Lahjoittamisen lumo 1

Tiedätkö, että lahjoittamisesta tulee niiiiin hyvä mieli?! Parempi kuin myymisestä. Antaa sitä pois sitten mitä vaan. Kirjoja, levyjä, aikaa, sanoja, tekoja, hymyjä, pusuja, läheisyyttä tai lämmintä kättä. Ihan hypittää sydäntä, rakkaat, silloinkin kun niistä luopuu.

Sanotaan, ettei lahjoittamisistaan pidä numeroa tehdä. Mutta pakko minun on puhua tästä. Tänään.

Lahjoittelun ilo tuli minun elämääni pikkuhiljaa. Tai tarkemmin ajatellen onhan se ollut minussa aina, äidinperintönä, mutta erilaisessa muodossa. 

Ennemmin ostelin kaikille vaikka mitä, lahjoiksi. Sittemmin lahjoiksi silloinkin, kun ei ollut mitään erityistä syytä. Teki mieleni vaan ilahduttaa läheisiäni. Myöhemmin aloin tehdä käsilläni kaikenlaista potentiaalista lahjoitettavaa. Lahjoin siitä ilosta, että osasin tehdä. Jotain omilla pikkukätösilläni. Villasukkia, huoneentauluja, nappikoruja. Nyttemmin lahjoittelen olemassaolevaa omaisuuttani. Sitä tarvitseville, tai muuten vain hyvään kotiin.

Lahjoittaminen liittyy monesti johonkin riittiin omassa elämässä. Luopumisiin. Ihmisistä, asioista, ajatuksista. Kun symbolisesti pitää osoittaa, itselle lähinnä, ja elämälle, että tekee asioita vanhan mennä ja uuden tulla. Tilalle.

Entisen elämäni tavaroista olen luopunut kiihtyvään tahtiin. Monet sellaiset tavarat, jotka luulin ikuisesti tärkeiksi, ovat nyt jossain muualla. Sunnuntaina ystäväni vei yhden entisenelämäni taulun omalle seinälleen. Sain vastalahjaksi taulun, joka kertoo enemmän minusta, tänä päivänä. En halua kieltää mennyttä, mutta sillä en tahdo nykyisyyttäni täyttää. Sitä paitsi ajatukset säilyvät mielen sopukoissa, sieltäkin ne voi kaivaa esiin. Halutessaan hyvästi muistaa. Virikkeitä muistamisiin tulee vastaan joka päivä, nurkkien takaa, sivuilta ja sivustoilta. Ei tärkeimpiä asioita unohda.

Olen luopunut myös kirjoista. Pysyvistä rakkaistani. Joista en osannut männävuosina kuvitellakaan luopuvani. Mutta niin vaan olohuoneen nurkassa on kolme laatikollista kirjoja, joista kyläilijä voi lähtiessään ottaa haluamansa. Äsken vein Generaattorin Iippa-ryhmään kaksi kassillista lastenkirjoja. Hyvään tarkoitukseen. Vastaanottaja ilahtui. Ja minä. Hyvä mieli nauratti ääneen. Ja päivä valostui entisestään.

Ullakolla minua odottaa ainakin kymmenen laatikollista vaatteita. Joista en ole raaskinut luopua, jos joskus niitä vielä pitäisin, kun niin kivoja ovat. Pengon ne joka kesän ja talven alussa läpi, mutta otan käyttöön vain muutaman. Tänä kesänä tajusin, etten tule niitä käyttämään koskaan. Kirppareilla niistä ei saa montakaan euroa. Pitämättömistäkään vaatteista. Ne eurot menevät pöydän vuokraan. Aion lahjoittaa ne kaikki pois. Kunhan sattuu kohdalle autoileva ystävä, jolta saan kuljetusapua. Entrinkiin.

Luopumisen helpottumisesta - kyllä kyllä, siitä tulee kerta kerralta helpompaa ja iloisempaa  - on muutoinkin hyötyä. Männävuosina itkin jokaista äidinaikaista astiaa, joka meni rikki. Nyt olen rikkonut (vahingossa) TommyTabermann-shamppanjalasit, jotka tyttäreni antoi minulle 50-vuotislahjaksi. Harmittihan se, mutta sirpaleet tietävät onnea. Kliseinen lohtulause. Mutta se toimii. Ja itselleen voi uskotella tapahtumien synkronisiteetin.

Aion jatkaa lahjoittamisen ja luopumisen linjoilla. Hyvän mielen takia. Itsekkäistä syistä. Niin kuin kaikki tekomme teemme. Sanoo kuka vaan mitä vaan.

-

ps. 'Lumo' lipsahti otsikkoon Aitoahon Pirkon tämänpäiväisestä kolumnista. Kiitos, Pirkko, tahattomasta lahjoituksesta.