Joel Haahtelan kädenpuristusta kaivaten

Kirjallisuuden ystävien -facebookin sivulla kysyttiin:
"Kuka teidän mielestänne on maailman paras kirjailija? Kenen tyyli on sellainen, että se saa         haukkomaan henkeä? Ja nyt en hae siis parasta kirjaa, vaan kirjailijaa. Ja perustelkaa, ystävät. Olisi kiva tietää millaisiin asioihin te tekstissä kiinnitätte huomionne."

Vastasin: Joel Haahtela. Aikaisemmissa teoksissa lähes jokainen lause saa pysähtymään ja huokailemaan. Miten joku osaakin sanansa niin asetella. Hänen ei tarvitse selitellä satoja sivuja. Hän sanoo oleellisen muutamin vedoin, vain sen, mikä on oleellista, tarkasti nähtyä, terävästi havainnoitua, inhimillistä, lujasti lempeää.

Viimeistään uusimmassa kirjassa 'Mistä maailmat alkavat' rakkaus taiteeseen paljastuu hänen "kuviensa" lähteeksi ja voimaksi. Haahtela jättää lukijalle ilon hoksaamisesta ja tarjoilee nautintoa sanavalintojensa huikeudesta. Aina ensimmäiseltä sivulta alkaen tuntuu kuin kotiin olisi tullut. Joka kirjassa.

Hurmaannuin pelkästä kehumisen onnesta. Lukemisen onni tuntuu!

–

Nyt olen lukenut koko opuksen ja kommentoin Lukuvinkit-sivulle.

Kyllä! En voi olla tykkäämättä, paljon. MMA on hyvin erilainen kuin aiemmat haahtelat mutta levollinen ja kauniisti melankolinen tämäkin. Rakkaudesta taiteeseen syntynyt. Toisenlainen kuin Hannu Väisäsen vimmaisempi Anteron tarina, mutta niinhän rakkaudella on monennäköiset kasvot.

"'Piirretäänkö?'Visa kysyi ja sai heti vastauksen,
Katsellessaan tytön hentoa kättä Visa muisti omat viivansa niiden vaikeuden; miten viiva pyrki kiilaamaan kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi sinne minne piirtäjä halusi. Mutta pikkuhiljaa viiva kesyyntyi, kuin tolppaan sidottu villihevonen. Se rauhoittui, kunnes se päästettiin vapaaksi ja sen annettiin laukata, mihin tahansa suuntaan, annettiin sen syöksyä maailmaan ja tuntea juoksemisen ilo."

Kirjan alussa kaipailin Haahtelan minimalistista otetta, jossa omintakeiset kuvat lepäävät kuin naisenkokoiset helmet silkkilakanoilla, mutta sitten totuin monisanaisempaan kerrontaan. Ja viimeisillä sivuilla odotus palkittiin: vanha tuttu huikean runollinen Haahtela palasi ääneen. 

"Väliin oli kertynyt paljon aikaa, mutta juuri tuo aika puhui nyt ja kertoi jotain mitä he eivät vielä nuorena olleet tienneet. He istuivat siinä pitkään, uskaltamatta liikahtaa, kuin peläten, että pienikin liike voisi viedä pois sen, mikä arastellen oli tulossa heidän luokseen, mikä pyysi lupaa jäädä. Eikä Björkmanin tai kenenkään muun sanoilla ollut yhtäkkiä mitään merkitystä, koska maailma alkoi siitä, Helmin kädestä, ei yhtään kauempaa."

Eikä vähiten syvältä riipaise se, että nämä lauseet kertovat minun onnestani juuri nyt. 

Kiitos, Joel Haahtela, Dö Kirjailija!!! Saisinpa jonain päivänä puristaa kättäsi!