Eilinen mielenkuohuni sai seuraajan. Kun kaikki tässä maailmassa vesitetään!
Kaupalliset tarkoitukset ja kilpaileminen saa aikaan kamalia. Tyhjyyttä. Merkitysten hämärtymistä tai "katoamista monolähetyksessä lähes kuulumattomiin". Kuten ennen vanhaan radiossa opastettiin.
Satuin YLEKainuun facebook-sivulle. Kun sympatiseeraan muutamia toimittajia siellä, rakastettavia suorastaan. Mutta en kuuntele radiota kovinkaan usein syystä, että joitakin radioääniä ja heidän tapaansa toimittaa en välitä kuunnella.
Eivätkähän he, kajaanilaiset, ole tätä keksineet, mutta sieltä tämän kuulin:
"Maailma muuttuu. Onneksi niin on.
Me muutamme sen yhdessä. Sinä ja minä.
Nimeni on Radio.
Ja minä rakastan Sinua.
Tänään on Maailman Radiopäivä. Rakasta sinäkin."
Grrr..... grrr........
Tuon lausujan ääni oli niin kuvottavan lipevä, että sekin olisi riittänyt hepanderin saamiseen.
Mutta sanoman sisältöön.
Olisin ymmärtänyt, jos radio olisi hyvä kaveri, seuralainen. Mieluummin kuin muinoinen Always-terveysside, jota mainostettiin naisen parhaaksi ystäväksi.
Ja tiedän, että on todella yksinäisiä ihmisiä, joiden paras kaveri on kissa tai koira, tai teeveejulkkikset, tai ystävälliset radioäänet. Onneksi heillä on edes jotain. Inhimillisyyteen viittaavia suhteita siis.
MUTTA.
Minulle sanoilla on merkitystä. Merkityksellistä merkitystä. Ei ole yhtään sama, mitä sanoja missäkin yhteydessä käytetään.
Sanavalinnoilla, kun niitä rutkatetaan turhaan, vesitetään alkuperäinen merkitys. Sanasta tulee tyhjänpäiväinen.
Sanavalinnoillamme kerromme myös paljon sellaista, mitä ei sanota suoraan.
Vähätellään, piikitellään, tehdään tyhjäksi ja tyhmäksi. Viestitetään ns. rivien välissä jotain ikävää, jota ei kehtaa sinällään sanoa. Muka korrektiuttaan. Mutta jonka sanoja haluaa antaa kuulijan ymmärtää. Ja jos siitä jää kiinni, voi mitätöidä sen sanomalla "että kyllä se on sun korvien välissä, enhän minä niin sanonut".
Samalla lailla kuin haluan pitää herkkuherkut herkkuina, haluan säästää jotkut sanatkin vahvoina ja ilmaisuvoimaisina.
Jos radio (instituutio, kylmänviileä laitos) rakastaa minua, ja minä sitä, niin mitä paljon voimallisempaa sanaa käytän silloin, kun kyseessä on isompi, intohimoisempi, ihmisten välinen oikea tunne?! Kun joku tärkeä ihminen rakastaa minua, tai minä häntä. Kun minun tykkäämiseni kohde on minulle enemmän kuin radio. Huomattavasti enemmän. Siis kun kyse on ihan siitä oikeasta rakastamisesta.
Jos minulla ei ole muuta rakastettavaa kuin radio, olen aika onneton, vähäosainen ihminen. Silloin joudun tyytymään siihen, että joku mukarakastaa minua työkseen. No, onhan se kiva, että nekin, joilla ei ole ketään ketä rakastaa, saavat käyttää niin kaunista sanaa. Mutta...
Välineen rakastaminen on yhtä kauhea tilanne kuin se, että lähin omainen on viranomainen. Sellaistakin olen nähnyt, entisissä töissäni varsinkin. Että niin todella on.
Ja tiedänhän minä, etteivät ne radiolaiset tosissaan ole, rakastamisineen, mutta sana 'rakastaa' vesittyy silti. Valitettavasti.
-
Huomenna on sitten sellainen päivä, joka on vesittänyt toisen tärkeän sanan. Ystävänpäivä siis.
Silloin ystäväksi puhutellaan ja nimitellään suunnilleen kaikkia, joita sattuu kohtaamaan.
Minulle 'ystävä' on erityinen sana, spesiaali määre, jonka suon vain harvoille ihmisille. Kaverit on erikseen. Ystävyys on jotain pyhempää ja kallisarvoisempaa.
En vietä Ystävänpäivää. Minulle ystävänpäivä on aina silloin, kun kohtaan ystäväni. Tai kun häntä lämmöllä ajattelen.
En taida olla kovinkaan rakastettava (ystävä) näine kärkkäine mielipiteineni, mutta tuonpa julki ajatukseni. Silläkin uhalla.
