Sään syyntakeisuudesta

Olen ollut useamman vuoden aika välinpitämätön säiden suhteen. Mikä tietysti on hyvinhyvin hämmästyttävää sellaisen hellefriikki-menneisyyden omaavalle kuin minä.

Männäelämässä piti joka vuosi varmistaa pari viikkoa pilvetöntä taivasta ja kolmeakymmentä astetta hipovaa lämpötilaa per kesä. Kreikassa ja muualla Välimerellä lomaillessaan saattoi suunnitella päivän touhut ja pukea päälle hellevaatteet katsomatta säätiedotuksia tai edes ikkunasta ulos. Ulkona oli takuuvarmasti riittävän lämmin. Jos jonain päivänä taivaanrannalla purjehti kolme pikkuruikkuista poutapilveä, siitä piti oikein erikseen mainita. Lomasäistä kyselijöille.

Tai silloin nuorna tyttönä, kun keväisin aloitettiin auringonotto eli lepolassissa makoilu saunan edustalla bikineissä ja villasukat jalassa. Että tarkeni. Rusketusraidat sai aikaan joka kesä. Muutkin kuin minä, joka ruskettun, kun vähänkin käsivartta auringonvalolle altistaa.

Tämä kesäkin on minusta tähän asti ollut ihan ok. Keski-ikäinen kroppani ei enää jaksa helteitä, ei ainakaan niitä kostean hikisiä helteitä, joita ne Suomessa viime kesinä ovat olleet. (Siksi en mitään thaimaidenlomiakaan haikaile, kun siellä on niin kosteata ja tukalaa, helteellä. Olen antanut itselleni kertoa.)

Mutta nyt, kun jokapäiväistä valitusta huonosta säästä on jatkunut pari kuukautta, alkaa minullakin olla mitta täynnä. Alan inhota näitä säitä. Mieleni mustenee. Ei säistä sinänsä, vaan siitä, etten jaksa enää kuunnella sitä yhtä ja samaa. Tyytymättömyyttä. Kun vettä sataa joka päivä. Kun on kesäksi viileää.

Voi voi.

Kesä on muutakin kuin sää. Ja varsinkin lomat ovat.

Varsinkin elämä on muutakin kuin säätä. Kaikkea muuta.

Onko se niin ihanan vapauttava tunne, kun säälle ei mahda mitään??? Analogista sille, ettei elämällekään voi. Elämälle aika moni väittää voivansa. Tai ainakin haluaisi voida. Siis hallita sitä. Jos vain osaisi. Mutta säälle ei mahda mitään. Saa ihan ilmaiseksi tekosyyn olla tekemättä joitain asioita, ja varsinkin saa olla tyytymätön tavalla, jota harvat arvostelevat. Säiden moittiminen on yleisesti hyväksyttävää marinaa. Tänä kesänä sitä saa harrastaa ainakin riittävästi, jos vain haluaa.

Sitä vain ihmettelen että. Olen esittänyt marisijoille vaihtoehdon, että varaisivat loman ajaksi matkan paremmalle rannalle. Lomasää olisi taatusti kesäinen. Mutta!!! He valitsevat mieluummin tällaisen kesän - ja valittamisen - kuin nautinnolliset helleviikot etelämmässä. Vedän tästä johtopäätökseni.

Vaikka kaikenlaisia tulevaisuuden visiota viritelläään, kukaan ei sitä vielä kai edes ennustele. Että joskus tulevaisuudessa saisi jokainen valita itselleen mieluisimmat säät. Joskus aikanaan puhuttiin, että suuren ja mahtavan naapurimme johtajalle järjestettiin pilvettömiä lomapäiviä hävittäjälentokoneiden hajotellessa pilviä, tai jotain... Mutta meidän lie tyytyminen tähän. Ainakin toistaiseksi.

Edelleen on niin, että "Hän säät ja ilmat säätää". Eikä kukaan mahda Hänelle mitään.

Lopuksi pääsen tässäkin yhteydessä viisastelemaan ajatuksella,  jota olen jankuttanut jankuttamasta päästyänikin.
- Hahaa!! Kukas se oikein itseään toisteleekaan jatkuvasti. Sehän se toisissa ärsyttää eniten, mikä itsessä.
- Juujuu, tiedetään...

"Se on viisas, joka nöyrästi myötäilee todellisuutta, tekee yhteistyötä väistämättömän kanssa. Kun lakkaa vaatimasta, alkaa helpottaa."

-

Turvallisen elämän uudelleen määrittely

Tommy Hellstenin opetukset ovat oman elämäni turvatyynyt. Tai eiväthän ne pelkästään hänen ajatuksiaan ole. Monet viisaat ovat sanoneet samoja asioita vuosituhanten ajan. Mutta hän ne minulle tarjoilee, aina uudelleen, sellaisessa muodossa, joka minun on helppo ymmärtää. Kun olen sitä kieltä opiskellut vuosia. Intensiivisesti vuodesta 2005 alkaen.

Silloin otin käteeni Sovittelu ry:tä lahjaksi - viisi vuotta aiemmin - saamani 'Saat sen mistä luovut'.

Muistan sen yön, kun luin kirjaa ja itkin. Elämäni ensimmäisessä omassa asunnossani.

Soitin Tiinalle ennen aamukahta ja luin hänelle kirjaa ääneen. "Kuuntele, kuuntele, tää on ihan ku mulla..." En ymmärtänyt kaikkea. Vastustin jotakin. Mutta sen jälkeen elämästä on tullut toisenlaista. Olen ymmärtänyt yhä enemmän, huomannut ne lauseet todeksi omassa elämässäni. Pikkuhiljaa.

Samansuuntaista ohjausta olen saanut muualtakin. Tai olen ollut sellaiselle vastaanottavainen. Siksi se kai minussa niin vahvasti elää, hellsteniläisyys.

Olen saanut todistaa monta kertaa, että saan sen mistä luovun. Ennemmin tai myöhemmin.

Ja mistä tämä herkkä hetki???

Ihminen tavattavissa eli Tommy H sanoi minulle tänään: "Kun pelko käy sietämättömäksi, on tullut aika hyväksyä oma voimattomuus ja luopua hallinnasta. Opetella luottamaan ja olemaan hiljaa."

Tajusin, että sehän tässä taustalla onkin. Pelko!

Olen vetäytynyt tänne neljän seinän sisälle. Pelkäämään. Omien turvatyynyjeni keskelle. Sohvalle ja sängylle ei muita mahdu, sillä kukkuraiset kasat tyynyjä ovat vallanneet ne. Ja uusia en voi vastustaa. Paitsi kalliita sellaisia. Turvatyynyjä on oltava, että muistan. Luottaa.

Määrittelen mielessäni turvallisen elämän uudelleen. Ja sitä kautta elämänhallinnan, joka on minulle absurdi käsite, yhä edelleen. Paitsi jos määrittelen sen luottamukseksi elämään.

Olen niin hiljaa kuin osaan. Ja yritän olla vielä hiljempaa. Että olen valmiina kuulemaan.

Tiedän, että on maltettava olla hiljaa, ehkä pidempään kuin haluaisin. Mutta olen.

Hyvin hiljaa.

-
ps. Heti, kun olin kirjoittanut tämän, luin eräästä kirjasta Goethen lausuman:
" Elämässä on loppumattomasti vaaroja ja niiden joukossa yksi on turvallisuus."

Jeesuksesta seuraavalle tikkua silmään

"Säälivä ihminen on mielestään Hyvä Ihminen. Voi olla. Ei mun mielestä. Säälijä on aina säälittävän yläpuolella ja jo asetelma on hierarkkinen. Minä haluan myötätuntoa, mitä ei olekaan niin helppo saada osakseen! Se vaatii antajaltaan todellista tasa-arvoa." Sanoi Pirkko A muutama päivä sitten.

Ensin ilahduin. Olen heittääntynyt sokeaksi säälille, säälille minua kohtaan. Minussa ei ole mitään säälittävää. Ne asiat, joista minua saattaisi sääliä, ovat omia valintojani.
Näennäisesti pitkä puutelista - monilla mittareilla. Ulkoisesti vaatimattomat elinolosuhteet. Useimmiten tyhjä tili. Pienet piirit. Kapea reviiri. Yksinäinen elämä. Kaikki nuo minulle rakkaat, omiksi tulleet.

Mutta mutta. Pirkon tarkka analyysi säälijästä särähtää kipeästi korvaani. Ja kavahdan itseäni.

Tunnen monesti sääliä kanssaihmisiäni kohtaan. Kun he ovat onnettomia suhteissaan, kroonisesti väsyneitä töissään, pettyneitä elämässään, pieniin ja isoihin asioihin. En silloin, jos he tietoisesti ovat niin päättäneet. Harkinneet muitakin vaihtoehtoja, mutta päätyneet siihen, että nykyelämä on paras mahdollinen. Johon kykenee. Jonka itselleen haluaa.
Mutta jos he eivät uskalla nähdä muunlaista elämä. Silloin olen säälinyt heitä. Asettautunut heidän yläpuolelleen, paremmaksi ihmiseksi. Kai Jeesuksesta seuraavaksi muiden silmissä, jos olen ääneen sanonut sen, mitä ajattelen.

Miksi ylipäätään mietin muiden elämiä? Nyt kun en työksenikään tarvitse. Toivoa ihmisille täydempää, onnellisempaa elämää. Mitä se minulle kuuluu, todellakaan.

Jokainen valitsee oman tapansa elää, olla onnellinen tai onneton, tai esittää onnellista, tai kuvitella olevansa onnellinen. Miksi ajattelen, etteivät kaikki salli itselleen hyvää elämää? Olen taipuvainen kuulemaan vain niitä itsetutkiskeluja, joissa vilahtelee muutoksen toiveita tyyliin jos vain, sitten kun höystettynä sitkuilla ja mutkuilla. Eikä mitään tapahdu. Sen tietää jo kuullessaan. Jos eivät salli, mitä sitten? Muitakin selitysmalleja lie...

Ryhtyäkö myös kuuroksi... tällä alatasanteella, jonne laskeuduin.

Minulle riittää tämä oma elämä. Sen tahdon itselleni sanoa. Tässä ja nyt.

Omassa elämisessä on kyllin haastetta. Hankaluutta. Tilaisuuksia olla tyytymätön, onneton, pettynyt, jos niin haluan. Enkä halua, toistaiseksi. Valitsen vieläkin onnellisuuden. Vaikka hetkittäin tunnen kulkevani sumussa, unelmieni ohi, ja harhailevani loputtomiin epävarmuuden hetteikössä.

Ehkä kohta taas kantaa. Ja kantaahan se. Elämä.