen voi selättää. Helposti. Kirjoittamalla. Lause kerrallaan. Vaatimatta. Ihmetellen. Luottaen prosessiin. Ja itseensä.
Kaikki osaavat kirjoittaa, päästelen suustani alvariinsa. Ja näen kerta toisensa jälkeen, että näin on, todellakin.
Työkseni siihen kikkakolmosia jakelen. Kokemuksen rintaäänellä. Tiedän, miten sen voi selättää. Helposti. Kirjoittamalla. Lause kerrallaan. Vaatimatta. Ihmetellen. Luottaen prosessiin. Ja itseensä.
Kaikki osaavat kirjoittaa, päästelen suustani alvariinsa. Ja näen kerta toisensa jälkeen, että näin on, todellakin.
Opiskelen kirjoittamista Snellman-yliopistossa. Olen jo viikkoja tuskaillut, vaikeroinut. Tunnen epätoivoisesti, ettei tästä mitään tule. Omaelämäkertakirjoittamisen lopputehtävästä Autofiktiosta. Kahdesta kolmeen liuskaan. Viimeisteltyä tekstiä, sanoi opettaja. Aaaa...
Sama paniikki leijui edellisen lopputehtävän yllä, kun piti kirjoittaa jonkun julkkiksen elämästä kohtaus. Josta lukija ajattelee sen aivan varmasti olevan totta. Yllätin tekstillä itsenikin. Sitten kun olin sen viimetipassa kirjoittanut. Kun kuulin ryhmän ja opettajan palautetta. Se luokiteltiin fantasianomaiseksi! Minä kun en fantasiakirjallisuutta lue juuri ollenkaan. Paitsi 'Elämäni kirjana' (Peter Jacobi) -tyylisiä hulvattomuuksia. Ja kuulin tekstini vaikuttavan postmodernilta. Mitä en oikein edes ymmärtänyt. Minun tekstinikö?! Vaan ei auta tuo kokemus tässä ja nyt yhtään.
Taas pitäisi sanoja sisukkaasti tuottaa. Vetkuttelen. Ja armottomia laususkelen kirjoittamisen taidoistani. Kuten huomaatte, kirjoittamisen aloittamista voi siirtää kirjoittamalla jotain muuta. Ei tehoa minuun samat kannustuslauseet, joilla omia kirjoittajiani tuuppailen eteenpäin.
Sama juttu kuin muussakin elämässä. Ystävälliset ystäväni palauttelevat omia sanomisiani takaisin, kun tuskailen käänteitä, joissa masennuksen hätävalot vilkuttavat minulle silmää. Miten ne viisastelut ovat niin paljon uskottavampia toiselle sanottuina. Tai kun toiset sanovat ne minulle. Itseäni en tiukan paikan tullen usko.
Sama juttu kuin muussakin elämässä. Ystävälliset ystäväni palauttelevat omia sanomisiani takaisin, kun tuskailen käänteitä, joissa masennuksen hätävalot vilkuttavat minulle silmää. Miten ne viisastelut ovat niin paljon uskottavampia toiselle sanottuina. Tai kun toiset sanovat ne minulle. Itseäni en tiukan paikan tullen usko.
Onko niin, että on vain ryhdyttävä. Naputtelemaan tyhjään tiedostoon jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Muuta kuin että Saimi Ingrid on kuvassa mukana. Kuvassa 70-luvulta.
