Unissajuoksua

Olen nähnyt unia juoksemisesta. Joskus kun se on tullut mieleen päiväsaikaan, en ole ollut ihan varma, juoksinko oikeasti vai näinkö unta. Olin juossut unessa. Tietenkin.

Juokseminen on minulle vieras laji. Epäilin, ettei minusta ole juoksijaksi. Polveni ovat alkaneet narista portaissa, ihan kuin äidillä, jolla oli kulumia. Eikä ylipaino tee rasitusta polville yhtään helpommaksi. Enkä ole koskaan elämässäni juossut, siis juossutjuossut. Paitsi lapsena paikallisen urheiluseuran maastojuoksukisoissa. Ja koulussa Cooperin testeissä. Silloinkin, kun enemmästi urheilin ja olin suhteellisen hyvässä kunnossa, en käynyt juoksulenkillä. Juokseminen ei ollut niihin aikoihin tavallisen ihmisen hommaa.

Joskus se on pienestä kiinni. Olin myöhässä kävelylenkkitapaamisesta ja kaverini odotteli risteyksessä. Otin (alamäessä) pienen spurtin. Hän hämmästeli: "Katsoin kuinka kevyesti joku juoksee ja ajattelin, ettet se voi olla sinä." Eikä muuta tarvittu. Paitsi vielä toinen sysäys, kun kerroin asiasta toiselle ystävälleni: "Jonain iltana myöhään käyn kokeilemassa juoksuaskelia jollain pimeällä tiellä, ettei kukaan näe." Siihen sain kummastuneen katseen. Minun annettiin ymmärtää, että aika huono tekosyy. Niinkuin olikin.

Pari viikkoa sitten lähdin yksinäiselle iltakävelylle. Hetken mielijohteesta päätin kokeilla minuutin verran juoksemista juuri nyt (, kun kukaan ei nähnyt). Hyvänen aika! Sehän tuntui mukavalta. Ei ottanut pumpusta, jalat toimivat, mihinkään ei sattunut. Olin melkein tohkeissani.

Juoksin joka toisen minuutin, joka toisen kävelin. Kaveri kävi keväällä juoksukoulua ja oli ohimennen puheissaan kertonut sellaisesta juoksemisesta. Ja että jos ei meinaa jaksaa, pitää juosta niin hitaasti kuin ikinä kehtaa. Matka ei tapa, vaan vauhti. Muistin vielä päälle päätteeksi entisen jumppaguruni Annen neuvot, kuinka kaikissa suorituksissa pitää pitää vatsalihakset tiukkana. Ja Kummelin Timo Silakan valmentajan sanoin: "Purista perseellä normaalisti".

Olen juossut jokusen kerran. Intervallijuoksen, että jaksaisin ja pääsisin lajin kanssa sinuksi. Kun lasken minuutteja mielessäni, aivot keskittyvät laskemiseen. En ajattele muuta. Näen kyllä. Kauniit kuvakulmat polun varrella. Kun lopetan juoksemisen ja laskemisen, mieleen alkaa pulputa ideoita, lauseita ja ratkaisuja mielen päällä oleviin asioihin. Aivot siis ensin tuulettuvat tyhjemmiksi (hetkellisesti) ja sitten ajattelee raikkaammin.
Kirjoittamisguruni Natalie Goldberg neuvoi jo aikoja sitten, että kävelemällä pääsee pois ongelmista. Vai Julia Cameronko se oli? Vai molemmat? Mutta tämä on nyt uusi sovellutus tämä juokseminen, minulle.

Ja kyllähän näissä maisemissa juosta kelpaa. Melkein keskellä kaupunkia. Tänäänkin aurinko paistoi suoraan silmiin. Toivottavasti jaksan ja paikat kestää. Juokseminen on.

Ihminen on kuin Pavlovin koira. Kun tekee jotain urheillullista, tekee mieli muutakin sen sortin hyvää. Juuri nyt kaurapuuro muhii lenkinpäällisateriaksi.

Yksi terveellinen elintapa voisi, mielellään, aktivoida muita terveellisiä tapoja. En ole vielä nähnyt unia, kuinka syön pelkkää terveysruokaa tai jumppaisin kuten muinoin. Mutta ehkä vielä jonain yönä uneksin...

Minun taloni, minun tarinani

Minut kutsuttiin Kuhmoon Vanhusten viikolle - Virikkeitä elämään - kertomaan kirjallisuusterapeutin työstäni. (Edellisen illan vieras Kuhmon ihanassa kirjastossa oli ollut kirjailija Teemu Keskisarja. Miellyttävä luennoitsija hän.)

Otin näkökulmakseni sen, että kirjallisuusterapian myötä kerromme itsestämme tarinoita, ennestään hyviä tai niitä huonompia armollisemmiksi muokattuna, ja tulemme tyytyväisemmiksi elämäämme, levollisemmiksi ja opimme itsestämme asioita, joita voimme arvostaa ja kunnioittaa. Oman itsemme tähden. Hyvin voinniksi.

Puhuin avaintarinoista. Niistä, joita kerromme itsellemme ja toisille. Tarinoita, joilla haluamme itseämme kuvata. Joidenlaisina tahdomme tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Mietin esimerkeiksi oman elämäni merkittäviä tarinoita. Niitä, joita olen kertonut jokusenkin kerran.

Ensimmäinen tarina on tietenkin tarina "Minulla on huono muisti - ei ole tarinoita joita kertoa". Itkin kirjoittajaelämäni alkuaikoina kummatädilleni edellä mainuttua asiaa. Täti hymähteli ja pyöritteli päätään, että juu ei. Kävin siihen aikaan hänen luonaan usein. Vietin Auvilanhovin keittiönpöydän ääressä ja sohvalla parikin päivää yhteenmenoon. Suu kävi taukoamatta. "Ei tarinoita ei."Mutten ottanut uskoakseni.
Erään kerran menin ystävättäreni exän kyydissä Kajaanista Tampereelle. Tapasimme ensimmäistä kertaa. Ennen Jyväskylää valitin Juhalle samasta asiasta. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mitähän sinä olet viimeiset pari tuntia tehnyt..." Nii juu. Muutama tarina oli tullut kerrottua. Aloin uskoa, että tarinoita on. Niitä on aika pino aanelosia ja vihkosia. Muhimassa. Jotain varten.

"Vaarin tyttö" 

"Lapsuus kirjakaupan takahuoneessa"

"Vuosisadan rakkaustarina"

"Äidin kuolema kuin elokuvasta"

"Alli ui selällä"

 "Haluan pitää runolauluillan, hän tyrski itkun seasta" 

"Adoptoitu kummatäti" 

"Prosessitietoisen elämää"

"Kohtasin käänteentekevän Leigh'in"

"Kaikki viisaus asuu meissä"

"Äidin kullat rahoiksi" 

"Mantelipuutalo - elon, ilon ja valon talo"

"Perse edellä joka puuhun"

"Elämä - parahin logistiikka-asiantuntija"

Ja niin minusta tuli minä. 

Kirjallisuusterapiaohjaaja. Kirjoittajaohjaaja. Kouluttaja. Mentori. Luovuuttaja. Yrittäjä.

www.kynamatkat.fi

Elän ihmeessä

Tulin juuri Kuhmosta, joka näytti minulle eilen lämpimimmät kasvonsa. Seisoin pitkään auringon sylissä tyynen järven rannalla, jota reunusti upea puinen boordi. Reimari oli kallellaan kesään päin ja yksinäinen sorsa pylly pystyssä evästi jotakin pinnan alta. Aurinko oli kiireinen ja valahti metsän taa, mutta jätti jälkiä.

Illan kutveessa kauniiseen kirjastoon kokoontui hymyilevää joukkoa kuuntelemaan minun tarinoitani. Kirjallisuusterapiasta ja vähän muustakin. Puolentoista tunnin kuluttua he poistuivat koteihinsa ehkä vieläkin maireampina kuin tullessaan. Kiitetty!

Elän ihmeessä.

Joka aamu herään ja yön tullen nukahdan hämmästyneeseen kiitollisuuteen, että teen tätä työtä, mitä nyt teen. En olisi vielä kolme vuotta sitten osannut tätä aavistakaan. Ja että vietän edelleen levollista elämänvaihetta. Mikä on tietenkin aika absurdia, kun yritykseni (Kynämatkat) on vasta puolivuotias. Mutta näin on. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Kuhmon bussissa menomatkalla tajusin yhden elämäni ihmeistä. Olen vuosien varrella miettinyt erilaisia suuntia työelämän suhteen. Useamman kerran aikuiskouluttajan koulutus on käynyt mielessä. Mutta. Hyvänen aika! Minä teen nyt sitä työtä. Ilman muodollista pätevyyttä kylläkin, valekouluttaja siis, mutta teen sitä. Ohjaan luovaa kirjoittamista, vedän kursseja ja koulutuspäiviä. Olen siis omanlaiseni aikuiskouluttaja. Haave on toteutunut. Pitkällä viiveellä ja eri kautta kuin kuvittelin. Mutta toteutui. Se on ihme!

Kun palasin Kajaaniin kävelin linja-autoasemalta kotiin kirkkopuiston kautta. Sen kulmauksessa oikaisin ruohikon poikki ja kuljin vaahteran ali. Oli pakko pysähtyä. Katsella ylös sitä huikeaa valoa, jota läpitunkevan keltaiset lehdet levittävät. Huokailin. Eräs hyvätuulinen mummo risteyksen toisella puolella pysäytti minut todetakseen saman syksyisen loiston. Puhelimme jonkin aikaa tämänsyksyisestä ruskasta. Mummo oli matkalla vanhusten iltapäiväkerhoon, mutta poikkesi puiston puolelle kokemaan kuvailemaani valon ihmettä. Pyysi paikalle osuneen kaverinsa mukaan. "Kyllä tässä sen verran ennättää pysähtyä..." Ruska hymyilee, suorastaan hohottelee meille vaikka lokakuu on pitkällä. Tavallinen ihme sekin.

Bussimatkalla kotiin tuli mieleeni toinenkin elämäni ihme. Vähän toisenlainen. Läksin entisestä elämästäni kohta yhdeksän vuotta sitten ja olen edelleen yksin. Sitä en olisi uskonut silloin enkä ikinä. Elän hyvää ja ihmeellistä elämää, mutta viimeisen vuoden aikana yksineläminen on saanut minut tirauttamaan toisenkin kyyneleen. Tämä ihme on haikea. Kiitän tästä elämästäni silti. Ihmeellisestä elämästäni.

-

(Tarinani poukkoilee ajassa sinnetänne, ei kronologian häivää! Ihme, ettei yhtään ärsytä enkä korjaa!)

Tytöttelyistä

Heikki Aittokoski kolumniseerasi eilissäpäivänä Hesarissa otsikolla "Keski-ikäisen kaljumiehen ärähdys" tytöttelystä ja pojittelusta. Molempia olen kuullut ja nähnyt.

Tytöttely todellakin kiivastuttaa. Siihen aikaan kun nettitreffisivustoilla humputtelin, sain kilareita tytöttelystä. Kaikki miehen mahdollisesti keräämät pisteet nollaantuivat, kun muutuin tytöksi. Pidin joka kerran kiihkeän puheen siitä, että olen nainen. Ei siinä auta selitykset, että sehän on kohteliaisuus, jos viisikymppinen nainen on vielä kuin tyttö. Vähättelyä mikä vähättelyä. Piste.

Pahimmalta kuulostaa, kun nainen menee tuohon kliseiseen naismies-kuvien ylläpitämiseen. Viime viikolla Levylautakunnassa (Yle Radio Suomi) Tarja Närhi sortui moiseen. Kun ainoa miesvieras kertoi puhtaasti musiikillisesta ilosta olla mukana raadissa, niin TN loihe lausumaan, jotenkin niin, että "ei siis ainoa juttu olekaan, että saat olla studiossa kolmen kauniin naisen kanssa". Haloo! Jos on niin fiksu mies, ettei niin sano (ainakaan ääneen), niin pitääkö naisten ite.

En myöskään innostu siitä miesten lausumasta, että "olen ikuinen pikkupoika". Samaisilla ihmissuhdefoorumeilla saarnasin myös tästä aiheesta. Aikuisen pitää olla aikuinen. Siinä mielessä, että kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan. Lapsellinen saa olla. Leikitellä, heittääntyä ja olla avoimen utelias, kokeilla. haaveilla ja uskoa elämään. Lapsen lailla. On syytäkin olla lapsellinen, jos haluaa pysyä hereillä ja elossa. Mutta keskustelujen myötä tajusin, että sitä kyseiset miehet eivät tarkoittaneet.

Kolmas minua provosoinut termi nettitreffeillä oli 'seikkailu'. Kannatan seikkailumieltä elämässä. Se tekee elämää mahdollistavammaksi, moninaisemmaksi, onnellisemmaksikin. Mutta tuolla se tarkoitti vain kokeiluja seksin suhteen. Että jos vaikka joskus takaapäin tai suuseksiä. Hohhoijaa...

Ja oli vielä neljäskin. Olenko minä jotenkin herkkä sanavalinnoille?! Myönnän: olen! Sanavalinnoilla on valtavan suuri merkitys. Siksi kai rakastan runouttakin.

Niin, siitä neljännestä. "Tehdään yhdessä kaikkea kivaa." Mitä se olisi, kyselin. Enemmistö ei osannut nimetä mitään. Jotain matkustelua, kynttiläillallisia... ja varmaankin sitä seksiä muulloinkin kuin lauantai-iltaisin saunan jälkeen. Juu juu. 

Viime aikoina korvani ovat tytöttelyn ja pojittelun lisäksi herkistyneet myös homotteluun. Ei baari-iltaa ettei joku sano "se on homojen hommaa" tai muuta sinne päin. Joskus tuntuu, että siitä on tullut yleisnimitys kaikelle sellaiselle tekemiselle mitä sanoja itse ei arvosta, ymmärrä tai kannata. Mutta se on rumasti sanottu. Yhtä ihmisryhmää ohimennen, ehkä ajattelematta halventavaa. Mieluummin sitten vaikka 'hullujen hommaa'. Hullu on sentään kevyeksi muuttunut ilmaisu, varsinaisesta merkityksestään etääntynyt. Vai ajattelisinko toisin, jos olisin töissä hullujenhuoneella...

-

Aloitin pari viikkoa sitten kirjoittamisen perusopinnot Snellman-yliopistossa. Kirjoitin itselleni uuden identiteetin: Rva Klisee. Syystä, että elän kliseen toisensa jälkeen todeksi. 

Rva Klisee sanoo täältä tähän: "Sanoista miestä, sarvesta härkää." Ei pidä sanoista provosoitumisen loppuman. Minulta.

Tutut ja turvalliset

Tuttu ja turvallinen kisailee joskus huomiosta uuden ja oudomman kanssa. Vai miten päin se nyt oikein on...

Tartuin outoon kirjaan, Pauliina Rauhalan 'Taivaslauluun'. Olen tyytyväinen, etten lukenut takakantta enkä arvosteluja ja antanut ennakkoluulojeni vaikuttaa lukuvalintaani. Yllätyin positiivisesti. Kirja tulee olemaan tämän vuoden TOP5ssäni tai ainakin TOP10ssä riippuen siitä, miten paljon loppuvuodesta luen. Eikä tykkääminen ole missään yhteydessä kirjan ympärillä vellovaan kohuun.

Sitten otin lukuseen tutun kirjailijan kirjan. Riku Korhosen 'Nuku lähelläni'. Heti ensimmäisellä sivulla olin kotonani. Nautiskelin Korhosen kielestä, kuvista ja ajatuksista. Molemmissa kirjailijoissa on rohkeutta nähdä asioita omin avoimin silmin. Sitä ihailen. 'Nuku lähelläni' pääsee minun lempikirjahyllyyni.

Virallisuuskaan ei vanhene koskaan. Eikä Alivaltiosihteeri ei petä. Liekö 'Virallisuus kannattaa aina' jo
seitsemästoista opus?!  Ja aina se vaan jaksaa naurattaa', ääneen. En voi kuin ihailla Frangenin, Heikuran ja Liikan ehtymätöntä sanaleikkiä. Jossa on myös asiaa takana, yhteiskuntakritiikkiä: Epävarmojen presidenttiehdokas, Kalkkis-tabletti, Kakkoslaatuaikaa lapsille, Vaalit ja luovuus, Konnareilla poliisin valtuudet, Kuninkaat kuninkuusraveissa, Humalaisten kansanedustaja, Säästämisestä on säästettävä, Elvytystä huumorintajuttomalle, Deittipalsta: kaipaan tarjoilijaa... Naapurissa varmaan ihmetellään, kuinka minun vessasta kuuluu päivästä toiseen äänekästä hekotusta.

"Neuvostoliiton avaruusohjelman vaiettu musikaalinen vaihe julki - Laika-koiran jälkeen avaruuteen ammuttiin Balalaika-koira!"

Tässä tuttujen pettämättömyyden tilassa uskaltauduin lukemaan lempikirjojani uudelleen. Olen monta kertaa miettinyt, pitävätkö vanhat suosikit pintansa. Pitäisinkö ihailemistani novellisteista vieläkin, vuosien jälkeen? Männäiltana otin yöpöydälle pinon lempinovellikokoelmiani: Juha Seppälää, Raija Siekkistä, Pirkko Aitoahoa, Laura Honkasaloa, Helmi Kellokumpua, Solveig von Schoultzia. Luin jokaiselta yhden novellin siitä kohdasta, joka sattui aukeamaan. Ja huh, pidin kaikista edelleen. Tuntui hyvältä.

Mutta toisinkin voi käydä. Olen Woody Allen -fani. Hänen huonotkin elokuvansa ovat hyviä, hyvät erinomaisia. Vähän jo epäilytti, kun uuden elokuvan 'Blue Jasmine' mainoksissa retosteltiin sen olevan yhden Allenin parhaista. Voisihan se olla niinkin, että vielä 77-vuotiaana ohjaaja tekee parhaan elokuvansa. Sen katseli ihan kelloa vilkuilematta, ammattilaisten tekemä tarinan, mutta ei se liikauttanut lehteäkään, minussa. Upeat näyttelijät vaikuttivat tekevän läpihuutohommia. Cate Blanchett oli, juu, ihan vaikuttava, mutta ehkä liian ilmeinen. Ovathan Allenin henkilöt usein karikatyyrejä mutta nasevia ja liikuttavia. Mutta ei nyt. Eikä tarinassa mitään särmää. Pliisua pliisua.

Olenko muuta uutta suostunut viime aikoina kohtaamaan kuin lestadiolaisuudesta kertovan kirjan?!

Juu. 'Tanssii tavisten kanssa'. Tanssitanssin katsominen ja isojen yleisöjen tapahtumat eivät ole ominta minulle. Silti lähdin mukaan yhden kilpailijattaren kannustusjoukkoihin, kun kutsuttiin. Ja olipa mukava että lähdin. Meillä oli hauskaa. Tanssijat ja tanssit yllättivät minut iloisesti. Esitykset olivat harkittuja ja huoliteltuja. Ei tarvinnut kokea myötähäpeää, johon olin, myönnän, hieman varautunut. Vilpittömästi sai huikkailla "hyvähyvää", huiskuttaa ja vislailla.

(kuva Juha Neuvonen /KS)          

Kyllä Kajaani on myös tanssikaupunki. Minna Sirviö-Palokankaan ja Roudan vaikutus alalla on mahtava. Onnittelen ja ihailen! Heitä. Kisan voittajia Kari Suhosta daameineen,  'Kekkonen-rock' ja 'Istuin naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa' -koreografioineen. Meidän Siniä', YLEn tuottaja Sini Salmirinnettä. Joka tanssi amatööriksi todella upeasti. Kyllä meidän kannustuspöydän kelpasi. Tulimme vallan mainituksi paikallisessa lehdessä. Heh.

Uusi ja ennenkokematon vetää minua puoleensa. Varsinkin työ- ja harrastuskuvioissa eteentulevat pioneerihommat. Joskus itseäkin hirvittää, mihin kaikkeen vastaan 'KYLLÄ'.

Lukemisissa taidan olla kaikkein konservatiivisin. Huomaan. Hyvä että jossain, ettei ihan kokonaan uusiksi mene. Kaikki.

Luovuuttajan elämää

Kesäkin jo meni, mutta Kynämatkojen kotisivut ovat julkaisematta. Huhtikuusta asti, ainakin, ovat olleet mielen päällä. Jokusen kuukauden työn allakin.

Olen saanut sapiskaa nohevammilta kanssaeläjiltäni. Markkinoinnin pitäisi olla topakampaa. Mutta kun on tämä levollisuus. Ja maltti. Jota peräänkuulutin vuosikaudet. Nyt kun sen saavutin, oi kaivattuni, olen antanut pitkien päänsisäisten ja vähän ulkoistenkin neuvottelujen jälkeen itselleni luvan nauttia. Yksi ystäväni totesi, josko kotisivut tyssää koko homman, kun puskaradio toimii suht' mukavasti. Riittäisikö se? No ehkä ei.

Miehoiset, joiden kanssa olen yritysilmeyhteistyötä tehnyt, huokaisivat helpotuksesta, kun olen luovuuttaja ja kirjoittaja. "Eipä ole ideoista puutetta eikä sisällöntuottaminen ongelmallista." Vaan suutarinlapsi on kengätön. Ideoita pulputtaa, mutta valitseminen on vaikeista vaikeinta. Ennen kuin näky on pläkkiselvää. Käytyämme hauskaa ja yhteisymmärryksellistä keskustelua siitä, millaisena Kynämatkat näyttäytyvät maailmalle.

Mutta ne tekstit. Ei edes kirjallisuusterapiaopintojen lopputyön kirjoittaminen ollut niin vaikeaa - ja se oli työtä ja tuskaa - kuin Kynämatkojen kotisivujen tekstin tuottaminen. Rima oli korkealla. (Ai etten ole enää perfektionisti?!) Oli tasapainoiltava virallisuuden ja luovuuden välillä. Että olisin vakuuttava sekä ammatillisuuden että luovuuden suhteen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että menen "virallisuus edellä puuhun" (lainaus Alivaltiosihteeriltä). "Ne, jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Jotka ei, ne ryhtyy opettamaan", vai miten se Juice lauloikaan... Lopputuloksesta ei näy (onneksi) se ahdistus, jota synnyttäminen oli. Se on myös vähemmän luova tuotos. Mutta itseni näköinen, luulen ma.

Kotisivutekstailun vaikeus on tahmonut myös muuta kirjoittamista. Blogeissa on pitkiä taukoja, kirja-arvioita en ole tehnyt aikoihin ja runoissa on ollut kaamosmasennusta. Eikä lauseita ole syntynyt huoneentauluihin. Voi jeskamadeera! Varsinainen kirjoittamisen ammattilainen!

Pitääkö oikein ruveta itse uskomaan siihen, mitä muille evankelioin: Kirjoittaa osaavat kaikki. Saa ja voi kirjoittaa potaskaa. Kirjoita aina kun voit. 

Se on vähän sama juttu kuin näissä elämänopeissa. Ystäville tulee annettua neuvoja helpohkosti, mutta seuraavassa hetkessä he palauttavat samat ohjeet takaisin. Kun niitä tarvitsen itse. Sivusta seuraten on niin helppoa nähdä, mitä pitäisi tehdä ja ajatella. Tai kannattaisi.

Luomistyötä olen kuitenkin tehnyt.

Uusin innovaationi on teekello. Siitä voi päätellä, paljonko on kulunut aikaa siitä, kun ajattelin juoda teekupillisen. Tarkkuus on epämääräinen mutta monesti riittävä: juuri äsken (tee on kuumaa) - vähän aikaa sitten (tee on sopivaa) - jo jonkin aikaa sitten (tee on haaleaa) - pitkän aikaa sitten (tee on kylmää) - joko tää päivä meni (teemuki sattuu silmään illalla tai seuraavana aamuna).

Kertonee elämän levollisuudesta sekä päänsisässä elämisestä. Mitenkäs se oikein tähän luovuuttajayrittäjäkuvaan sopiikaan...

Vaatimattomuus

Elän ihan uudenlaista elämää. Vaatimatonta.

Vaatimatonta, koska minulla ei ole rahaa tuhlattavaksi eikä aina edes tarpeellisiin. Joiden tarpeellisuus kyseenalaistuu, kun huomaa pärjäävänsä niitä ilman vuosikausia. Niin ettei lopulta huomaakaan niiden puuttuvan.

Tiskikonetta minulla ei ole ollut koko uuden elämäni aikana. Viime viikolla hukkasin johonkin tiskialtaan tulpan -  niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, roskiksetkin olen käynyt penkomassa mutta ei missään ole se - ja olen tullut toista viikkoa toimeen ilman sitä. Mielikuvitus saa sytykettä, kun miettii, millä saa veden pysymään altaassa koko tiskin ajan. Keksitty on. Ei mitään kiirettä kauppaan katsomaan, millaisia tulpantapaisia olisi tarjolla.



Autoakaan minulla ei ole. Entisessä elämässä mentiin autolla joka paikkaan. Nykyään pääsen pyörällä (vanhalla Helkama Kaunottarella) mihin vain, säällä kuin säällä. Kun pääsen jonkun autokyydissä matkaan, lyhyestikin, olen onnessani. Saati jos saan ajaa itse. Niinkuin viime viikolla. Oi, ne ihanat 65 kilometriä!

Puhumattakaan kaikista pienemmistä tarvekaluista. Ilman voi elää ja olla, ilman että arki olisi sen kummempaa. Olla siitä huolimatta ja ehkäpä juuri sen takia näin onnellinen. Siitä mitä on. Kuten Viisaat neuvovat.

Vaatimatonta elämäni on myös siksi, etten vaadi itseltäni enää niin mahdottomasti kuin ennen vanhaan. Olin silloin ennen armoton (ystävieni antama määritelmä) itseäni kohtaan. Vaadin itseäni osaamaan, pystymään, ymmärtämään, jaksamaan, hyväksymään ja ottamaan vastaan kaiken. Väännyin korkkiruuviksi kuten runooni kerran kirjoitin. Ja helpottuiko elämä, olinko tyytyväinen itseeni ja tekemisiini? No ei ja en.

Kun hain Finnveralta yrityslainaa, nainen, jonka kanssa siitä neuvoteltiin, totesi minulle: "Ole niin kuin olisit uudelleen sapatilla!" Olin ihan hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Eikös yrittäjän pidä tehdä töitä 24/7 eikä sekään riitä?! Mutta ymmärrän kyllä, mikä viisaus hänen sanomisessaan on. Ja olen hyvin hyvin kiitollinen siitä. Sain sellaista palvelua, inhimillisyyttä, jota en uskonut kylmässä yritysmaailmassa olevankaan. Rahan maailmassa.

Hiljaa hyvä tulee.
Mikään ovi ei aukea väkisin.
Maltti on valttia.
Kaikki käy hyvin, niin kuin on tarkoitettu.


Mutta on tähän totuttelemista. Tehdä asioita pikkuhiljaa, rauhallisesti, hötkyilemättä, hätäilemättä. Makustella, harkita, kuulostella, tunnustella, ottaa vastaan. Luottaa asioiden sujumiseen tarkoituksenmukaisella tavalla. Luottaa elämään. Elämä todistelee minulle lähes joka päivä, että asioilla on kuin onkin tapana järjestyä, ja yleensä vielä parhain päin. Klisee mikä klisee, jälleen kerran, ja niin totta. Että kaikki tapahtuu aina oikeaan aikaan.

Myönnän, että sisäinen tarkastaja välillä havahtuu luulemastani ikiunestaan. Ja kuiskii epäluuloa ja huonoja ennusteita. Vaan minäpä tainnutan sen hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen. Elämä, luotettava kumppanini, rinnallani seisoen. Minulla on lupa olla levollinen.

Tänä päivänä olen itselleni armollinen. Tällaisesta esimiehestä pidän. Joka uskoo minuun ja kykyihini. Muttei vaadi enempää kuin mihin kykenen. Kulloinkin. Mitä hyvää itsensä piiskaamisesta olisi, tai moittimisesta, ylettömästä vaatimisesta?! Ei mitään. Sen olen onnekseni oppinut.

Vuoden päästä voin sitten katsella taaksepäin ja tarkastella, onko tällaisessa asenteessa järkeä. Jos järjessä jotain järkeä on. Viimeksi eilen keskusteltiin kaverin kanssa siitä, mikä on järkevää. Meidän mielestämme liika järkeily tappaa ja tuhoaa kaiken. Elon ja ilon. Niin ihmisten elämistä kuin yhteiskunnastakin. Järjen järjettömyys on nähtävissä joka päivä, lehtien sivuilla, uutisissa, kaupungin kaduilla kulkiessa, tuttujen ja tuntemattomien tarinoita kuunnellessa.

Täällä vaatimattomassa kodossani näin vaatimattomasti ajattelen. Ja odotan jännityksellä mitä minulle vuoden päästä kuuluu. Mitä silloin olen oppinut vaatimattomuudesta, yrittämisestä ja elämästä. Ja itsestäni. Vi ses!

Turvallisuushakuisuudesta

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni teoista, jotka ovat ilmiselvää turvantunteen hakemista.

Olen tottunut turvallisuuden tunteiseen, tilanteessa kuin tilanteessa. Ihan vaan luonnostaan.

Aikanaan sain napakkaa tuulta siipien alle erinäisistä eroamisista. Alkoi heittääntymisten kukoistuskausi. Olen mennyt - joidenkuiden mielestä suorastaan uhkarohkeasti - sitä päin mikä eniten pelottaa.

Olen yllyttänyt siihen toisiakin, ja myönnän, vähän harmitellut, jos joku on alkuinnostuksensa jälkeen tehnyt u-käännöksen ja palannut takaisin vanhaan, tuttuun ja näennäisesti turvalliseen. (Vaikkei sellaista oikeasti olekaan. Kenelläkään. Milloinkaan. Mitään varmaa. Paitsi alituinen epävarmuus. Kaikessa. Kaikesta.)

Miksikö? No kun kukaan tuntemani ihminen, joka on uskaltanut lähteä uusille urille, ei ole katunut. Heillä on alkanut uusi täyteläinen elämä. He ovat olleet sen jälkeen vahvasti ja iloisesti elossa.

Tiedän hyvin, ettei isoja muutoksia voi tehdä ennen kuin niihin on valmis. Ja valmiiksi tuleminen kestää. Niin kauan, että huomaa, ettei valmiiksi tule koskaan. Eikä sitä oikeinta oikeaa aikaakaan ole olemassa. Mutta aikaa muutoksiin voimaantuminen ottaa silti. Että saa pähkittyä asiaa puoleen ja toiseen. Päättää jotain suurta, ja tulla sittenkin toisiin ajatuksiin. Satoja kertoja. Sitten on hyvä hypätä tuntemattomaan. Ja huomata, että kliseistä kliseisin klisee "Elämä kantaa" on totta.

Yksi läheisimmistä ystävistäni on minun vastakohtani, turvallisuusasioissa. Tiedämme kyllä syyn eroon. Ystäväni lapsuuteen liittyy hylkäämisiä. Perusihmissuhteisiin liittyi epävarmuutta, monenlaista. Vielä lähes viisikymppisenä hänen päivittäinen ja pidemmäntähtäimenkin elämänsä on suunniteltua ja harkittua. Niin pitkälle kuin mahdollista. Vaikka elämä on opettanut väliintulevien muuttujien voimasta, hänellekin, paljon. Mutta riskinotto ei ole hänen juttunsa, niin kuin on minun.

Minun lapsuuteni oli turvallista. Lähipiirissäni en juurikaan edes nähnyt turvattomuutta. Vaikka naapurin tytöillä ei ollut isää ja äidilläkin levoton elämäntapa, tai naapurin poika sai isältä selkäänsä syyttä suotta. Minun ei kotonani tarvinnut pelätä, hylkäämisiäkään. Kun isä oli toisella paikkakunnalla tuberkuloosiparantolassa, kirjeissäni hänelle ei ollut epäilyksen häivääkään siitä, tulisiko isä vielä kotiin. Ja tulihan hän. Olin rakastettu ja turvassa.

En luule edelleenkään, että elämäni tarvitsisi vankkoja, kaiken kestäviä turvaverkkoja. YEL-vakuutuksiakaan ottaessani tähtäimessäni ei ollut suuri eläke. Mutta ikäviin sattumuksiin varauduin niissä silti.

Mutta niistä turvahakuhetkistäni.

Teen asioita intuitiivisesti. Myös ruokaa.

Kun minua (vähän) pelottaa mitä tapahtuman pitää, yllätän itseni keittämästä mannapuuroa tai paistamasta makaronilaatikkoa, syömästä voipullaa ja juomasta viinimarjamehua. Lapsuuden turvaruokaa. Kyllähän sitä turvallisuudentunteita kaipaa. Sitä kai se parisuhteeseeen halajaminen on. Vaikka ajattelenkin, että turva on ihmisessä itsessään. Minussa on oma turvani.

Mutta tulee minulle niin levollinen ja hyvä olo, kun uudessa ihmisessä on jotain tuttua. Ajatuksissa. Hiusten värissä. Korvanlehden muodossa. Autoon istahtamisessa. Kahvinkeittämisessä. Naurun hörähdyksessä.
Käden karheudessa. Tekemisen ja olemisen tavoissa. Kokemisessa, tuntemisessa. Jopa tupakan tuoksussa - vaarin marjapussipöydässä sain pyöräyttää tuhkakuppia. Mutta se on jo toinen tarina.

Ja taitaa niitä olla jokunen muukin turvatekijä. Turvallisuuden tuoja. Minunkin elämässäni.

Turva. Turvallinen turvan tunne.

Josko minäkin olisin siihen taas valmis. Ettei aina tarvitse hyppiä jyrkänteiden reunoilta, olla pitämättä kaiteista kiinni, olla uusien hurjien tuulten vietävänä. Että josko jotain tuttua ja turvallista. Olisin valmis kokeilemaan.

Sovitaan niin, elämä!

Ylistystä yleisölle

'Pieni lyhytelokuvayö' on nyt eilistä.

Täydellistä se ei ollut, mutta oli kuitenkin. Minusta.

Mikä olisi pahin juttu, joka voisi tapahtua, kun esitetään elokuvia yleisölle? Se, ettei tekniikka toimi! Että elokuva on pikkuisen liian pikkuinen suhteessa valkokankaaseen. Ja yleisön silmille.

Kun tekniikan toimimattomuus eilen meille valkeni, siis ne asiat, joille paikallaolleet osaajatkaan ei mitään voineet, kylmä hiki tuli otsaan. Meneekö koko homma mönkään? Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Lähteekö yleisö puuskuttaen koteihinsa? Onko Kuuloluuri ensi viikolla täynnä rumia puheita? Buuataanko meille kadulla seuraavat vuodet? Eikö mikään enää ikinä onnistu?

Oli aikamoinen järkytys todeta, että ainoa asia, johon satsasimme rahallisesti eli kunnon projektori käyttäjineen, ei pelittänyt kunnolla. Elokuvan näyttö oli ja pysyi pienenä, valkokangasta piti korjailla ennen näytöstä, vempeleissä oli hapettuneet patterit, joita piti rassailla, että ne toimisivat. Mukana tullut ns. koneenkäyttäjä ei osannut eikä tiennyt mitään. Uskomatonta! Jos olisi vainoharhainen, tulisi mieleen tahallinen sabotaasi. Jonkun, joka ei halunnut tapahtuman onnistuvan.

Mutta ihmeitä tapahtuu! Yleisö oli myötäinen. Se odotteli hymyssä suin, että homma pääsi alkamaan. Ihmiset seurustelivat keskenään, joivat kahvia ja söivät pullaa. Tarjoilu toimi. Kiitos nohevien Generaattorin ja Rauniokaupungin talkoolaisten. Ja puitteethan olivat miellyttävät. Senkin em. väki osaa luoda, lämpimän leppoisan tunnelman. Jälkeenpäin ajatellen myös se, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat tilaisuudesta ilman kaljatelttaa, on hieno homma. Aina ei tarvita viinaa kyytipojaksi. Silloin kun tuote on muuten korkealaatuinen, nautinnollinen.

Näytösten kuluessa ja päätyttyä saimme paljon kannustavaa palautetta, kiitoksia ja kehuja. Monet ymmärsivät tekniikan ongelmia, niitä nykyään piisaa joka paikassa. Kun silmät tottuivat pieneen screeniin, katsoja pystyi nauttimaan upeista lyhytelokuvista. Niitä esittämämme filmit todella olivat. Hyviä ja vieläkin parempia. Ymmärrettävistä syistä maailmallakin palkittuja. Ja näimme myös yhden maailmanensi-illan. Vaikuttavan 'Hätäkutsun'.

Pieni paha mieli haihtui mielestä kaikkien halausten, hymyjen ja kiitosten myötä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä ihmisten myötämielisyyttä, sympatiaa ja iloa siitä, että tällaistakin herkkua kajaanilaisille tarjotaan. Muun kulttuuritarjonnan lisäksi. Sillä sitä Kajaanissa on. Riittävästi. Kuten joku totesi: "kaikkiin ei edes ehdi". Nyt aloitetun perinteen toivotettiin jatkuvan ensi kesänä.

Itselleni iso ilo oli myös tutustua ohjaajavieraisiimme Hannes Vartiaiseen ja Pekka Veikkolaiseen. Viksuja, osaavia, miellyttäviä ja hauskoja nuoria miehiä, jotka ovat nöyriä taiteensa edessä, mutta silti ylpeitä tekemisistään. Heillä on sisua, vaistoa ja näkemystä. Nähdyt elokuvat olivat huikeita, niin 'Hanasaari A' kuin 'Erään hyönteisen tuhokin'. Näin ne kaksi kertaa ja kun olin saanut kuulla elokuvien tekemisen taustoista ja vaiheista, niiden arvo nousi entisestäänkin.

Hienoa että Hannes ja Pekka pääsivät jo päivällä kertomaan paikallisille opiskelijoille, kuinka unelmista tehdään totta. Kuinka upeisiin suorituksiin voi tavallinenkin ihminen (tavallaan tavallinen) päästä, kun on valmis satsamaan tavoitteen saavuttamiseksi, antamaan aikaa asioiden tapahtua, näkemään vaivaa haluamansa eteen ja varsinkin uskomaan asiaansa ja siihen, että kaikki asiat järjestyvät. Pekka ja Hannes elokuvineen saivat nuoret kuuntelemaan lähes hiiskumatta esityksen perjantai-iltapäivällä, viimeisellä tunnilla. Päälle päätteeksi lukion elokuvantekokurssi täyttyi, kiitos kiintoisan ja innostavat esityksen. Eikä siihen tarvittu show'ta eikä ylisanoja. Vain sitä, että he olivat läsnä, aitoina omina itsenään. Miten se lämmittikään minun sydäntäni.

Katselkaamme lyhytelokuvia aina, kun tilaisuus on! Vaikkapa sitten Pieni lyhytelokuvayö 2014.



ps. Käyhän huviksesi katsomassa, mitä muuta Veikkolaisen Pekka osaa, Pekuskashopissa.

Lahjoittamisen lumo 2

Olin tänään kuulolla seminaarissa, jossa kerrottiin, että Pohjanmaalla ollaan terveempiä ja elinvoimaisempia kuin muualla Suomessa. Koska siellä talkooperinne elää edelleen. Yhdessä tekeminen ja onnistuminen tuntuu hyvältä.

Minä uskon sen. Olen ollut monessa hommassa mukana, sellaisessa, jota voisi kutsua talkoiksi. Kun yhdessä tehdään ilmaista työtä jonkun päämäärän eteen. Mukana olemisen ilosta.
Lauluyhtye Alli oli välillä valmis maksamaan itse siitä, että pääsi esiintymään yleisölle. Lauluja, joiden eteen oli nähty vaivaa viikonloppu jos toinenkin.
Kainuun lausujien esitykset valmistellaan pyyteettä. Ne pienet korvaukset esiintymisistä, joita joskus saadaan, menevät Lausujien kassaan yhteiseen hyvään.
Runoviikko Kajaanissa perustuu talkoolaisten vapaaehtoiseen panokseen tilaisuuksien emäntinä ja ovimiehinä.

Tänä kesänä olin myös mukana toisessa kainuulaisessa tapahtumassa, Kuhmon kamarimusiikissa, jonka sujumisen edellytys ovat sadat talkootyötunnit. Eräs vanhempi kahvinkeittäjärouva Kontion koululla kertoi minulle, tiskarille, ettei hän ollut 20 vuoteen käynyt yhdessäkään konsertissa, vaikka se olisi ainoa palkkio, jonka talkoolaisena toimimisesta saa. Hän oli ollut mukana kaikki ne vuodet ihan vain mukanaolemisen ilosta. Kyllä siinä pitää jotain kummaa vetoa olla. Kuulumisessa ryhmään. Yhdessä tekevien ryhmään.

Viimeisin vapaaehtoinen (lue: palkaton) homma, jossa olen mukana on 'Pieni lyhytelokuvayö'. Kaverini Markku Heikkinen, dokumenttiohjaaja, oli kehitellyt mielessään ideaa tapahtumasta, jossa kajaanilaisille tuotaisiin nähtäville suomalaisten lyhytelokuvantekijöiden tekosia. Ilmaiseksi. Harvinasta herkkua täällä periferioissa.
                                     

Markku kokosi yhteen asiasta kiinnostuneita kajaanilaisia tuttaviaan. Ja kun monta kylähullua katsoo toisiaan silmiin, alkaa syntyä. Huolimatta siitä, että skeptisimmät eivät usko hommaa polkaistavan parissa viikossa ilman rahaa. Näinä kolmena valmisteluviikkona asiat ovat loksahdelleet kohdalleen. Yksi on ottanut hoitaakseen yhden homman, toinen toisen, kolmas seuraavan, ja niin kaikki alkaa olla valmista huomiseen h-hetkeen.

Kajaanissa on valtavasti kulttuurijuttujen tuottamiseen liittyvää osaamista. Tekijöitä on vaikka mihin hommaan. Sivusta saa ihailla ja ihmetellä. Eikä kukaan ole kyselemässä palkkion perään. Porukka uskoo asiaansa, hoitaa hommansa ja tsemppaa toisiaan. Pienestä voi lähteä ja saada aikaan jotain uutta, erilaista. Joka tuottaa kanssaihmisille iloa. Myös yleisöille. Ei vain tekijöille itselleen. Vaikka sekin on merkittävää, ei kai tällaista muuten tehtäisi.

Aina välillä sitä miettii, mihin kaikkeen tulee lähteneeksi mukaan. Kun mahdollisuuksia tekemiseen tulee jatkuvasti eteen. Mutta heti seuraavassa hetkessä on ihana kuulua porukkaan, joka toimii ja saa aikaiseksi - kts. Kainari. Ihan sulasta hulluudesta. Elämänilosta.

Tekojaankin voi lahjoittaa, talkoilemalla. Kiitti kaverrrit!

-

Lahjoittamisen lumo 1

Tiedätkö, että lahjoittamisesta tulee niiiiin hyvä mieli?! Parempi kuin myymisestä. Antaa sitä pois sitten mitä vaan. Kirjoja, levyjä, aikaa, sanoja, tekoja, hymyjä, pusuja, läheisyyttä tai lämmintä kättä. Ihan hypittää sydäntä, rakkaat, silloinkin kun niistä luopuu.

Sanotaan, ettei lahjoittamisistaan pidä numeroa tehdä. Mutta pakko minun on puhua tästä. Tänään.

Lahjoittelun ilo tuli minun elämääni pikkuhiljaa. Tai tarkemmin ajatellen onhan se ollut minussa aina, äidinperintönä, mutta erilaisessa muodossa. 

Ennemmin ostelin kaikille vaikka mitä, lahjoiksi. Sittemmin lahjoiksi silloinkin, kun ei ollut mitään erityistä syytä. Teki mieleni vaan ilahduttaa läheisiäni. Myöhemmin aloin tehdä käsilläni kaikenlaista potentiaalista lahjoitettavaa. Lahjoin siitä ilosta, että osasin tehdä. Jotain omilla pikkukätösilläni. Villasukkia, huoneentauluja, nappikoruja. Nyttemmin lahjoittelen olemassaolevaa omaisuuttani. Sitä tarvitseville, tai muuten vain hyvään kotiin.

Lahjoittaminen liittyy monesti johonkin riittiin omassa elämässä. Luopumisiin. Ihmisistä, asioista, ajatuksista. Kun symbolisesti pitää osoittaa, itselle lähinnä, ja elämälle, että tekee asioita vanhan mennä ja uuden tulla. Tilalle.

Entisen elämäni tavaroista olen luopunut kiihtyvään tahtiin. Monet sellaiset tavarat, jotka luulin ikuisesti tärkeiksi, ovat nyt jossain muualla. Sunnuntaina ystäväni vei yhden entisenelämäni taulun omalle seinälleen. Sain vastalahjaksi taulun, joka kertoo enemmän minusta, tänä päivänä. En halua kieltää mennyttä, mutta sillä en tahdo nykyisyyttäni täyttää. Sitä paitsi ajatukset säilyvät mielen sopukoissa, sieltäkin ne voi kaivaa esiin. Halutessaan hyvästi muistaa. Virikkeitä muistamisiin tulee vastaan joka päivä, nurkkien takaa, sivuilta ja sivustoilta. Ei tärkeimpiä asioita unohda.

Olen luopunut myös kirjoista. Pysyvistä rakkaistani. Joista en osannut männävuosina kuvitellakaan luopuvani. Mutta niin vaan olohuoneen nurkassa on kolme laatikollista kirjoja, joista kyläilijä voi lähtiessään ottaa haluamansa. Äsken vein Generaattorin Iippa-ryhmään kaksi kassillista lastenkirjoja. Hyvään tarkoitukseen. Vastaanottaja ilahtui. Ja minä. Hyvä mieli nauratti ääneen. Ja päivä valostui entisestään.

Ullakolla minua odottaa ainakin kymmenen laatikollista vaatteita. Joista en ole raaskinut luopua, jos joskus niitä vielä pitäisin, kun niin kivoja ovat. Pengon ne joka kesän ja talven alussa läpi, mutta otan käyttöön vain muutaman. Tänä kesänä tajusin, etten tule niitä käyttämään koskaan. Kirppareilla niistä ei saa montakaan euroa. Pitämättömistäkään vaatteista. Ne eurot menevät pöydän vuokraan. Aion lahjoittaa ne kaikki pois. Kunhan sattuu kohdalle autoileva ystävä, jolta saan kuljetusapua. Entrinkiin.

Luopumisen helpottumisesta - kyllä kyllä, siitä tulee kerta kerralta helpompaa ja iloisempaa  - on muutoinkin hyötyä. Männävuosina itkin jokaista äidinaikaista astiaa, joka meni rikki. Nyt olen rikkonut (vahingossa) TommyTabermann-shamppanjalasit, jotka tyttäreni antoi minulle 50-vuotislahjaksi. Harmittihan se, mutta sirpaleet tietävät onnea. Kliseinen lohtulause. Mutta se toimii. Ja itselleen voi uskotella tapahtumien synkronisiteetin.

Aion jatkaa lahjoittamisen ja luopumisen linjoilla. Hyvän mielen takia. Itsekkäistä syistä. Niin kuin kaikki tekomme teemme. Sanoo kuka vaan mitä vaan.

-

ps. 'Lumo' lipsahti otsikkoon Aitoahon Pirkon tämänpäiväisestä kolumnista. Kiitos, Pirkko, tahattomasta lahjoituksesta.

Tervehtiminen kortilla

En lakkaa hämmästelemästä. Tuttuja ihmisiä, jotka eivät tervehdi. Samassa tilassa oleillessa tai kadulla vastaantullessa. Tai jopa samaan pöytään, samaan seurueeseen istahtaessa. Niin minulle kävi taas pari päivää sitten. Olin ihan ällikällä lyöty.

Jos emme olisi koskaan vaihtaneet sanaakaan, sen ymmärtäisin. (Vaikka heitäkin on, jotka tervehtivät ilman että tiedämme toisistamme mitään, paitsi sen, että kuljemme samoissa paikoissa, tulemme silloin tällöin vastakkain.) Silti toista voi tervehtiä, tunnistamisen merkiksi. Sen merkiksi, että olemme olemassa. Toistemme maailmassa. Se saa aikaan hetkellisen hyvän mielen. Hymyileminen. Pienikin hymy.

Joskus varmaan itsekin jätän tervehtimättä, kun en ajatuksissani huomaa jotakuta tuttua. Mutta jos kohtaan tutut kasvot, tervehdin. Olen ollut niin paljon erilaisissa porukoissa elämäni aikana, ja jo Kajaanissa asuessanikin, etten aina muista, kuka tervehtimäni henkilö on, mistä hänet tiedän tai tunnen. Mutta tuntisin itseni pöljäksi, jos en moikkaisi. Ja mitä se haittaa, jos huikkaa hei'n jollekin tutuksi luulemalleen. Ei minua ainakaan haittaa, jos en tunne moikkaajaani. Eihän sitä halailemaan tarvitse ruveta, pelkkä nyökkäys ja/tai äänetön huulien heiluttelu moi'nomaisesti riittää, tervehdykseksi.

Pöljäksi tunnen itseni silloinkin, kun minun tervehdykseeni ei vastata. Katsotaan muualle tai ollaan olevinaan, ettei muka nähdä, vaikka ihan selvästi nähdään. Pohdiskelen monesti heti tapahtuman jälkeen, jätänkö seuraavan kerran tervehtimättä kyseistä ihmistä vai jatkanko itsepäisesti tervehtimistä, koska joka tapauksessa tunnemme toisemme. Kumpi tuntuu  minusta paremmalta, olla typerä tuntemattomien tervehtijä vai moukka tervehtimättä jättäjä. Pitäisikö lopettaa turhat tervehtelyt...

Onhan olemassa suhteellisen hyväksyttäviäkin syitä olla tervehtimättä. Jos vaikka ei oikeasti noteeraa huonon näön takia. Tai että ei pidä tapanaan tervehtiä kuin tuttuja tuttuja. Todella tuttuja. Ei mitään epämääräisiä jossain vain kohdattuja. Tai on ujo. Vaikka luulisi, ettei ujo ja pelokas nimenomaan kehtaisi käyttäytyä huonosti.

Olen silti taipuvainen etsimään vikaa on siitä toisesta, kertakaikkisen huonoista käytöstavoista. (Eihän minussa voi olla mitään niin kauheaa vikaa, että minun tervehtimisenikin olisi arveluttavaa, epämiellyttävää, vastenmielistä tai merkki jostain pahasta teostani, jota en muista, tai ole huomannut tehneeni.) Tykkää jostakusta ihmisestä tai ei, voi häntä tervehtiä silti. Mutta vaatiahan en voi mitään, keltään. Jokaisella on oikeus määritellä omat tapansa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Ovat ne 'Käytöksen kultaisen kirjan' mukaisia tai ei.

Kerroin eräälle kaverilleni, ettei hänen kaverinsa, jonka kanssa olemme olleet samoissa tilaisuuksissa ja puheseuroissa monta kertaa, tervehdi minua koskaan. Katsoo vain päin, muttei sano mitään, vaikka hihamme hipoisivat toisiaan. Kaverini selitti, että menee todella pitkään ennen kuin se kaveri hyväksyy toisen omaan tuttavapiiriinsä. Voi hyvänen aika! Mitä hänen päässään oikein liikkuu? Mitä hän itsestään oikein ajattelee?

Nykyisin minua useimmiten hymyilyttää moinen mielenosoitus kanssaihmisiä kohtaan. Mutta kyllä se myös hyhkittää: Mitä hemmettiä se oikein meinaa?!
Ja mikäs se minä itte luulen olevani, kun kaikkien pitäisi minua tervehtiä, joku kuningatar Elisapetti vai...

Kuvista ja todellisuudesta

Tämä päivä on pyörinyt valokuvien ympärillä. Luin heti aamusta kiintoisan jutun, jossa todettiin, että omakuvien katsominen on prosessi: http://www.city.fi/tyyli/blogit/2470/kuvastukseni/124142

Paula Ojansuu kirjoittaa: "Itse itsestä otetuissa kuvissa päätät ja kontrolloit miltä näytät. Joskus ne ovat kuvia joita on helpointa itsestä katsoa. Sinä valitset jokaisen raajan asennon, ja myöskin muu outfittisi on määrämälläsi tavalla."

Tiedän. Nykyisin tulee otettua itsestä kuvia suht' tiuhaan. Facebook-sivua varten. Ne eivät ole valokuvauksellisesti kummoisiakaan. Minulla on kepoinen idioottikamera ja toinen kamera kännykässä. Valituksi tulevat sellaiset otokset, joista välittyy jotain olennaista siitä hetkestä. Sen lisäksi niissä haluaa näyttää kohtalaisesti sellaiselta, miltä toivoisi näyttävänsä, näine näköineen.

Ojansuu jatkaa: "Dokumentaariset ja varsinkin salaa otetut kuvat voivat olla joskus itsestä kaikista vaikeimpia katsoa. Näissä kuvissa et näe itseäsi sellaisena kuin normaalisti peiliin (tai iPhoneen) katsoessasi."

Jos joskus ohimennen huolimattomasti katsoo itseään näyteikkunan tai vaatekaupan peilistä, näky on hyvin toisenlainen. Ei ollenkaan sellainen kuin millaiseksi itselleen poseeratessa ja viisitoista kuvaa räpsittyään saa kuvansa asettumaan. Tässä iässä sen pystyy minuutissa unohtamaan, todellisen habituksensa. Vaikeammin unohdettavia näkyjä ovat esim. lehtikuva tai videon pätkä, jossa maha pömpöttää törkeästi ja naama näyttää ällöttävältä positiivarilta. 

Ojansuu jatkaa vielä: "Toiselle poseeratut kuvat taas ovat joko järkytys tai ihastus. Riippuen hyvin paljon kemioista kuvaajan kanssa. Ja miten ammattitaitoinen tai onnekas hän on saamaan sinusta parhaat puolesi esiin, ja saako hän sinut rentoutumaan/ haluttuun tunnetilaan."

Senkin olen kokenut. Exäni osasi ottaa minusta mieluisia kuvia, ja esim. Sirviön Teemu, jonka otti oheisen kuvan POMOn käyttöön. Oli ja on ihanaa kuvitella näyttävänsä edes jotenkin hyvältä, edes joskus, edes jostain kulmasta, edes jossain valossa, edes kuvassa. 

Kun itsetutkiskeluvaiheeni oli pahimmoillaan, tein jonkun gurun neuvosta itselleni kuvagallerian niistä kautta-aikojen kuvista, joista mieleni tulee hyväksi, jotka voimaannuttavat minua. (Miina Savolainen on nykyään valokuvavoimauttamisen guru.) Albumi on minulla vieläkin tallella. Sitä täydentelin tänään. Itsetunnon kohotukseksi.
Sen albumin vastapainoksi ja itseni koulimiseksi keräsin aikanaan yhteen pinoon myös kaikki ne kuvat, joissa olen epäonnistunut, hävettävän ruma. Tutkiskeltuani kuvien kautta armotonta minäkuvaani, palautin ne takaisin arkistojen kätköihin. Talteen mutta unohduksiin.

Yksi kauheimmista julkisista kuvistani oli minun kirjahyllystäni kertovassa Kainuun Sanomien kuvassa. Se oli otettu laajakulmalla ja näytin siinä järkyttävältä. Halusin uskoa, että kamalammalta kuin todellisuudessa. (Itsesuojelusyistä en aio sitä tähän liittää.) En meinannut päästä siitä yli millään. Olin Lahdessa ja mietin, voinko enää koskaan ihmistenilmoilla näyttäytyä. Varsinkin kun se jäi googlattavaksi kaikelle kansalle. Sitä ei voinut piilottaa mihinkään, vain antaa olla, unohtaa. Ihmettelin kyllä, kuinka joku kuvaamisen ammattilainen, nainen vielä, saattoi toisesta naisesta pistää julki sellaisen kuvan. Se oli minusta ikävä teko. Hän ei voinut olla sitä tajuamatta. Ei millään. 

Tänä kesänä järkytyin myös. Piirretystä kuvasta. Eräs taiteilija teki ohimennen minusta karikatyyrin. Onhan minulla paksut käsivarret, ja onhan minun naamani kuin seinästä repäisty, ja olenhan miä valtavankokoinen, mutta... Silti en ymmärrä, miksi hän minut sennäköiseksi piirsi. Vaikka ihminen olisi kuinka iso rumilus, ei sitä tarvitse hänelle korostaa. Jäin miettimään kyseisen miehen vaikuttimia. Kenestäkään kenestä hän pitää, hän ei sellaista kuvaa piirtäisi, tai ainakaan sitä asianomaiselle näyttäisi. Miksi hän minua näpäytti?! Hän tiesi kyllä, miltä minusta tuntuisi. Tai ehkä hän halusi käänteisen psykologian kautta vihjata, että voisin laihduttaa. Eli ajatus taustalla oli kuitenkin hyväätahtova.
Aioin ensin jättää kuvan muistuttamaan itseäni raadollisuudestani. Tai jopa laihdutuskannustimeksi jääkaapin oveen. Mutten kyennyt. Negatiivisuuden kautta en tule kannustuneeksi. Revin kuvan. Unohdan. Muistan sen vain pahimpina itsesäälin hetkinä. Sen verran saa todellisuutta paeta, itseään tuntevakin ihminen.

Nooh. Vähän sen jälkeen tulin hyvästi huomatuksi useamman ihmisen, useamman miehenkin taholta, joten ehkä minua sietää vielä katsella. Ihan nenäkkäinkin. Niin on nainen herkästi heiluteltavissa. Myönnän.

Ulkonäkö on vavahduttava asia, kun sopivasti sattuu, vielä tässäkin iässä. Vaikka itsensä kanssa sinut onkin. Lähes aina. Kuviensakin kanssa.

Rauha hänen olemukselleen!

Rakkautta ennen...

Jos minulta nyt kysytään kaikkien aikojen parasta elokuvaa, vastaan: "Rakkautta ennen..."- trilogia: 'Rakkautta ennen aamua (Before sunrise)', 'Rakkautta ennen auringonlaskua (Before sunset)' ja 'Rakkautta ennen keskiyötä (Before midnight)'.

Se on rakkautta. Se on ihmissuhdedraamaa. Se on yksinkertaista. Se on totta, joka sana.

Se on enemmän teatterimaista kuin elokuvataidetta. Mutta pelkästään näyttämöllä tarinat eivät toimisi samoin kuin nyt. Taustalle tarvitaan Wien, Pariisi ja Messinia. Silti pelkistetyt yhden päivän tarinat ovat täyttä elämää. Avainkohtauksia Jessen ja Celinen elämässä.

Näiden elokuvien dialogi on häikäisevää. Aivan kuin Julie Delpy ja Ethan Hawke eivät näyttelisi ollenkaan. Kuin katsoja seuraisi heidän oikeaa elämäänsä, jota nyt vain on satuttu kuvaamaan. Ilman että kukaan varsinaisesti olisi kameran takana kuvaamassa tai ohjaamassa. Tai varsinkaan että sitä olisi muka käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat olleet mukana käsikirjoittamassa, mutta sekään ei selitä kokonaan sitä, miten dialogi toimii käsittämättömän jouhevasti ja on niin uskottavaa. Olen katsellut kaksi ensimmäistä osaa 4-5 kertaa, enkä ole huomannut mitään, mikä epäilyttäisi minua. Uskomattoman pitkiä keskusteluja on kuvattu yhdellä otolla. Ihailen.

Sen sijaan tunnistan jokaisessa elokuvassa suoria lainauksia minun elämästäni. Olen käynyt samoja keskusteluja, lähes sanasta sanaan mutta suomeksi. Olen tuntenut samoja tunteita, samalla intensiteetillä. Haudanvakavien äärihetkien välittömässä läheisyydessä on kepeää ja kipeää huumoria, tunneälykästä sanailua. Parantavaa, hyvää tekevää.
Jesse: "You are the fucking mayor of Crazytown, do you know that? You are!"

En voi olla luulematta, että Delpy, Hawke ja käsikirjoittaja-ohjaaja Richard Linklater ovat kokeneet samaa kuin elokuvan Jesse ja Celine. Ja minä. Samuuksia, vertaisia ainakin minä haen, tiedostamattani osin mutta silti. Elokuvista, teatterista, kirjoista, kuvataiteista, tanssista. Ja kun 'Before midnight' on kuvattu vielä rakkaassa Kreikassani, niin voiko ihminen enempää elokuvalta pyytää.

'Rakkautta ennen' -elokuvat ovat ihmisenkokoista elämää. Tavallista elämää. Niissä puhutaan oikeista asioista. Ollaan kikkailematta. Ja mikä huikeinta, elokuvat on tehty oikeasti yhdeksän vuoden välein, ihan niinkuin tarinoidenkin välillä on yhdeksän vuotta. Päähenkilöt vanhenevat oikeasti, elävästi elämässä. Se on loistava toteutustapa, liekö suht' ainutlaatuinenkin...

Kahdessa ensimmäisessä osassa ei juuri muita henkilöitä ollut. Kolmannen osan alkupuolella on mukana myös eri-ikäisiä peilejä pääpariskunnalle. Se sai aikaan uutta säväystä sekä trilogiaan että rakastavaisten suhteeseen. Niinhän rakkaudellekin käy, se muuttuu ajan kuluessa, mutta se voi silti jatkua, rakkautena, ei vain tottumuksena, tai siitä pelosta, ettei uskalla luopua huonosta suhteesta. Jesse ja Celine uskaltavat panna rakkautensa koetukselle puhumalla avoimesti siitä, mikä ei tunnu hyvältä, mikä sattuu. Kuten Celine hotellihuoneessa toteaa, riitely on mahdollisuus eteenpäin menemiseen, hyviin muutoksiin parisuhteessa. Ainoastaan niin särmät hioutuvat kestävän rakkauden suuntaan. Ei niin, että kipeydet lakaistaan maton alle ja ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Kulisseja muille ja itselle ylläpitäen. Rakkauteen voi luottaa - pikkupettämisistä huolimatta. Paradoksaalista kyllä.

Rakastan tätä trilogiaa, ja myönnän, että itseni takia. Mutta miten muuten voisikaan taideteoksia arvioida. Objektiivisuuteen taipuvaiset kriitikotkin ovat oman historiansa muokkaamia. Eivät hekään pysty sulkemaan omaa elämäänsä kritiikkiensä ulkopuolelle.

Ilokseni huomasin juuri, että Hesarin Pertti Avola antoi viimeisimmälle elokuvalle viisi tähteä, kehui samalla edellisiäkin, mutta piti tätä parhaana. En osaa sanoa, onko joku näistä kolmesta mielestäni paras. Paikallinen elokuvafriikki Kainuun Sanomien Seppo Turunenkin piti kolmosesta. Vaikkei ollut aiempia osia nähnytkään. Hänen kritiikkinsä otsikkoa en kyllä tunnista. Mutta whose care.

Minulle 'Rakkautta ennen' on kokonaisuus. Täydellinen kokonaisuus. Aion katsoa kaikki kolme elokuvaa vielä monta kertaa. Nautin huipputekijöistä, huipputyöstä. Ihailen ihailemasta päästyäni.

'Rakkautta ennen keskiyötä' elokuvan kreikkalaisen illallisen aikana vanhempi rouva Natalie sanoo: "Like sunlight, sunset, we appear, we disappear. We are so important to some, but we are just passing through."

Kuhmon henkeä

Olen viettänyt pari viikkoa kamarimusiikillista aikaa Kuhmossa. Olen talkoolainen ja hoitelen pääosin majoitushommia. Tein syrjähypyn myös Kontion kahvilan tiskarina. Ja parhaillaan vahdin pyykkikonetta, kun jollekulle kävi kämmi.

Koen eloni etuoikeutetuksi, kun olen saanut töiden ohessa kuunnella konsertteja sen minkä ennätän. 'Ihminen saa mitä toivoo' toteutui jälleen kerran, ja sellaisella tavalla, jota ei osannut ennustaa. En ainoastaan päässyt Kamarimusiikkiin vaan pääsin tänne koko festivaalin ajaksi ja vähän ylikin. Huh ja kiitetty!!!

Täällä on paljon väkeä. Monissa konserteissa talkoolaiset joutuvat istumaan portailla, kun kaikki istumapaikat on täynnä sanankuulijoita, tai siis sävelten. Se on hienoa! Portailla istuen pääsee samaan fiilikseen kuin penkissäkin. Ja näin Kamarimusiikin tulevaisuus on taattu eteenkin päin.

Kuuntelin äskettäin radiosta ohjelmaa, jossa toimittaja ruoti näkemiään oopperoita. Joka ainoasta oopperasta hän löysi negatiivista arvosteltavaa ja niitä hän ensimmäiseksi korosti. Varsinkin lavastukset olivat aina huonoja. Hänelle syntyi outoja mielleyhtymiä kaikesta, minkä lavastaja oli esille pannut. Miksi ihmeessä hän pyrkii niitä livenä katsomaan. Kuuntelisi vain radiota ja cd-levyjä. Saisi lavastaa mieleisensä näyttämön joka oopperaan.

Kuhmossa henki on ihan toinen. Yleisö on kiitollinen kaikesta kuulemastaan. Taiteilijat kutsutaan lähes aina uudelleen kumartamaan, vaikuttavimmat montakin kertaa. Usein kiihkeisiin aplodeihin onkin syytä. Täällä on vain hyviä ja loistavia esityksiä. Lähes.
Ainoa taiteilija, joka on jätetty pariin kertaan yksille kumarruksille, on ollut Erik Erikssonin kuoro. (Niistä konserteista, joissa olen ollut kuulemassa.) Minun mielestäni syystä. Porukka on taitava, mutta kyseiset esitykset olivat aika lailla läpihuutokeikkoja. Minun korviini. Innotonta ja huolimatonta. Kuunnellessa tuli mieleen monta suomalaista kuoroa ja yhtyettä, jotka ovat ainakin yhtä hyviä tai parempiakin. Ja jotka ottaisivat ehkä vakavammin tällaiset konserttiputket. Vaikka taiteilijat esittävätkin kuhmolaiseen tapaan vain yhden kappaleen konsertissaan - ja ehkä juuri siksi.

Viimeisenä iltanaan he kyllä olivat huikeita esittäessään supervaikean Magnus Lindbergin teoksen 'Songs from North and South'. Ylen taitavaa, mutta vähemmän koskettavaa. Jota itse musiikilta toivon. Tunteita. Kuorolaisilla oli ääniraudat, joilla he kilauttelivat otsaan ja pohkeeseen pysyäkseen nuottikartalla. Ja kelpaahan sellaista musikaalisuutta näyttää, ja katsella. Ainakin joskus. Mutta kerta kuuleminen riitti minulle.

Hmmm... Nythän huomaan, että itsekin rupean kriittiseksi. Kun on aihealue, josta jotain tiedän. Kuorolaulusta siis. Ihan kuten tuo aiemmin mainittu radiotoimittajatar. Hyi minnuu!

Vaan summa summarum. Viimeisiä konsertteja soitellaan tänään ja huomenna. Pari taidan itsekin vielä kuunnella, vaikka enin musiikillisten elämysten nälkä onkin tyydytetty vähäksi aikaa - 25 konserttia on takana. Paljon tyytyväisiä kuulijoita olen kohdannut ja kuullut. Läheltä ja kaukaa tulleita. Myös talkoolaisia, jotka urakalla kuuntelevat kamarimusiikkia ja heitä, jotka eivät ole ikinä yhtään festivaalikonserttia kuunnelleet, mutta antavat sille silti työpanoksensa vuosi toisensa jälkeen.

Lisäksi olen tutustunut talkoolaisten ja festivaalityöväen ahkeraan, aikaansaavaan, taitavaan ja joustavaan joukkoon. Ette arvaakaan kuinka valtavasti asioita pitää ottaa huomioon, että tällainen festivaali pyörii niin, että yleisö luulee se on vain a piece of concerto. Työmäärä taustalla on mahoton. Todellakin. Olen sen omin silmin todistanut näiden viikkojen aikana. Ja se mitä olen nähnyt, on vain pieni osa siitä työstä, joka on talven aikana tehty, ja menneinä vuosina. Ei kaikki tämä sutjakka sujuminen ja Kuhmon henki ole tyhjästä nyhjästy. Ihailen toiminnanjohtajaa, tuottajaa, esimiehiä ja koko sakkia.

Nyt minä odotan kotiinpääsyä. 24/7 -päivät ottavat voimille, vaikka musiikillista virvoitusta olenkin saanut kylliksi. Kokenut talkoolainen kertoi minulle, että tähän aikaan festivaalia uhotaan, ettei koskaan enää tällaista ruljanssia vapaaehtoisesti. Mutta kun kevät koittaa ja Rusasen Sari kyselee, tuletko taas kesällä mukaan, niin siihen vastataan 'kyllä'. Sen täten todistavat pitkät Kamarimusiikkiurat - nuorella väelläkin kokemusta on vuositolkulla.

Onpahan tämä ollut mielenkiintoinen, antoisa pesti. Taiteilija-asuntolanhoitajuus. Yhden kesän kamarikriitikkopohjalta, pari kertaa Kuhmossa pikaisesti käyneenä. Eräs kajaanilainen tuttu kysyi tavatessa: missäs roolissa sinä täällä olet?! Niin. Ensi kesäksi harkitsen hakeutumista autonkuljettajaksi, ehkä. Sellainen miä taidan olla. Suhteellinen sivustaseuraajaa yhdessä jos toisessakin tapauksessa.

Väristä kutinaa

Vaikka rutistun enkä kutistu, on minulla omia pinnallisia ilonaiheita. Kuten värit.

Tutut vuosien takaa muistavat minun mustavalkoisen kauteni. Se alkoi jo ennen äidin kuolemaa ja jatkui kymmenisen vuotta sen jälkeen.

Kun kuoropaitoja tilattiin, minulta ei kysytty minkävärisen otan. Ja kun kesäleirillä puin päälleni valkoisen paitapuseron, jonka hihassa kulki ohuenohut punainen raita, se sai valtavaa huomiota kuorokavereideni keskuudessa.
Mustan eri sävyistä olin hyvin tarkkana. Kuten oli myös kollegani Merja. Eräällä ay-risteilyllä vaihdoimme mustia puseroita, jotta ne sopisivat paremmin housujemme mustaan. 

Elämäni oli kovin mustavalkoista, myönnän. Värikästä mustaa mutta silti.

Jokunen vuosi sitten, sapatin seurauksena, oranssi tunki esiin. Ensin sisäisesti ajatuksena elämänilosta ja -voimasta. Sitten ulkokuorissani.

Nyt vaatteeni värisevät uutta. Istuin eilen Kuhmo-talon terassilla ja tunsin olevani auringonpaisteen kanssa yhtä. Ympärilläni oli enimmäkseen mustavalkoista väkeä, tai muuten vaatimattoman väristä, kesään nähden kalvakkaa. Yksi sitruunankeltainen housupuku, pari punaista huivia, yhdet lilat aurinkolasit osuivat silmään. Ja tietenkin yhdet oranssihkot housut, miehen jaloissa. Vaikka ne aika harvinaisia ovatkin, niin niitä Kuhmossa näkyy silloin tällöin. (Näen ne jo kaukaa, sillä odotan oranssihousuisen miehen kosintaa. Aion vastata siihen 'kyllä'.)

Siinä ohessa näin muutakin, josta peilautuivat omat ulkonäkökummajaiseni.

Kaksi kuusikymppistä hoikansimpsakkaa rouvaa minglaili mustavalkoisissa kesämekoissaan ja korkeissa koroissaan. Sukattomat sääret olivat muodoltaan sorjat, mutta suonikohjuiset, mustelmaiset ja ryppyiset.
Voisin ottaa opikseni. Hymy ja ryhti kiinnittää enemmän huomiota kuin ruttuiset polvet ja kelmeän värinen iho. Ellei heitä katsele sillä silmällä alaviistosta kateellisesti panetellen. Voisin ehkä tunnustaa, minä, jonka vyötäröltä ei uumaa löydy.
Itselläni on ollut aina pohjeongelma. Joskus 90-luvulla se iski armottomasti, huolimatta exäni vakuutteluista, että niitä kelpaa näyttää. Minusta ei. Päätin, etten mene Kreikanlomilla edes uimaan ilman mustaa kaapua, jollaisessa kreikkalaiset lesket vedessä vilvoittautumassa käyvät. Nooh, uin uikkareissa, mutta trauma jäi pysyväksi. Siksi näen toistenkin pohkeet.

Ikä tuo levollisuutta ulkonäön suhteen. Osaksi siksi, ettei enää luulottele onnen tai menestyksen liittyvän siihen. Osaksi myös siksi, että oppii konstailemaan omien ulkonäöllistenkin heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kanssa. Nykyään vahvuuteni keskittyvät omasta mielestäni lähinnä suun seutuville. Huulteni kaarista en ole vielä tähän ikään mennessä löytänyt vikaa. Pidän hymystä kiinni. Huulilla, vaatetuksessa ja elämässä.

Vaikka sinut olemmekin, 55 vuottani ja minä, ikä ja ulkonäkö on ollut viimeisen vuoden aikana monasti mielessä. Alan olla yhä enemmän äitini näköinen. Ja ilmiselvästi ikäiseni. Kriisiytymään en silti ala. Hyvä näin.

Tänä aamuna näin televisiossa nuoruuden kaverini Jopen. Lukioaikana vaaleakiharaisen salskean poikamaisen nuorukaisen. Oli hämmentävää nähdä kaikki se tuttu vanhemmaksi muuttuneena. Vaalea ja salskea hän näytti olevan edelleen, mutta poskien silo, jota aikanaan ihailin, oli karhistunut keski-ikäisyyteen. Siitä voi päätellä paljon itsestään.

Toivottavasti myös omien kolttujensa väristä.

Kyrö kunniakierroksella

Kyrö on monipuolinen kirjoittaja. Vakavasta hirtehiseen. 'Benjamin Kivestä' 'Miniään'. Ja 'Urheilukirjaan'.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat innostuneita asiastaan. Kyrö on, sekä kirjoittamisesta että urheilusta. Hän esittää monia viisaista ajatuksia urheilun merkityksestä. Ennennäkemättömien, terävien kulmien huomaaminen arkisista asioista on hänen tavaramerkkinsä. Hymyilyttävä kulma.

Kyrö tietää urheilusta todella paljon. Hänen myötävaikutuksellaan muistuu mieleen monta mennyttä. Sellaistakin, joista Kyrö ei mainitse. Niinkuin Ossi Karttunen, Alberto Juantorena ja Frantisek Pospisil. Ja Moskovan olympialaisten Miska-karhu.

Isä vei minut jo tyttösenä KTP:n jalkapallopeleihin. Kodinperintönä olen aikanaan seurannut urheilua ihan mielikseni. Teeveestä katseltiin vaarin kanssa - ihan niinkuin Kyrökin - paitsi olumppialaisia niin kaikenlaisia muitakin urheilukisoja. Ja kun rakastuin urheilijaan, tuli katsottua jokunen lentopallo-ottelu. Joskus ihan hengästyksissä hengessä mukana. Vielä 90-luvulla tuijotin pariviikkoisen selkävaivaissairausloman urheilullisia maailmanmestaruuskisoja avajaisista päättäjäisiin. Kiinnostus sittemmin hiipui pikkuhiljaa, osaksi dopingien aiheuttamisen uskottavuusongelmien takia, osaksi kai muutenkin.

Nyt kun minulla ei ole enää teeveetä, urheilulliset hetkeni ovat vähissä. Viime vuonna kävin livenä katsomassa yhden oikein hyvän paikallistason jalkapallo-ottelun. Kun sain ilmaisen lipun. Ja pienen nyrkkeilyturnauksen melkein samasta syystä. Kyrö nyrkkeilee sivutolkulla ja saa lajin näyttämään monemmanlaiselta kuin luulisi. Niin kuin miäkin kykenin sitä yllätysyllätys! katsomaan. Ehken niitä verisiä kuitenkaan koskaan.

Kyrö on oivaltanut urheilusta, sen merkityksestä yhteiskunnassa ja pienten ihmisten elämissä monenlaista.

"Entä jos Mieto olisi voittanut (eikä hävinnyt sitä sadasosaa Wassbergille)?" hän pohtii. Symboliikkaa urheilusta yhteiskunnan kuvana Kyröllä riittää.

"Suuret ikäluokat ovat suuret myös veteraanikisoissa. Yleisurheilu on heidän mukavuusaluettaan, se on heidän lapsuutensa laji, samana säilyvä urheilukenttä on muistutus lapsuudesta, nuoruudesta, kuin Beatlesin Abbey Road."

"Elämme airbag-yhteiskunnassa, jossa lapsi ei saa poistua kotoaan ilman pyöräilykypärää, hänen on oltava koko ajan tavoitettavissa (siis suojeltavissa), asiat suunnitellaan ja turvataan niin, ettei varmasti tulisi epäonnistumisen tai häviämisen tunnetta. Onneksi urheilussa saa ja joutuu yhä häviämään. Toki silitysyhteiskunta tunkee sillekin alueelle Nuori Suomi - järjestelmän kautta, poistaa maalien laskemisen, poistaa taklaukset, kohottamisen, fyysisen kontaktin, suunsoiton, kaiken oikean kilpailun, kaiken sen minkä vuoksi lapsilaumat ovat aina kentälle menneet. Etsimään parasta, kilvoittelemaan. Se, ettei lasketa maaleja on kuin juoneton elokuva, päättymätön kirja, matka vailla päämäärää."

Myös kansanluonteiden ja yhteiskuntajärjestelmien eroja urheilun kielellä hän valottaa. Viisaudella.

"Neuvostoliittolainen tapa jättää maalit lähestulkoon juhlimatta oli samanaikaisesti hieno ja pelottava, ylivoimainen ja ylimielinen teko. Viesti oli, että joukkueemme on niin hyvä, ettei maali MM-kisoissa tunnu yhtään miltään, ei edes maailmanmestaruus. Tai sitten kyse oli siitä, että he eivät halunneet juhlia pelipaidassa, jonka rinnuksissa oli heidän vankilansa nimi: CCCP."

"Moninkertainen arvokisakävijä Oskari Frösen unohti jok'ikisessä karsintakilpailussa lajinsa yksinkertaisuuden ja taitojensa määrän, niiden tilalle tunki monimutkaisuus ja liika yrittäminen. Neljäntoista askeleen vauhdinottomatkalle ilmestyi piikkilankaa, pään ympärille kiristyi vanne. Paidan rintaan painetta. Suomen lippu oli raskas paino keuhkojen päällä, siitä ei syntynyt ylpeyttä vaan tolkuttomia odotuksia....
Miksi kenialainen pystyy siirtymään vuoristostaan kiertämään Euroopan rahajuoksuja, mutta suomalaisen urheilijan sielussa ja suorituksissa lentomatka Göteborgiin sotkee mahan ja jalat?"

Miten paljon urheilu kertookaan meistä... Vaikkapa Pentti Salmen ja Raimo Häyrisen selostamisen tapaa ja taustaa vertailtaessa. Tai yksilö- ja joukkue-urheilun, tai lajien suosion vaihteluja suhteessa Suomen tilaan.
"Mitä tekee uskonnolla, poliittisilla aatteilla, kestävyysjuoksuperinnöllä, kun lompsa on kunnossa, kun 1,7 lapsella on omat huoneet, kun on kodinhoitohuone ja kesämökki? Ei mitään, ehkä kalsarikännejä tissutellessa niitä voi vilkaista Youtubesta. Ei tarvita sijaiskokemuksia ja sijaiskokijoita, ei juoksijoita, ei kirjailijoita, ei taidemaalareita."

Kyrö pistää itsensäkin peliin. Pohtiessaan urheilun ja kulttuurin suhteita. Urheiluminäänsä ja kirjoittajaminäänsä.
"Siis millaista on olla voimaton. Voiman keskellä ja silti pyrkiä merkitsemään itselleen reviiri, hankkia oma tila.  Koetin lunastaa paikkani sillä voimalla, joka minulla oli, verbaliikalla. Väittelemällä, viisastelemalla ja vittuilemalla. Mitä paremmin sanani osuivat, sitä varmemmin tuli nyrkki nenänpäähän."

Ja sitten se ikuisuuskysymys, joka minuakin aina risoi. Silloin kun vielä penkkiurheilin.

"Mies juoksee lippu selässä kunniakierroksen, miksi sen jälkeen on kysyttävä miltä tuntuu? Eikö tunne ole siinä kunniakierroksessa, ketä siinä pidetään enemmän idioottina, juoksijaa vai katsojaa? Jos urheilijoista on pakko jotain repiä, niin annettakoon heille kilpailun jälkeen kynä ja paperia. Pyydetään piirtämään tunnetila. Ne voidaan esittää seuraavan päivän kisastudiossa samaan tapaan kuin Pikku kakkosessa esitellään lasten luomukset."

Voitin uuden erän ensimmäisen lukupisteen. Fifteen - love.

Lukemisvaikeuksia

Pidän itseäni lukijana. Ja toden totta, olen lukenutkin paljon. Viiteenkymmeneen vuoteen ehtii lukea aika monta kirjaa, vaikka välillä pitäisikin taukoja. Eikä niitä taukoja ole ollut montaa.

Kun äitini kuoli vuonna 1995, lukeminen, ja moni muukin minulle tärkeä asia, lopahti joksikin aikaa. Totaalisesti. Toinen kerta liittyy avioeroon. Kuvittelin, että kun asun itsekseni, minulla on aikaa lukea niin paljon kuin sielu sietää. Luin sen vuoden 2005 aikana tasan kymmenen kirjaa. En edes kirjaa kuukaudessa. Mutta yhden todella merkittävän kirjan luin juuri sinä vuonna: Tommy Hellstenin 'Saat sen mistä luovut'.  Se on ainoita kirjoja, joita olen lukenut monta kertaa. Minun raamattuni se on. Aikuisiässä vain 'Kymmenen pientä neekeripoikaa' on tullut luettua yhtä usein.

Nyt on meneillään kolmas aika lukematon kausi. Eikä edellisistä kerroista äkkiseltään johdateltu päätelmä kymmenen vuoden välein iskevästä lukulamasta toteudu. Vaikka se kuulostaisikin kivalta. Harmi. Pidän sellaisista pikkutarinoista.

Lukemattomuus hiipi minuun hiljalleen. Ensin ajattelin sen liittyvän lukupiireihin. Kun siis sen syitä aloin tutkiskella. Saatuani sen, mistä olin vuosia haaveillut, ja siinä sivussa tuli pakkoja lukea, jokin minussa alkoi harata vastaan. Tendenssi sai lisävoimaa kirjakaupassa työskennellessä. Latelin hyllyihin sadoittain uusia kirjoja, jotka vaikuttivat todella kiinnostavilta. Jotka minun pitäisi lukea, mielestäni pitäisi. Käsieni läpi kulki sellaisiakin kirjoja, joita en muutoin olisi noteerannut lainkaan. Ja lukemattomien kirjojen kuvitteellinen pino kasvoi kasvamistaan. Ei auttanut tyynnyttely, ettei kukaan ehdi lukea kaikkea. Ei edes puolia, tuskin murto-osaa siitä minkä haluaisi, toivoisi lukevansa.

Lukemiseni tyrehtyi minimiin. Luin lukupiirikirjat. Viime tipassa usein, mutta luin. Ja runokirjoja esitystarpeisiin. Joitain ammatillisia kirjoja. Kantelin kirjakaupasta kotiin lukemisenarvoisia ihanuuksia, jotka tallensin kirjastotiedostoihin ja asetin oikeanväriseen hyllyyn aakkosiin. Osa jäi lojumaan erinäisille pöydille ja tasoille muka lukemista odottelemaan. Yöpöydällä aina yömyssytarpeita. Vain harvat sain luetuksi.

Kun katsoin kirjahyllyyn, silmään osui vaikka mitä, mikä pitäisi lukea, hetimiten tai ainakin ihan lähiaikoina. Tai ainakin tässä elämässä. Eikä ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun hämmästelin, onko minulla tällainenkin kirja...

Omatuntoni toruu minua. Kuinka saatan olla lukematta. Aikaa minulla kyllä olisi.

Olen nyt vakaasti päättänyt lukea enemmän. Sille saattaa käydä samoin kuin muillekin hyville, omasta pakosta tehdyille päätöksille. Mutta...

Yritän kepulikonsteja. Aion esimerkiksi lukea sellaisia kirjoja, jotka eivät ole ihan minun genreäni. Jotain vain sinne päin, tai ehkä vielä vähemmän. Luin juuri Tuomas Kyrön 'Urheilukirjan' ja pidin siitä. Aloitan seuraavaksi 'Joulutarinoita', Lehtolaisen, Marklundin, Mankellin ym. rikosjuttuja, kai. Olenhan menossa dekkarinovellikurssille. Ja mina kiehtovat uudet näkökulmat perinteisiin asioihin, kuten jouluun.

Ehkä tästä seuraa vielä jotain hyvääkin lukijalle minussa. Tai tietenkin seuraa.

Ja mukaellakseni Kaj Chydeniuksen lausumaa, loihen: Mikäs se sellainen lukija on, joka aina lukee...

Unelma ajatta

Miten voisin tehdä rauhan ajan kanssa?

Vanhemmiten ajan käsitys muuttuu täydellisesti. Jälleen yksi klisee, joka on niin totta: Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu.

En ole enää vuosiin toivonut, että "olisipa jo ilta/huominen/ensi viikko/kesä/uusivuosi". En malttaisi illalla käydä nukkumaan, koska herätessä on taas yksi päivä mennyt. Päivä, jolla olisi vielä ollut käyttöä. Päivä, jota en ollut vielä loppuunkuluttanut.

Harmittelen tuota harmiani.

Aikaa ei voi pysäyttää, sitä ei voi hidastaa. Se kuluu minusta riippumatta.

Jokunen viikko sitten istuin päivystyspoliklinikan penkillä. Olin istunut jo tuntikausia. Aika oli odottamista. Lääkärin odottamista. Pääkuvauksen odottamista. Uudelleen lääkärin odottamista. Ympärilläni valitettiin viipymistä, palvelun hitautta.

Olin tyyni. Annoin ajan olla. Olin välitilassa. Sitä tilaa rakastan. Kun ei voi muuta tehdä kuin vain olla ja odottaa. Kahdeksan tuntia sovussa ajan kanssa.

Odottaminen sai rauhoittavan lisäsäväyksen tajutessani, että saatan viettää tämähetkisen elämän viimeisiä hetkiä. Jos lääkäri kohta kertoo, että päässäni on jotain vialla - siis muuta kuin tämä normaali viallisuus - mikään ei ole sen jälkeen ennallaan. Elämä muuttuu täysin. Sairaus alkaa määrittää elämistä. Sain uutta voimaa antaa asioiden tapahtua omaan tahtiinsa, joskus rasittavan verkkaiseen.

Mutta miten siirtäisin tuon oivalluksen jokapäiväiseen elämään...

Rakas mielikuvitukseni on yksi syypää ajan kesyttämättömyyteen. Pienestäkin virikkeestä etukäteisajatukset karkaavat laukoille ja elän jo huomista päivää, ensi vuotta, loppuelämää. Ei auta ystävän neuvot eikä oma kokemuksen syvä rintaääni. Elin jo.

Etukäteen elämisessä on hyvääkin. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun se omassa päässä eletty tulevaisuus jää ainoaksi todelliseksi. Silloin voin olla onnellinen, että sain edes kuvitella tulevan, useimmiten tulevan onnen. Sallin sen kauniin kuvan itselleni. Ja jos se sitten tulee todeksi, niin silloinhan ilo on kaksinkertainen. Tai kolmin-. Saan elää sen etukäteen haaveillen, reaaliajassa nauttien ja jälkeenpäin muistellen.

Mutta silti. Miten kykenisin olemaan vain tässä hetkessä?! Olla huolehtimatta ajan kulumisesta. Koska sille en mitään voi. Paitsi luovuttaa sen vastustamisesta. Sehän on vain kellon aika. Ei minun.

Aikaa on. Niin kauan kuin on aikaa.

Haluan elää sovussa ajan kanssa. Aikaa ajattelematta. Auttaisiko filosofinen pohdinta ajasta?! Onko sitä edes olemassa, aikaa. Vai kuvittelemmeko vain.

Mitä tekisin jos aikaa ei olisi....

Olisin ajaton!

Oodi Anderssonille

Olen hengästynyt. Kuten lähesyksinpuheluni Facebook-sivulla kertoo: 

- Huh, ihan viime tipassa muistin käydä hyväksikäyttämässä kirjakaupan etusetelin... Uusin Claes Andersson on nyt minun: 'Syksyni sumuissa rakastan sinua'.

- Ja kun luen ensimmäistä runoa, meinaa taas pukata seljälleen:
"Merkitse muistiin ne joita olet kaivannut ja ne joita olet himoinnut.
Myös ne joita vihasit ja jotka halusit murhata." 

• Kaksi viikkoa sitten päätin murhata kirjassa kaikki entiset miehet päästäkseni heistä lopullisesti eroon. Vihaisin heidät kirjallisesti kuoliaaksi, kun en ole sitä aiemmin osannut tehdä.

- Ja sivun alareunassa jatkuu:

"Palauta mieleen ne joita epäilit, ne johin et luottanut
ja jotka aiheuttivat surua.
Ne joita ihailit ja itserakkaudessasi palvoit." 

• Olin edellisviikon Valamossa ja aloin palvoa Torsti Lehtistä, sielunkumppaniani.

- Ja sitten vielä joku ihmettelee, miksi pistin 39.90 (-10)€ runokirjaan!!!

- Jumalauta, Andersson!
"Olen järven pohjaton muta, pohjamutani lohduttaa toivotonta.
Olen järven huoneet, toivonsa menettäneen loistava järvi
huoneessa, loistavassa mudassa."

• Kirjoitin eilen runon:

'Harmaaksi kääntynyt mieli

sataa haaleaa vettä

Astun pohjamutaan

haukkomaan henkeä

Pelkässä valossa tulisin sokeaksi'

- AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!

- - - Paulan kommentti: "Ei Jumalauta, Andersson! Saanko nuolla jalkapohjasi?"

- - - Välihuomautus Tiistain runositaatti -sivulle:
Runopölkylle pääni panen, kun nämä(kin) säkeet juuri luin:
"Jos et valitse minua minä valitsen sinut.
Jos valitset minut minä tapan sinut"

- Siis aivan mieletön kirja! Miesten Puolue- produktiossamme ovat lausujatoverit tulleet myös Andersson-faneiksi, kun heille olen anderssoneja tarjoillut. Mutta en odottanut tällaista, kun äsken hädissäni "jotain sinnepäin" sanaakaan lukematta ostin. En lukenut edes kirjan nimeä, vain Anderssonin nimen.

- - -

Kiitän sinua, Andersson, runoistasi niin syvään kuin maa periksi antaa!!!

Torstin äärellä istunut

Parisen vuotta olen ohjannut kirjoittajia. Oma kirjoittamiseni on jäänyt vähemmälle. Siitäkin syystä pudotin toivomusruukkuuni useamman kerran toiveen kirjoittajakurssille pääsemisestä. Halusin, että omaa kirjoittamistani ohjattaisiin ja siinä sivussa saisin oppia kirjoittamisen ohjaamista.

Huhtikuussa päätin, että tarjoan itselleni lahjan. Surffailin netissä kirjoittajakurssiesittelyjä ja arvuuttelin, mikä sopisi minulle. Oheinen Veli Timoteuksen (Timo Mertanen) Facebookiin ottama kuva sai minut valitsemaan Valamon 'Luovan kirjoittamisen' kurssin. Ihan silkasta intuitiosta.
Torsti Lehtinen oli minulle lähes tuntematon nimi. Vaan eipä ole enää. Se on minulle Nimi.

Torsti on hämmästyttävä persoona. Nöyrä ja vaatimaton mutta silti runsas ja värikäs. Elämänsä kokoinen ja näköinen. Kirjailijana monipuolinen ja taitoisa. Opettajana intuitiivinen, riskirajoilla liikkuva mutta äärimmäisen humaani ja kannustava. Hän saa kaiken kääntymään opiksi ja hyväksi. Uskomattomalla tavalla.
Torstin lukeneisuus ja yleissivistys on hätkähdyttävä. Hän on tehnyt elämänsä aikana... tai siis mitähän hän ei olisi tehnyt.

Hän on kirjoittanut elämänsä halki. Tuotannon laajuus ihmetyttää, kun tietää kuinka tarkkaan hän jokaisen sanansa tutkii ja koettelee. Saati kun tietää, millaisesta myllytyksestä hänen ajatuksensa ovat selvinneet ennenkuin hän ne meille opetuslapsilleen kertoo.

Kurssin päätteeksi mielessä kävi ajatus "Voi kun vasta nyt kohtasin hänet". Mutta saman tien tajusin, että "Onneksi kohtasin hänet juuri nyt". Olin valmis vastaanottamaan kaiken viisauden ja opin, mitä hänellä on tarjota. Ja jotkut runonikin olivat siinä mallissa, että sain jalat notkahtelemaan panevia arviointeja. Myös kanssakirjoittajiltani. Iloitsen Torstin ensisanoista, kun hän oli lukenut viisi irrallista runoani: "Tarja, nämä ovat runoja isolla ärrällä. Hyvässä runoudessa ylevä ja raadollinen kohtaavat. Tämä on värikäs soiva maailma." Kiitollisuuskirjanpitoon on kirjattavaa...

Torsti on sielunsukulaiseni. Tunnistimme monta yhteyttä. Pidämme erityisesti pienoisromaaneista (Aki Ollikainen ja Joel Haahtela). Ja novelleista. Ja laululyriikoista, kuten Tuomari Nurmion. Puhumattakaan kuvataiteista, filosofiasta, runoudesta, vedestä...Onneksi minulla on nyt Torstin 'Runoilijan Jumala', 'Sanojen avaruus' ja kohta muutama muu hänen kirjansa, jotka nettiantikvariaateista löysin. Kun olen kuullut Torstin puheita viikon verran, kuulen tekstit hänen ääneen lukemanaan, vaikka vain hiljaa silmiäni sivuilla liikutan.
Torsti tarjosi minulle silmiin katsoen oman elämänsä moton: "Olen rauhassa rauhattomuuteni kanssa." Ja ilahduin suunnattomasti, kun lähtiäisiksi Torsti halasi: "Sinulle ei tarvitse sanoa, että jatka kirjoittamista. Sinä jatkat."
-
Toiveidenruukkulappuun olen kirjannut ensisyksyisen reissun Valamoon. Joko Kuolemaa ja rakkautta, tai elokuvaa. Mutta Torstin ajatusten ja sanojen äärelle on päästävä uudeleen. Ehkä sinne tulee muutama muukin tämän kesän opetuslapsi ja toivottavasti jokunen uusikin janoava.

Vakavasti otettava äänestys

Äänestä 2000-luvun paras kotimainen romaani. HS

Ihan sydämestä vihlaisi. Olisin saattanut missata koko äänestyksen, jos se ei olisi sattunut tänä aamuna silmään. Onneksi en mennyt onneni ohi.

Kirjojen ajatteleminen, omassa päässä käydyt kirjalliset dialogit ovat rattojen ratto. Lukupiirikeskustelutkin ovat. Ja satunnaisemmatkin puheet kirjoista. Joita silloin tällöin virittyy.

Mutta että tällainen aamunavaus!

Aamuteetä hörppiessä tein ratkaisuni. Ainoa tapa hoitaa tällainen valintaoperaatio on luottaa intuitioon. (Niinkuin itse kanssaihmisille saarnaan.) Jos antaisin itselleen enemmän aikaa, spekulaatioista ei tulisi loppua enkä loppujen lopuksi olisi yhtään varmempi kuin nyt. Siitä, mitkä kirjat ovat olleet minulle merkittävimmät tällä vuosituhannella. Hyvinhyviä kirjoja ilmestyy ainakin joka vuosi. Ja sillä perusteella pitäisi saada antaa ääniä 13 kirjalle. Eikä minulla olisi vaikeutta niitäkään valita.

 Kirjasin valitsemani kirjat perusteluineen netti-Hesarin sivulle. Vain 200 sanaa tilaa perusteille, hmmmm... Ymmärränhän minä sen, mutta kun olisi niin paljon sanottavaa. Vaan hyvää harjoitusta, kyllä kyllä! Opiksi on.

Valintani, jotka ovat nyt kiveen kirjoitetut, tai siis bittiavaruuteen, olivat:

1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Hämmentävän täydellinen kertomus. Niin kaunis kuin tummanharmaa ja musta voi olla.

Kuoleman karua kauneutta. Lukiessaan siihen voi suhtautua tyynesti, hyväksyen.

Erityiskehut ulkomuodolle.

2. Asko Sahlberg: He

Äärimmilleen harkittuja jokainen sana, jokainen lause. 

Syvä ja voimakas. 

Mystinen ja tumma. 

Elämä on valintoja.

3. Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset

Rariteettihälytys – kotimaisten kirjojen sitruunavästäräkki.

4. Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Koko trilogia on omalla äänellä vahvasti, kahdesti koettu elämän tarina:

Siksi minusta tuli minä.

5. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Pieniä ja suuria teemoja luontevasti, huomaamatta kuin spiraalina ihmisestä toiseen, tilanteesta toiseen. 

Onko pohjimmiltaan mikään muuttunut verrattuna tähän päivään...

-

Ok. Ei huonompia valintoja, minusta.

Mutta monta loistavaa kirjaa jäi tällä kertaa valitsematta. Niin kuin aina. Vaikka yhtä hyvin olisivat voineet tulla valituksikin. Mm. Leena Krohnin 'Valeikkuna' tai 'Hotel Sapiens'. Hannu Väisäsen 'Vanikan palat'. Pirkko Aitoahon 'Tiistait ovat hyviä lähtöpäiviä'. Joku Juha Seppälä. Tai Petri Tamminen.

Suosikkini tuskin tulevat valituksi parhaimmaksi kirjaksi. Äänestyssivulla tekstin ennakkosyöttö ei tunnistanut noista valinnoistani kuin kaksi. 

Olen valintojeni takana. Niinkuin olen suomalaisen nykykirjallisuudenkin.

Äänestin siis olen.