Ei luista ei. Tai, no juu, suorastaan lipsuu, elämäkerran kirjoittajan suksi. Eli kynä.
Lukiessani tulin niin surulliseksi. En kaiken sen tähden, mitä Toivo Veikko Lavi lapsena ja nuorena miehenä teki. Kaikkea vähemmän ihailtavaakin. Vaikkakin hyvin inhimillistä. Vaan lavilogiksi itseään nimittävän kirjoittajan Matti Halmeahon takia, ja kustantaja Art Housen.
Halmeaho on tehnyt valtavan työn haastatellessaan asianosaisia ja penkoessaan arkistoja monien vuosikymmenten ajan. Mutta. Hän olisi voinut kirjata ylös kaiken, mitä sai selville. Sen jälkeen varsinaisen elämäkerran kirjoittamisen olisi voinut tehdä joku ammattilainen. Tai edes kustannustoimittaja olisi voinut käyttää punakynää ja ohjata selkeämpään ilmaisuun. Jos ammattikirjoittajan käyttäminen olisi ollut liian kallista. Mutta en malta olla ajattelematta, millaisen tarinan Lavi-fani Peter von Bagh olisi kirjoittanut.
Koko Vepan elämä olisi, kaikesta värikkyydestään huolimatta, mahtunut kolmeensataan sivuun, yhteen osaan. Nyt pikkufaktojen toistelu kymmeniä kertoja, edestakainen hyppiminen ajasta toiseen ja takaisin ilman logiikkaa, oli uuvuttavaa, vei terän koko jutusta. Voi voi. Pikkuasiat tekevät tarinan eläväksi, eikä niitä olisi tarvinnut jättää pois, mutta kymmenennennennennennen kerran sama asia ei enää huvita.
Voisihan tekstien sekavuutta selitellä analogialla: Vepan sekainen elämä - kirjan sekainen rakenne. Mutta se on kaukaa haettu, myönnän.
Kirjoittaja vesitti myös hauskan oivalluksensa laittaa lavilogi, siis hän itse, kommentoimaan sinne tänne sivun laitaan jotain sellaista, mikä ei varsinaiseen tekstiin sovellu. Nyt niitä oli liikaa, ja samantasoisia, jopa samoja sivuhuomautuksia oli itse tekstissäkin. Kyllä kustannustoimittaja on tarpeellinen henkilö, lukijan kannalta.
Tulipa vaan mieleen, että lavilogi halusi, amatööriyttään ehkä, tuoda itseään esille eikä antanut Vepan olla ainut päähenkilö. Mikä olisi meille ihailijoille riittänyt. Minua ainakaan ei Halmeaho kiinnosta kahta lausetta enempää, varsinkaan tämän jälkeen, vaan itse Toivo Veikko Lavi!
On harmillista, että niin myönteinen asia Suomen musiikkielämässä kuin Veikko Lavi, hänen kirjava tuotantonsa ja kiintoisa kotkalainen elämänsä jättää tällaisen jälkimaun. Minutkin 'Kun suksi ei luista' sai kirjoittamaan näin negatiivisia arvioita. Voi minua.
Voi Vepaa.
Kirjan lukemisen jälkeenkin ihailen edelleen sanallista taituruutta, terävää näköä ja itsenäistä huomiokykyä, joka Vepalle oli luontaista. Onneksi 'Elävässä arkistossa' on jäljellä Vepan haastatteluja, joista voi iloita. Iloita hänen kymiläisestä suoruudestaan, rönsyilystään, innostumisistaan, dramatiikantajustaan, sana-akrobatiastaan, elämänviisaudestaan, hauskuudestaan ja ihmisenkokoisuudestaan.
Ne vetoavat minuun, ymmärrätte kyllä miksi...
ps. Kiintoisia yksityiskohtia kirjassa olivat mm. että näyttelijät Eino Kaipainen (alunperin poliisi) ja Kullervo Kalske olivat kotkalaisia. Enpä tiennyt ennestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti