Oman elämäni Uruguay

Unto on yksi tämänhetkisistä arjen idoleistani. Samaa parasta ikäluokkaa kuin minä. Vm.-58. Mikä epäolennaisen olennaisena sivuhuomautuksena mainittakoon.

Unto lähti kesällä Uruguayhin. Vilkutin hänelle vimmatusti hyvyyksiä matkaan. Ihailin, kun sielultaan kainuulainen mies, uskaltaa lentää toiselle puolen maapalloa. Kun on vapaus ja tilaisuus.

Unto ei aio jäädä sinne iäksi. Hänen haavemaansa on toisessa suunnassa. Mutta reppuun mahtuu vielä kokemuksia, joita muistella. Sitten joskus kiikkustuolissa.

Ja kun käy kauempana, toisenlaisissa tiloissa, oma peili muuttuu. Suvaitsevammaksi, armollisemmaksi, kunnioittavammaksi. Paitsi toisia niin varsinkin itseä kohtaan. Omaa kuvaansa kohtaan.

Asiat saavat uusia mittasuhteita ja värityksiä. Omat asiat. Ja maailman.

Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin Unto on raportoinut olemisiaan Colonia del Sacramentossa, on tapahtunut kaikenlaista. Hänelle ja hänen ympärillään. Maailma on yllättävillä tavoilla toisenlainen, toisaalla. Ei vain maisemien, ihmisten ja elämänmenon suhteen. Mutta pienten yksityiskohtienkin. Mukavuuksien, itsestäänselvyyksien suhteen. Villiintyneet lakot ja vuotavat katot ovat saaneet miettimään syntyjä syviä.

Se tekee hyvää. Kun Unto palaa kotoseuduille, tai lähtee sinne, missä hänen sydämensä jo on, luulen tietäväni hänen ajatuksensa.

Kaikki on hyvin. Omassa pienessä elämässä. Unto hymistelee ja hymyilee. Näiden(kin) kokemuksien jälkeen. Ja senhän hän lähtiessäänkin jo tiesi, itsekin.

Rakkaus on vähän kuin Uruguay. Sinne haluaa. Siellä saa sitä hyvää, mitä toivoi. Todennäköisimmin. Mutta myös muuta. Arvaamatonta. Joka on elämää. Värikästä, yksityiskohdissaan rikasta elämää. Ei aina niin sutjakkaa ja itsestään selvää, mutta elämisen arvoista.

Kokemisen arvoista. Ei ainaista päivänpaistetta, mutta ymmärrettävissä. Nekin kenkut jutut. Sivuseikoiksi, jotka auttavat näkemään valon.

Siitä lähtien, kun Unto teki ratkaisunsa lähteä maailmalle, olen haaveillut itse samaa. Pyrin hänen matkalaukkuunsakin maskotiksi, mutteihän sellainen käy. Itse on oma uruguyainsa etsittävä.

Missä minun Uruguyaini on? Se selviää. Sehän saattaa olla vaikka Sotkamossa. Kuten täälläpäin sanotaan. Elämästä kun ei koskaan tiedä, paitsi sen, että sillä on mielikuvitusta.

Unelmien maitaan kohti on pyrittävä. Väliaikaisiakin unelmiaan. Niin kuin asumista, työtä ulkomailla.

Monta pitkäaikaista haavettani on viime vuosina toteutunut. Esim. kirjakaupan myyjyys, luovuuttajuus ja ukulelen soitto. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Ulkomaalailua pitää vielä odotella. Määrittelemättömän pitkä aika.

Siihen asti haaveilen ja jaan Unton kokemuksia febun kautta. Iloitsen hänen matkastaan. Maailmalle ja itseen.

(Ja näpistelen tuttujen juttuja kirjoituksiini. Kuten on päivän sana.)


Eikä aikaakaan kun on joulu! Joulun väliyönä meillä on tärät. Menemme kotimaiseen karaookkeen. Urugyuain käynyt mies ja uruguyaistaan haaveileva nainen. Laulamaan 'Jäähyväiset aseille' ja... ja... mikähän se nyt olikaan... mikä sovittiin jo aikoja sitten....

Siihen saakka kaikkea hyvää, Unto, sinulle siellä Uruguyaissa!!!