Opetan toisille, että mistä tahansa voi kirjoittaa. Kirjoitan siis tästä lähtien:
" Luin pitkästä aikaa uudestaan Jaan Kaplinskin Titanicin. Se herättää joka lukukerralla ajatuksia. Olen ajat sitten lopettanut uutuuksien kiivaan jahtaamisen. Luen jatkuvasti ja aika usein uudelleen vanhoja suosikkejani." Minkä kirjoitti eräs MM facebookin Kirjallisuuden ystävät -sivulla.
Sattui mielensilmään ja ajatteluttamaan rupesi. Olen hyvin huono lukemaan sellaista, minkä olen joskus lukenut. Vaikka lukukokemus olisikin kirjaantunut merkittävien tai muuten vaan hyvien kirjojen listaan.
Syitä on. Ja miksipä ei olisi. Sisäisen puolustusasianajajan tekosyyt ovat loputtomat, vaikkakaan ei kovin pitävät. Alibien heikot kantimet näen päivittäin, jos lukijaitseäni suostun katsahtamaan.
Sekin syy, kun en meinaa saada luetuksi uusiakaan kiinnostavia. Olen lukusaamaton, vähälukuinen ollut aika monta vuotta. Minkä aina surulla pistän merkille, kun katselen kirjahyllyjäni ja luen toisten lukuintoiluista facebooksivuilta tai selailen uutuuskirjaluetteloita. Tai inventoin kirjakaupan hyllyjä kuten viime viikonloppuna.
Sekin syy, kun uudelleenlukeminen pitää sisällään mahdollisuuden, ettei kyseinen kirja olekaan enää vaikuttava tai edes hyvinhyvä. Lukemisen hetkellä on merkitystä. Varsinkin kun lukee lukemisen vuoksi. Ja jälkeen jää phiilis ja ylistyssanat, joita en pysty sen tarkemmin perustelemaan. Analyysi vaatii minulta aina erityisponnistuksia, sillä teoreettinen lukemisosaamiseni on laiha. Olen kokijalukija.
Yhden poikkeuksen tein ja lukaisin viime vuoden puolella uudelleen Anja Snellmanin 'Rakkauden maanosat'. Juuri edellä esittämääni teoriaa testatakseni. Sain kirjan lahjaksi exältäni eromme jälkeen. Ja niinhän siinä kävi, että silloin kirjan saamistilanteeseen liittyneet merkitykset lie nostaneet kirjan arvoa. Vuoden 2005 kymppi vaihtui tämänhetkiseen kasiin. Syytä siinäkin, että snellmanilaiset rakkauden maanosat eivät ole olleet kartallani vaan jossain toisella planeetalla, melkein kymmenen vuotta.
Jos lukisin uudelleen, lukisin ihailemani Raija Siekkisen novelleja, Anita Brooknerin ja Knut Faldbakkenin romaaneja, ainakin, ehkä. Joitain klassikkoja, ehkä. Ehkä, ehkä en.
Viime viikkoina olen lukenut Tommi Melenderin 'Kylmän sodan', Petri Tammisen 'Meriromaanin' ja Essi Kummun 'Lasteni tarinan' ja olen täysin selvillä siitä, miksi luen, miksi minun kannattaa lukea. Miksi rakastan lukemista kirjojen rakastamisen ohella. Varsinkin loistavaa suomalaista nykykirjallisuutta, ei sitä valtavirtaisinta.
Sen kunniaksi aloitin John Williamsin (ulkolaisen!) vuonna 1965 (siitä on jo aikaa!) kirjoittaman ja nyt uudelleen julkaistun 'Stonerin' (tosi sukseen saavuttanutta!). Vaikuttaa vanhanaikaisen hyvältä. Uhmaan ja luen sen.
-
