Unissajuoksua

Olen nähnyt unia juoksemisesta. Joskus kun se on tullut mieleen päiväsaikaan, en ole ollut ihan varma, juoksinko oikeasti vai näinkö unta. Olin juossut unessa. Tietenkin.

Juokseminen on minulle vieras laji. Epäilin, ettei minusta ole juoksijaksi. Polveni ovat alkaneet narista portaissa, ihan kuin äidillä, jolla oli kulumia. Eikä ylipaino tee rasitusta polville yhtään helpommaksi. Enkä ole koskaan elämässäni juossut, siis juossutjuossut. Paitsi lapsena paikallisen urheiluseuran maastojuoksukisoissa. Ja koulussa Cooperin testeissä. Silloinkin, kun enemmästi urheilin ja olin suhteellisen hyvässä kunnossa, en käynyt juoksulenkillä. Juokseminen ei ollut niihin aikoihin tavallisen ihmisen hommaa.

Joskus se on pienestä kiinni. Olin myöhässä kävelylenkkitapaamisesta ja kaverini odotteli risteyksessä. Otin (alamäessä) pienen spurtin. Hän hämmästeli: "Katsoin kuinka kevyesti joku juoksee ja ajattelin, ettet se voi olla sinä." Eikä muuta tarvittu. Paitsi vielä toinen sysäys, kun kerroin asiasta toiselle ystävälleni: "Jonain iltana myöhään käyn kokeilemassa juoksuaskelia jollain pimeällä tiellä, ettei kukaan näe." Siihen sain kummastuneen katseen. Minun annettiin ymmärtää, että aika huono tekosyy. Niinkuin olikin.

Pari viikkoa sitten lähdin yksinäiselle iltakävelylle. Hetken mielijohteesta päätin kokeilla minuutin verran juoksemista juuri nyt (, kun kukaan ei nähnyt). Hyvänen aika! Sehän tuntui mukavalta. Ei ottanut pumpusta, jalat toimivat, mihinkään ei sattunut. Olin melkein tohkeissani.

Juoksin joka toisen minuutin, joka toisen kävelin. Kaveri kävi keväällä juoksukoulua ja oli ohimennen puheissaan kertonut sellaisesta juoksemisesta. Ja että jos ei meinaa jaksaa, pitää juosta niin hitaasti kuin ikinä kehtaa. Matka ei tapa, vaan vauhti. Muistin vielä päälle päätteeksi entisen jumppaguruni Annen neuvot, kuinka kaikissa suorituksissa pitää pitää vatsalihakset tiukkana. Ja Kummelin Timo Silakan valmentajan sanoin: "Purista perseellä normaalisti".

Olen juossut jokusen kerran. Intervallijuoksen, että jaksaisin ja pääsisin lajin kanssa sinuksi. Kun lasken minuutteja mielessäni, aivot keskittyvät laskemiseen. En ajattele muuta. Näen kyllä. Kauniit kuvakulmat polun varrella. Kun lopetan juoksemisen ja laskemisen, mieleen alkaa pulputa ideoita, lauseita ja ratkaisuja mielen päällä oleviin asioihin. Aivot siis ensin tuulettuvat tyhjemmiksi (hetkellisesti) ja sitten ajattelee raikkaammin.
Kirjoittamisguruni Natalie Goldberg neuvoi jo aikoja sitten, että kävelemällä pääsee pois ongelmista. Vai Julia Cameronko se oli? Vai molemmat? Mutta tämä on nyt uusi sovellutus tämä juokseminen, minulle.

Ja kyllähän näissä maisemissa juosta kelpaa. Melkein keskellä kaupunkia. Tänäänkin aurinko paistoi suoraan silmiin. Toivottavasti jaksan ja paikat kestää. Juokseminen on.

Ihminen on kuin Pavlovin koira. Kun tekee jotain urheillullista, tekee mieli muutakin sen sortin hyvää. Juuri nyt kaurapuuro muhii lenkinpäällisateriaksi.

Yksi terveellinen elintapa voisi, mielellään, aktivoida muita terveellisiä tapoja. En ole vielä nähnyt unia, kuinka syön pelkkää terveysruokaa tai jumppaisin kuten muinoin. Mutta ehkä vielä jonain yönä uneksin...