Uskotko uskottomuuteen?

AAMIAINEN BRYSSELISSÄ JA MUITA HAURAITA IDYLLEJÄ

3.
Me petämme toisiamme hienotunteisesti
se joka saapuu kaupunkiin sunnuntaina
saapuu puhtaisiin lakanoihin
joissa yöllisten vieraiden tuoksu ei tunnu

Kun palaamme molemmat kotiin
olemme hyvin ystävälliset
sinä peset astiat, minä vien matot ulos

Illalla riisuutuessa iholla satunnainen jälki
ohitse kiitävänä hetkenä
kiinnijäämisen pelko
kuin se pahaenteinen sävähdys raitiovaunussa
ennen kuin tarkastajat sanovat kuuluvalla äänellä
hyvää päivää matkalippujen tarkastus

(Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu)

"Tiukkaa teki, mutta läpi meni", sanoi mies. Oli jälleen kerran valehdellut epäluuloiselle vaimolleen. Syystä epäluuloiselle. Sisimmässään sen tietää, kun toinen pettää. Se on selvää kuin pläkki, kun se tulee ilmi. Ennemmin tai myöhemmin.

Intuitiomme, joka perustuu kaikkiin niihin havaintoihin, joita jatkuvasti rekisteröimme huomaamattamme muistiimme, mutta jotka tallentuvat sellaisiin osastoihin, jotka eivät päivätajuntaa tavoita, tietää. Tiedämme, vaikka emme tiedä miksi. Syytämme uskottomuudesta, mutta emme halua kuitenkaan kuulla totuutta. Epäilemme sitä. Varsinkin kun toinen sättii "Vainoharhainen olet!". Niin kauan kuin sitä ei ole ääneen sanottu - "minä olen pettänyt sinua" - sitä ei ole olemassa. Mutta sitten kun se on sanottu, sitä ei saa sanomattomaksi. Kaikki on hetkessä toisin. Täysin toisin.

Edellinen kirjoitukseni sai muistelemaan kaikkia niitä uskottomia miehiä, joita varsinkin tämän itsellisen elämän aikana olen kohdannut, lähemmin ja kauempaa. Yksi ystävättäreni ei usko uskollisia miehiä olevankaan. On kai niitä, ja naisiakin, uskollisia ja pettäjiä, mutta tilaisuuden tullen tai vasiten varkaaksi ryhtyjiä on enemmän kuin haluaisi uskoa.

Ikäviä tilanteita ovat ne, kun tietää, että kaverin puoliso on uskoton, mutta hänelle ei voi kertoa. Ei koe voivansa kertoa. On raastavaa käydä itsensä kanssa keskustelua, pitäisikö solidaarisuuden nimissä kertoa vai ei. Mitä siitä seuraa? Sitä kun ei voi tietää.

Siinä ottaa melkoisen riskin. Voi saada syytöksiä elämien pilaamisesta. Jos kyseinen ihminen olisikin mieluummin elänyt valheessa. Jotkut haluavat. Usein kuvitellaan, että "minä kyllä haluaisin ystävien kertovan minulle, jos minua petetään". Mutta sisältyykö siihen harras toive, etten tule koskaan petetyksi. Paha paha paikka.

Eräs ystäväni oli avioliiton ulkopuolisessa suhteessa yhdeksän vuotta. Aluksi se oli salaista, mutta pikkuhiljaa kaikki muut tiesivät siitä vuosien ajan paitsi pettäjien puolisot. Se oli kiusallista erinäisissä tilaisuuksissa. Lopulta petetyn vaimon perheystävänainen sai tietää, oli suoraselkäinen ja mielestään pakotettu paljastamaan suhteen. Se oli shokki petetyille. "Yhdeksän vuotta elin elämää, mikä ei ollut ollenkaan totta. Mikään ei voi olla loukkaavampaa", totesi petetty nainen. Silloin minä päätin, että jos sellainen tulee eteen, rollin. Mutta myönnän, että senkin jälkeen olen ollut vaiti. En kertaakaan ole ottanut riskiä. Tuskittelen aikani, mutten raaski. Itseni takia, koska siinä voi saada loat niskaansa, ja toisten. kun tiedän, että silmien sulkeminen voi olla tietoinen, välttämättömäksi määritelty valinta.

Olen ollut myös sivusta kuulemassa, kuinka uusi aviovaimo hehkutteli baarin vessassa olevansa täydellisen onnellisessa parisuhteessa. Tiesin satavarmasti, että hänen uusi miehensä oli muutamaa kuukautta aikaisemmin pettänyt häntä. Mies oli kertonut iskemälleen naiselle olevansa eronnut ja haluavansa suhteeseen. Pieni yksityiskohta oli jäänyt kertomatta. Hän oli mennyt uudelleen naimisiin edelliskesänä. Se selvisi, kun nainen kertoi uudesta tuttavuudestaan kaverilleen. Niin, mies oli ihan omalla (tunnetulla) nimellään tehnyt koko tempun. Ja tietysti tämä kaveri oli sen petetyn naisenkin kaveri. Oli siinä kaverilla kärvistelyä, kertoako vai ei. Ei kertonut, koska rakastunut nainen olisi todennäköisesti syyttänyt viatonta huijattua naista miehensä viettelemisestä. Sitä kaverini ei halunnut. Rohkeutta hänellä olisi ollut, naisten oikeuksien puolustaja kun on. Hän joutui valitsemaan solidaarisuutensa kohteen.

Melkoisen salattuja elämiä tavallisten ihmisten kesken. Ja miten paljon halua uskoa pariinsa. Hyvä niin. Vaikka toisaalta. Joskus silloin Suomi24:n aikoihin, suutuspäissäni, kun kohtasin satoja salarakkaita etsiviä miehiä, aioin kirjoittaa yleisönosastoon: Haloo, naiset, herätkää! Haluatteko te, että miehenne "on parempi puoliso, kun saa välillä vähän vierasta" kuten miehet monesti tekojaan perustelivat. Mutta olin hiljaa. Vaikka olin surullinen siitä, että naisia kohdellaan niin huonosti. Rakastetaan, muka, loukkaamalla pahiten.

Miksi? Olen edelleen vaiti. Myös lähempien piirien tapahtumista. Juuh, se on tätä nykyaikaa, kaikki huolehtikoon vain omista asioistaan. Niinkö?