sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kyrö kunniakierroksella

Kyrö on monipuolinen kirjoittaja. Vakavasta hirtehiseen. 'Benjamin Kivestä' 'Miniään'. Ja 'Urheilukirjaan'.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat innostuneita asiastaan. Kyrö on, sekä kirjoittamisesta että urheilusta. Hän esittää monia viisaista ajatuksia urheilun merkityksestä. Ennennäkemättömien, terävien kulmien huomaaminen arkisista asioista on hänen tavaramerkkinsä. Hymyilyttävä kulma.

Kyrö tietää urheilusta todella paljon. Hänen myötävaikutuksellaan muistuu mieleen monta mennyttä. Sellaistakin, joista Kyrö ei mainitse. Niinkuin Ossi Karttunen, Alberto Juantorena ja Frantisek Pospisil. Ja Moskovan olympialaisten Miska-karhu.

Isä vei minut jo tyttösenä KTP:n jalkapallopeleihin. Kodinperintönä olen aikanaan seurannut urheilua ihan mielikseni. Teeveestä katseltiin vaarin kanssa - ihan niinkuin Kyrökin - paitsi olumppialaisia niin kaikenlaisia muitakin urheilukisoja. Ja kun rakastuin urheilijaan, tuli katsottua jokunen lentopallo-ottelu. Joskus ihan hengästyksissä hengessä mukana. Vielä 90-luvulla tuijotin pariviikkoisen selkävaivaissairausloman urheilullisia maailmanmestaruuskisoja avajaisista päättäjäisiin. Kiinnostus sittemmin hiipui pikkuhiljaa, osaksi dopingien aiheuttamisen uskottavuusongelmien takia, osaksi kai muutenkin.

Nyt kun minulla ei ole enää teeveetä, urheilulliset hetkeni ovat vähissä. Viime vuonna kävin livenä katsomassa yhden oikein hyvän paikallistason jalkapallo-ottelun. Kun sain ilmaisen lipun. Ja pienen nyrkkeilyturnauksen melkein samasta syystä. Kyrö nyrkkeilee sivutolkulla ja saa lajin näyttämään monemmanlaiselta kuin luulisi. Niin kuin miäkin kykenin sitä yllätysyllätys! katsomaan. Ehken niitä verisiä kuitenkaan koskaan.

Kyrö on oivaltanut urheilusta, sen merkityksestä yhteiskunnassa ja pienten ihmisten elämissä monenlaista.

"Entä jos Mieto olisi voittanut (eikä hävinnyt sitä sadasosaa Wassbergille)?" hän pohtii. Symboliikkaa urheilusta yhteiskunnan kuvana Kyröllä riittää.

"Suuret ikäluokat ovat suuret myös veteraanikisoissa. Yleisurheilu on heidän mukavuusaluettaan, se on heidän lapsuutensa laji, samana säilyvä urheilukenttä on muistutus lapsuudesta, nuoruudesta, kuin Beatlesin Abbey Road."

"Elämme airbag-yhteiskunnassa, jossa lapsi ei saa poistua kotoaan ilman pyöräilykypärää, hänen on oltava koko ajan tavoitettavissa (siis suojeltavissa), asiat suunnitellaan ja turvataan niin, ettei varmasti tulisi epäonnistumisen tai häviämisen tunnetta. Onneksi urheilussa saa ja joutuu yhä häviämään. Toki silitysyhteiskunta tunkee sillekin alueelle Nuori Suomi - järjestelmän kautta, poistaa maalien laskemisen, poistaa taklaukset, kohottamisen, fyysisen kontaktin, suunsoiton, kaiken oikean kilpailun, kaiken sen minkä vuoksi lapsilaumat ovat aina kentälle menneet. Etsimään parasta, kilvoittelemaan. Se, ettei lasketa maaleja on kuin juoneton elokuva, päättymätön kirja, matka vailla päämäärää."

Myös kansanluonteiden ja yhteiskuntajärjestelmien eroja urheilun kielellä hän valottaa. Viisaudella.

"Neuvostoliittolainen tapa jättää maalit lähestulkoon juhlimatta oli samanaikaisesti hieno ja pelottava, ylivoimainen ja ylimielinen teko. Viesti oli, että joukkueemme on niin hyvä, ettei maali MM-kisoissa tunnu yhtään miltään, ei edes maailmanmestaruus. Tai sitten kyse oli siitä, että he eivät halunneet juhlia pelipaidassa, jonka rinnuksissa oli heidän vankilansa nimi: CCCP."

"Moninkertainen arvokisakävijä Oskari Frösen unohti jok'ikisessä karsintakilpailussa lajinsa yksinkertaisuuden ja taitojensa määrän, niiden tilalle tunki monimutkaisuus ja liika yrittäminen. Neljäntoista askeleen vauhdinottomatkalle ilmestyi piikkilankaa, pään ympärille kiristyi vanne. Paidan rintaan painetta. Suomen lippu oli raskas paino keuhkojen päällä, siitä ei syntynyt ylpeyttä vaan tolkuttomia odotuksia....
Miksi kenialainen pystyy siirtymään vuoristostaan kiertämään Euroopan rahajuoksuja, mutta suomalaisen urheilijan sielussa ja suorituksissa lentomatka Göteborgiin sotkee mahan ja jalat?"

Miten paljon urheilu kertookaan meistä... Vaikkapa Pentti Salmen ja Raimo Häyrisen selostamisen tapaa ja taustaa vertailtaessa. Tai yksilö- ja joukkue-urheilun, tai lajien suosion vaihteluja suhteessa Suomen tilaan.
"Mitä tekee uskonnolla, poliittisilla aatteilla, kestävyysjuoksuperinnöllä, kun lompsa on kunnossa, kun 1,7 lapsella on omat huoneet, kun on kodinhoitohuone ja kesämökki? Ei mitään, ehkä kalsarikännejä tissutellessa niitä voi vilkaista Youtubesta. Ei tarvita sijaiskokemuksia ja sijaiskokijoita, ei juoksijoita, ei kirjailijoita, ei taidemaalareita."

Kyrö pistää itsensäkin peliin. Pohtiessaan urheilun ja kulttuurin suhteita. Urheiluminäänsä ja kirjoittajaminäänsä.
"Siis millaista on olla voimaton. Voiman keskellä ja silti pyrkiä merkitsemään itselleen reviiri, hankkia oma tila.  Koetin lunastaa paikkani sillä voimalla, joka minulla oli, verbaliikalla. Väittelemällä, viisastelemalla ja vittuilemalla. Mitä paremmin sanani osuivat, sitä varmemmin tuli nyrkki nenänpäähän."

Ja sitten se ikuisuuskysymys, joka minuakin aina risoi. Silloin kun vielä penkkiurheilin.

"Mies juoksee lippu selässä kunniakierroksen, miksi sen jälkeen on kysyttävä miltä tuntuu? Eikö tunne ole siinä kunniakierroksessa, ketä siinä pidetään enemmän idioottina, juoksijaa vai katsojaa? Jos urheilijoista on pakko jotain repiä, niin annettakoon heille kilpailun jälkeen kynä ja paperia. Pyydetään piirtämään tunnetila. Ne voidaan esittää seuraavan päivän kisastudiossa samaan tapaan kuin Pikku kakkosessa esitellään lasten luomukset."

Voitin uuden erän ensimmäisen lukupisteen. Fifteen - love.

Lukemisvaikeuksia

Pidän itseäni lukijana. Ja toden totta, olen lukenutkin paljon. Viiteenkymmeneen vuoteen ehtii lukea aika monta kirjaa, vaikka välillä pitäisikin taukoja. Eikä niitä taukoja ole ollut montaa.

Kun äitini kuoli vuonna 1995, lukeminen, ja moni muukin minulle tärkeä asia, lopahti joksikin aikaa. Totaalisesti. Toinen kerta liittyy avioeroon. Kuvittelin, että kun asun itsekseni, minulla on aikaa lukea niin paljon kuin sielu sietää. Luin sen vuoden 2005 aikana tasan kymmenen kirjaa. En edes kirjaa kuukaudessa. Mutta yhden todella merkittävän kirjan luin juuri sinä vuonna: Tommy Hellstenin 'Saat sen mistä luovut'.  Se on ainoita kirjoja, joita olen lukenut monta kertaa. Minun raamattuni se on. Aikuisiässä vain 'Kymmenen pientä neekeripoikaa' on tullut luettua yhtä usein.

Nyt on meneillään kolmas aika lukematon kausi. Eikä edellisistä kerroista äkkiseltään johdateltu päätelmä kymmenen vuoden välein iskevästä lukulamasta toteudu. Vaikka se kuulostaisikin kivalta. Harmi. Pidän sellaisista pikkutarinoista.

Lukemattomuus hiipi minuun hiljalleen. Ensin ajattelin sen liittyvän lukupiireihin. Kun siis sen syitä aloin tutkiskella. Saatuani sen, mistä olin vuosia haaveillut, ja siinä sivussa tuli pakkoja lukea, jokin minussa alkoi harata vastaan. Tendenssi sai lisävoimaa kirjakaupassa työskennellessä. Latelin hyllyihin sadoittain uusia kirjoja, jotka vaikuttivat todella kiinnostavilta. Jotka minun pitäisi lukea, mielestäni pitäisi. Käsieni läpi kulki sellaisiakin kirjoja, joita en muutoin olisi noteerannut lainkaan. Ja lukemattomien kirjojen kuvitteellinen pino kasvoi kasvamistaan. Ei auttanut tyynnyttely, ettei kukaan ehdi lukea kaikkea. Ei edes puolia, tuskin murto-osaa siitä minkä haluaisi, toivoisi lukevansa.

Lukemiseni tyrehtyi minimiin. Luin lukupiirikirjat. Viime tipassa usein, mutta luin. Ja runokirjoja esitystarpeisiin. Joitain ammatillisia kirjoja. Kantelin kirjakaupasta kotiin lukemisenarvoisia ihanuuksia, jotka tallensin kirjastotiedostoihin ja asetin oikeanväriseen hyllyyn aakkosiin. Osa jäi lojumaan erinäisille pöydille ja tasoille muka lukemista odottelemaan. Yöpöydällä aina yömyssytarpeita. Vain harvat sain luetuksi.

Kun katsoin kirjahyllyyn, silmään osui vaikka mitä, mikä pitäisi lukea, hetimiten tai ainakin ihan lähiaikoina. Tai ainakin tässä elämässä. Eikä ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun hämmästelin, onko minulla tällainenkin kirja...

Omatuntoni toruu minua. Kuinka saatan olla lukematta. Aikaa minulla kyllä olisi.

Olen nyt vakaasti päättänyt lukea enemmän. Sille saattaa käydä samoin kuin muillekin hyville, omasta pakosta tehdyille päätöksille. Mutta...

Yritän kepulikonsteja. Aion esimerkiksi lukea sellaisia kirjoja, jotka eivät ole ihan minun genreäni. Jotain vain sinne päin, tai ehkä vielä vähemmän. Luin juuri Tuomas Kyrön 'Urheilukirjan' ja pidin siitä. Aloitan seuraavaksi 'Joulutarinoita', Lehtolaisen, Marklundin, Mankellin ym. rikosjuttuja, kai. Olenhan menossa dekkarinovellikurssille. Ja mina kiehtovat uudet näkökulmat perinteisiin asioihin, kuten jouluun.

Ehkä tästä seuraa vielä jotain hyvääkin lukijalle minussa. Tai tietenkin seuraa.

Ja mukaellakseni Kaj Chydeniuksen lausumaa, loihen: Mikäs se sellainen lukija on, joka aina lukee...