Sanojen painoarvoista

Hyvinhyvän ystäväni äiti kuoli. En osannut sanoa siihen oikein mitään. Kuolema oli kaivattu ja toivottu. Olin elänyt hengessä mukana kaikki odotuksen vuodet.
Hyvälle ystävälle voi sanoa senkin ääneen, helpotuksen huokauksen. "Nyt se on ohi. Olet vapaa." Ei kovin kauniisti sanottu, kaukaa kuultuna. Mutta läheltä kyllä. Ystäväni ymmärsi sen, täysin.

Tänään on hautajaispäivä ja jouduin aamulla kuulumisia vaihdellessamme uudelleen sen eteen, että "Otan osaa" ja "Voimia" kuulostivat lattealta. Minun sanomanani. Tuntui, että pitäisi osata sanoa enemmän. Ystävän facebook-sivulla kymmenet sanovat niin. Enkä epäile ollenkaan, etteivätkö toivottajat tarkoita sanomaansa. Kauniit, empaattiset sanat, kaikkien, ovat merkityksellisiä elämän avainhetkinä. Kuten kuoleman ääressä. Ystävääni ne lohduttavat, ilman muuta.

Ystäväni totesi minua sanattomuuteni edessä helpottavat sanat: "Luulen muuten, että otat osaa vielä monta kertaa..." Sitähän se on ystävyys. Osan ottamista. Aina kun on se hetki. Elämän tähtihetki, tai hetkistä synkin. Tai vain harmain arki. Otamme osaa toistemme elämään, mini-interventioiden tekijöinä, sivustaseuraajina enimmäkseen mutta silti. Ja (usein sanaton) voimien toivominen on jatkuvaa, yksi ystävyyden ydinasia.

"Kiitos"-sanan luonne on aivan toinen. Se sopii niin moneen tilanteeseen eikä se juuri koskaan kuulosta (liian) vähältä. Siinä on aina pienen hetken säihkettä. Se saa meidät havahtumaan, hymyilemäänkin. Vastentahtoisesti tai ei mutta joka tapauksessa. Uskaltaisin veikata, että hekin, jotka kiitoksen kuullessaan nopeasti tokaisevat vasta-argumenttinsa tyyliin, että 'eihän tämä mitään', iloitsevat siitä. Huolimatta sisäisen tarkastajansa vähättelystä. Ja mitä yllättävämmältä taholta kiitos kuuluu, sitä paremmalta se tuntuu, väitän.

Ystävien kesken kiitoksen sanominen on yhtä tärkeää kuin muuallakin. Ystävien kiittämisestä on varmaan helpoin aloittaa, jos jokapäiväiset kiitokset eivät vielä ole elämäntapa. Suosittelen sitä. Kiittämistä aina kun on tilaisuus. Se saa aikaan monenlaista hyvää. Siinä hetkessä itselle ja toiselle hyvää mieltä. Pitemmällä tähtäimellä se johtaa astumiseen hyväntahtoisuuden maailmaan. Jossa kauniita sanoja heitellään huolettomasti mutta tarkoittaen.

Mieleeni muistuu eräs tapaus entisestä elämästä. Otin esimiehenä tavan kiittää työntekijoitäni, kun siihen oli vähänkin aihetta - ei vain "pikkujouluissa", pienessä sievässä, kuten taitaa olla tapana. En ollut tarkka siitä, missä kiitokseni sanoin. Minut lyötiin ällikällä, kun kerran oma esimieheni piti minulle puhuttelun: "Jos annat kiitoksia alaiselle, anna ne kahden kesken, etteivät toiset ole kateellisia." En ymmärtänyt sitä silloin, en halunnutkaan ymmärtää. Enkä nytkään.
Kritiikin sanomisessa pitää olla tarkempi, se on parasta antaa aina kahden. Tai siis pitää kiitoksissakin olla tarkkana siinä mielessä, että kiitoksen aiheen pitää olla totta. Tyhjät, valheelliset kiitokset on paras jättää sanomatta. Ne suorastaan loukkaavat kuulijaansa. Ainakin minua.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että kiitoksien sanominen ääneen on hyvä asia. Tekee kaikille hyvää kuulla, että kiitoksia annetaan ja että itsekukin niitä voi saada. Haluan uskoa siihen, että kun yksi saa, niin toinenkin haluaa. Ja sitten saa. Kiitoksensa. Ajallaan, eikä vasta eläkkeellelähtijäisissä tai hautajaisissa.

Kiitelkäämme siis, ja ottakaamme osaa. Hyvinä hetkinä ja koettelevimpinakin.

"Kiitos, että olet olemassa, minun elämässäni." Lauseista kaunempia. Ääneen sanottuna.

Hautajaisissa kaikki on toisin.

-

Ukuleletohkeet vol. 3

Ukuleletohkeet ovat olleet niin voimalliset, että muu elämä on jäänyt vähälle. Myös kirjoittaminen.

Välillä tuntuu, että kaiken vapaan ajan etsin nuotteja, transponoin, osutan sointuja tekstiin, leikkaan ja liimaan, tulostan ja niputan. Soittelen ja mietin KaijUkelle sopivia biisejä. Ja odotan seuraavaa sessiota, harkkoja tai keikkaa.

Kyllä. KaijUken - joka on leirinuotiomme toistaiseksi virallinen nimi - lähdettyä liikkeelle sen meno on ollut huimaa, melkein ääntä nopeampaa.

Ensimmäinen kurssi pidettiin Baronissa. Avoimia harjoituksia on Mokassa epäsäännöllisen epämääräisesti. Keikkoja pukkaa.

Peruskokoonpanoomme kuuluu neljä soittajaa. Minä, kaiken alku ja juuri. Olli, joka lähti hulvattomuuttaan mukaan hetimiten. Hanne, joka innostui soittamisesta kanssamme tehdessään meistä radiojuttua. Heikki, joka näki ja kuuli meitä Mokassa. Innostuksissaan hän käy soittelemassa Sotkamosta saakka.

Harkkamme ja keikkamme ovat niin hauskoja, kepeitä ja mutkattomia, ettei parempaa ajanvietettä voi kuvitella. Tenat olisivat joskus tarpeen. Ja metronomi. Yhteismusisointi on juuri niin ihanaa kuin kuvittelin, ja vielä paljon ihanampaa. "Soitamme mieluummin kuin hyvin", kuvailee Heikki soittoamme. Emme kursaile, vaan jokainen saa soitella tyylillään. Ja laulaa. Sooloilla saa ja improilla. Ja sovittaa vaikka lennossa.

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka sattuma on johdattanut yhteen samansieluiset syntymähullut. Jotka lähtevät parin harjoituksen jälkeen keikoille. Jopa Sotkamoon saakka. Jonne Kahvila Murusen Kalle meidät kutsui. Havaijin käynyt mies. Tai 140 hengen pikkujouluihin, ruokapalkalla. Kaikki ovat valmiiita lähtöön, jos suinkin vain aikataulut antavat myöten. Jotkut jopa siirtelevät menojaan, että pääsevät keikalle.

KaijUkella on facebook-sivu, josta pääsee seuraamaan, missä mennään, minne mennään ja milloin mennään. Ja miksi ihmeessä.

Porukkaamme on pikkuhiljaa tulossa lisää väkeä. Leirinuotiolle mahtuu kyllä. Joka keikalla jotakuta ohikulkijaa innostuttaa aloittaa ukulelen soitto. Tänään Generaattorin Joulutorilla mukaan ilmoittautui kolme uutta soittajaa. Kirjakaupalla viime viikolla yksi. Ja kyselijöitä käy Musiikki Lukinmaata myöten.

Ukulelen ilosanoma leviää. Ilakammin kuin olisin ikinä aavistanut. Olimme mieli maireana, kun paikallisen koulun opettaja kävi kertomassa tilanneensa ukuleleja oppilaille. Voi heitä onnekkaita, jotka jo koulussa pääsevät yhteissoiton makuun, helposti ja hauskasti.

Meitä on kiitetty myös paikallisten kahviloiden elävöittämisestä. Ukulele on terapiasoitin. Ilontuottaja. Kiitetty!

Oi ukulele! Kuten Olli loihe lausumaan: "Elän näille keikoille!" Niin minäkin.