"Säälivä ihminen on mielestään Hyvä Ihminen. Voi olla. Ei mun mielestä. Säälijä on aina säälittävän yläpuolella ja jo asetelma on hierarkkinen. Minä haluan myötätuntoa, mitä ei olekaan niin helppo saada osakseen! Se vaatii antajaltaan todellista tasa-arvoa." Sanoi Pirkko A muutama päivä sitten.
Ensin ilahduin. Olen heittääntynyt sokeaksi säälille, säälille minua kohtaan. Minussa ei ole mitään säälittävää. Ne asiat, joista minua saattaisi sääliä, ovat omia valintojani.
Näennäisesti pitkä puutelista - monilla mittareilla. Ulkoisesti vaatimattomat elinolosuhteet. Useimmiten tyhjä tili. Pienet piirit. Kapea reviiri. Yksinäinen elämä. Kaikki nuo minulle rakkaat, omiksi tulleet.
Mutta mutta. Pirkon tarkka analyysi säälijästä särähtää kipeästi korvaani. Ja kavahdan itseäni.
Tunnen monesti sääliä kanssaihmisiäni kohtaan. Kun he ovat onnettomia suhteissaan, kroonisesti väsyneitä töissään, pettyneitä elämässään, pieniin ja isoihin asioihin. En silloin, jos he tietoisesti ovat niin päättäneet. Harkinneet muitakin vaihtoehtoja, mutta päätyneet siihen, että nykyelämä on paras mahdollinen. Johon kykenee. Jonka itselleen haluaa.
Mutta jos he eivät uskalla nähdä muunlaista elämä. Silloin olen säälinyt heitä. Asettautunut heidän yläpuolelleen, paremmaksi ihmiseksi. Kai Jeesuksesta seuraavaksi muiden silmissä, jos olen ääneen sanonut sen, mitä ajattelen.
Miksi ylipäätään mietin muiden elämiä? Nyt kun en työksenikään tarvitse. Toivoa ihmisille täydempää, onnellisempaa elämää. Mitä se minulle kuuluu, todellakaan.
Jokainen valitsee oman tapansa elää, olla onnellinen tai onneton, tai esittää onnellista, tai kuvitella olevansa onnellinen. Miksi ajattelen, etteivät kaikki salli itselleen hyvää elämää? Olen taipuvainen kuulemaan vain niitä itsetutkiskeluja, joissa vilahtelee muutoksen toiveita tyyliin jos vain, sitten kun höystettynä sitkuilla ja mutkuilla. Eikä mitään tapahdu. Sen tietää jo kuullessaan. Jos eivät salli, mitä sitten? Muitakin selitysmalleja lie...
Ryhtyäkö myös kuuroksi... tällä alatasanteella, jonne laskeuduin.
Minulle riittää tämä oma elämä. Sen tahdon itselleni sanoa. Tässä ja nyt.
Omassa elämisessä on kyllin haastetta. Hankaluutta. Tilaisuuksia olla tyytymätön, onneton, pettynyt, jos niin haluan. Enkä halua, toistaiseksi. Valitsen vieläkin onnellisuuden. Vaikka hetkittäin tunnen kulkevani sumussa, unelmieni ohi, ja harhailevani loputtomiin epävarmuuden hetteikössä.
Ehkä kohta taas kantaa. Ja kantaahan se. Elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti