Vaatimattomuus

Elän ihan uudenlaista elämää. Vaatimatonta.

Vaatimatonta, koska minulla ei ole rahaa tuhlattavaksi eikä aina edes tarpeellisiin. Joiden tarpeellisuus kyseenalaistuu, kun huomaa pärjäävänsä niitä ilman vuosikausia. Niin ettei lopulta huomaakaan niiden puuttuvan.

Tiskikonetta minulla ei ole ollut koko uuden elämäni aikana. Viime viikolla hukkasin johonkin tiskialtaan tulpan -  niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, roskiksetkin olen käynyt penkomassa mutta ei missään ole se - ja olen tullut toista viikkoa toimeen ilman sitä. Mielikuvitus saa sytykettä, kun miettii, millä saa veden pysymään altaassa koko tiskin ajan. Keksitty on. Ei mitään kiirettä kauppaan katsomaan, millaisia tulpantapaisia olisi tarjolla.



Autoakaan minulla ei ole. Entisessä elämässä mentiin autolla joka paikkaan. Nykyään pääsen pyörällä (vanhalla Helkama Kaunottarella) mihin vain, säällä kuin säällä. Kun pääsen jonkun autokyydissä matkaan, lyhyestikin, olen onnessani. Saati jos saan ajaa itse. Niinkuin viime viikolla. Oi, ne ihanat 65 kilometriä!

Puhumattakaan kaikista pienemmistä tarvekaluista. Ilman voi elää ja olla, ilman että arki olisi sen kummempaa. Olla siitä huolimatta ja ehkäpä juuri sen takia näin onnellinen. Siitä mitä on. Kuten Viisaat neuvovat.

Vaatimatonta elämäni on myös siksi, etten vaadi itseltäni enää niin mahdottomasti kuin ennen vanhaan. Olin silloin ennen armoton (ystävieni antama määritelmä) itseäni kohtaan. Vaadin itseäni osaamaan, pystymään, ymmärtämään, jaksamaan, hyväksymään ja ottamaan vastaan kaiken. Väännyin korkkiruuviksi kuten runooni kerran kirjoitin. Ja helpottuiko elämä, olinko tyytyväinen itseeni ja tekemisiini? No ei ja en.

Kun hain Finnveralta yrityslainaa, nainen, jonka kanssa siitä neuvoteltiin, totesi minulle: "Ole niin kuin olisit uudelleen sapatilla!" Olin ihan hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Eikös yrittäjän pidä tehdä töitä 24/7 eikä sekään riitä?! Mutta ymmärrän kyllä, mikä viisaus hänen sanomisessaan on. Ja olen hyvin hyvin kiitollinen siitä. Sain sellaista palvelua, inhimillisyyttä, jota en uskonut kylmässä yritysmaailmassa olevankaan. Rahan maailmassa.

Hiljaa hyvä tulee.
Mikään ovi ei aukea väkisin.
Maltti on valttia.
Kaikki käy hyvin, niin kuin on tarkoitettu.


Mutta on tähän totuttelemista. Tehdä asioita pikkuhiljaa, rauhallisesti, hötkyilemättä, hätäilemättä. Makustella, harkita, kuulostella, tunnustella, ottaa vastaan. Luottaa asioiden sujumiseen tarkoituksenmukaisella tavalla. Luottaa elämään. Elämä todistelee minulle lähes joka päivä, että asioilla on kuin onkin tapana järjestyä, ja yleensä vielä parhain päin. Klisee mikä klisee, jälleen kerran, ja niin totta. Että kaikki tapahtuu aina oikeaan aikaan.

Myönnän, että sisäinen tarkastaja välillä havahtuu luulemastani ikiunestaan. Ja kuiskii epäluuloa ja huonoja ennusteita. Vaan minäpä tainnutan sen hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen. Elämä, luotettava kumppanini, rinnallani seisoen. Minulla on lupa olla levollinen.

Tänä päivänä olen itselleni armollinen. Tällaisesta esimiehestä pidän. Joka uskoo minuun ja kykyihini. Muttei vaadi enempää kuin mihin kykenen. Kulloinkin. Mitä hyvää itsensä piiskaamisesta olisi, tai moittimisesta, ylettömästä vaatimisesta?! Ei mitään. Sen olen onnekseni oppinut.

Vuoden päästä voin sitten katsella taaksepäin ja tarkastella, onko tällaisessa asenteessa järkeä. Jos järjessä jotain järkeä on. Viimeksi eilen keskusteltiin kaverin kanssa siitä, mikä on järkevää. Meidän mielestämme liika järkeily tappaa ja tuhoaa kaiken. Elon ja ilon. Niin ihmisten elämistä kuin yhteiskunnastakin. Järjen järjettömyys on nähtävissä joka päivä, lehtien sivuilla, uutisissa, kaupungin kaduilla kulkiessa, tuttujen ja tuntemattomien tarinoita kuunnellessa.

Täällä vaatimattomassa kodossani näin vaatimattomasti ajattelen. Ja odotan jännityksellä mitä minulle vuoden päästä kuuluu. Mitä silloin olen oppinut vaatimattomuudesta, yrittämisestä ja elämästä. Ja itsestäni. Vi ses!

Turvallisuushakuisuudesta

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni teoista, jotka ovat ilmiselvää turvantunteen hakemista.

Olen tottunut turvallisuuden tunteiseen, tilanteessa kuin tilanteessa. Ihan vaan luonnostaan.

Aikanaan sain napakkaa tuulta siipien alle erinäisistä eroamisista. Alkoi heittääntymisten kukoistuskausi. Olen mennyt - joidenkuiden mielestä suorastaan uhkarohkeasti - sitä päin mikä eniten pelottaa.

Olen yllyttänyt siihen toisiakin, ja myönnän, vähän harmitellut, jos joku on alkuinnostuksensa jälkeen tehnyt u-käännöksen ja palannut takaisin vanhaan, tuttuun ja näennäisesti turvalliseen. (Vaikkei sellaista oikeasti olekaan. Kenelläkään. Milloinkaan. Mitään varmaa. Paitsi alituinen epävarmuus. Kaikessa. Kaikesta.)

Miksikö? No kun kukaan tuntemani ihminen, joka on uskaltanut lähteä uusille urille, ei ole katunut. Heillä on alkanut uusi täyteläinen elämä. He ovat olleet sen jälkeen vahvasti ja iloisesti elossa.

Tiedän hyvin, ettei isoja muutoksia voi tehdä ennen kuin niihin on valmis. Ja valmiiksi tuleminen kestää. Niin kauan, että huomaa, ettei valmiiksi tule koskaan. Eikä sitä oikeinta oikeaa aikaakaan ole olemassa. Mutta aikaa muutoksiin voimaantuminen ottaa silti. Että saa pähkittyä asiaa puoleen ja toiseen. Päättää jotain suurta, ja tulla sittenkin toisiin ajatuksiin. Satoja kertoja. Sitten on hyvä hypätä tuntemattomaan. Ja huomata, että kliseistä kliseisin klisee "Elämä kantaa" on totta.

Yksi läheisimmistä ystävistäni on minun vastakohtani, turvallisuusasioissa. Tiedämme kyllä syyn eroon. Ystäväni lapsuuteen liittyy hylkäämisiä. Perusihmissuhteisiin liittyi epävarmuutta, monenlaista. Vielä lähes viisikymppisenä hänen päivittäinen ja pidemmäntähtäimenkin elämänsä on suunniteltua ja harkittua. Niin pitkälle kuin mahdollista. Vaikka elämä on opettanut väliintulevien muuttujien voimasta, hänellekin, paljon. Mutta riskinotto ei ole hänen juttunsa, niin kuin on minun.

Minun lapsuuteni oli turvallista. Lähipiirissäni en juurikaan edes nähnyt turvattomuutta. Vaikka naapurin tytöillä ei ollut isää ja äidilläkin levoton elämäntapa, tai naapurin poika sai isältä selkäänsä syyttä suotta. Minun ei kotonani tarvinnut pelätä, hylkäämisiäkään. Kun isä oli toisella paikkakunnalla tuberkuloosiparantolassa, kirjeissäni hänelle ei ollut epäilyksen häivääkään siitä, tulisiko isä vielä kotiin. Ja tulihan hän. Olin rakastettu ja turvassa.

En luule edelleenkään, että elämäni tarvitsisi vankkoja, kaiken kestäviä turvaverkkoja. YEL-vakuutuksiakaan ottaessani tähtäimessäni ei ollut suuri eläke. Mutta ikäviin sattumuksiin varauduin niissä silti.

Mutta niistä turvahakuhetkistäni.

Teen asioita intuitiivisesti. Myös ruokaa.

Kun minua (vähän) pelottaa mitä tapahtuman pitää, yllätän itseni keittämästä mannapuuroa tai paistamasta makaronilaatikkoa, syömästä voipullaa ja juomasta viinimarjamehua. Lapsuuden turvaruokaa. Kyllähän sitä turvallisuudentunteita kaipaa. Sitä kai se parisuhteeseeen halajaminen on. Vaikka ajattelenkin, että turva on ihmisessä itsessään. Minussa on oma turvani.

Mutta tulee minulle niin levollinen ja hyvä olo, kun uudessa ihmisessä on jotain tuttua. Ajatuksissa. Hiusten värissä. Korvanlehden muodossa. Autoon istahtamisessa. Kahvinkeittämisessä. Naurun hörähdyksessä.
Käden karheudessa. Tekemisen ja olemisen tavoissa. Kokemisessa, tuntemisessa. Jopa tupakan tuoksussa - vaarin marjapussipöydässä sain pyöräyttää tuhkakuppia. Mutta se on jo toinen tarina.

Ja taitaa niitä olla jokunen muukin turvatekijä. Turvallisuuden tuoja. Minunkin elämässäni.

Turva. Turvallinen turvan tunne.

Josko minäkin olisin siihen taas valmis. Ettei aina tarvitse hyppiä jyrkänteiden reunoilta, olla pitämättä kaiteista kiinni, olla uusien hurjien tuulten vietävänä. Että josko jotain tuttua ja turvallista. Olisin valmis kokeilemaan.

Sovitaan niin, elämä!