Vankien unelma on tietenkin vapaus, vaikka he tietävätkin sen olevan vaativa tehtävä. Selvitä siitä vapaana. Heillä on myös haaveita, joista tavallinen kansa ei osaa edes uneksia. Viime perjantaina vietimme Ajatusten voima 4 -kurssin päättäjäisiä. Päättäjäiskahville he toivoivat myös limsaa. Sitä ei vankilassa saa. Täytekakkukin on harvinaista herkkua. (Eikä vankilassa pitäisi olla muuta seurausta töllöntöistä kuin vapauden menetys.) Eivätkä kadunmiehet uskoisi sitäkään, että vangit haluaisivat tehdä töitä asumisensa eteen, valmistaa itse ruokansa ja pestä pyykkinsä. "Lepokoti" ei olekaan sitä, mitä vankien helpon elämän kadehtijat luulevat. Kukaan ei haluaisi tylsistyä eikä menettää otettaan tavalliseen arkeen, uskoisitko?!
Samaisena perjantaina vietin iltaa maahanmuuttajanaisten kanssa. Toista kertaa olimme unelmien äärellä. Kulttuurien ero on melkoinen. Suurin osa naisista oli Afrikasta. Heille unelmointi oli hyvin kaukainen, outokin käsite. He kertoivat aina haaveilleensa ja haaveilevansa edelleen terveydestä ja hyvästä elämästä. Kun oikein kärtti, joku saattoi sanoa, että oma maatila eläimineen olisi ihana. Mutta ei unelmalomia, merkkivaatteita, tv-tähteyttä, rahaa tai muuta mammonaa. Ei sittenkään vaikka yhdestä heistä oli maksettu sulhaselle 9 lehmää, toisesta 15, kolmannesta rahasumma. Ei vaikka oli naitettu miehelle, jota ei ollut koskaan tavannut. Ei vaikka oma äiti oli itkenyt avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Ei vaikka mies oli kuollut ennen kuin sai haaveilemansa 10 lasta. Me kaksi suomalaista naista melkein häpesimme omia haaveitamme ja ajoittaista tyytymättömyyttämme, vaikkemme kaikkein ahneimpia unelmoijia olekaan. Suhteellisuudentajusta ei haittaakaan ole, vaikka hyväksyisikin oman elämänsä tässä maassa tänä aikana ja armahtaisi itsensä olemasta kohtuuton.
Vaan siinäpä niitä peilejä sekä omille että kanssaihmisten onnellisuusmittareille. Voisinko olla kiitollisempi?!
Lisää voit lukea sunnuntai-Hesarista Pekka Vahvasen kolumnista Elämässämme on liikaa nautintoja ja liian vähän kykyä nauttia.
