Jälleen kerran ikkunasta avautuva sää ei ole yhtään synkassa juhlan aiheen kanssa. Siis että olisi kevään juhla. On syksyisen harmaa Vappupäivän aamu. Sataa ja synkistelee.
Jälleen kerran ei tunnu missään. Että jätin koko juhlan juhlimatta. En mennyt edes teatteriin Wappupippaloita katsomaan, vaikka uskon ja tiedän, että se olisi ollut ääneennaurettavaa huvitusta. Munkit sentään ostin, kun niiden tuoksu (tai käry) tunki ovien raosta sisään jo eilen. Ortodoksikuorolaiset paistoivat alakerrassa munkkeja myyjäisiinsä jo aamuvarhaisesta lähtien eikä niitä voinut vastustaa. Iltateen kanssa ne maistuivat makoisilta.
Kuohuviinipullonkin ostin. Pistin sen varmuuden vuoksi viilenemään. Jos tulisi mieliteko tai tarve. Ei tullut. Jos sää olisi toinen, lähtisin lempiretkipaikalleni Kaupunginlammen rannalle kirjoittelemaan. Ja siemailisin onnellista, kuohuvaa ilolientä. Ilman aurinkoa se ei toimi. Joten ihan hyvä näin.
Voisin vaikka testailla tätä uutta identiteettiäni: "Yrittäjällä ei ole vapaata aikaa." Näin olen kuullut sanottavan. Ja tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole tehnyt töitä tänä ensimmäisenä kuukautena yötäpäivää. Nyt voisin sitä testailla. Nooh....
Olen ollut tämän uuden elämäni aikana viettämättä monta muutakin juhlaa. En joka kerta, mutta silloin kun siltä on tuntunut, tai ei ole tuntunut siltä. Että juhlituttaisi. Olen ollut viettämättä joulua, pääsiäistä, äitienpäivää, juhannusta, itsenäisyyspäivää ja mitä niitä pakkojuhlia onkaan. Niin, uuttavuottakin. Joskus olen ollut niin kuin ei koko juhlaa olisi ollenkaan. Joskus olen juhlistanut jotenkin pienesti, omalla tavallani, hyvältä tuntuvalla tavalla. Joskus juhlinut ihan asianmukaisesti, jopa suureellisesti. Mutta vain silloin, kun olen ollut sillä päällä. Aidosti. Kuten ystäväni Jari tapaa sanoa.
Monet kanssaihmiset ovat kauhistelleet juhlimattomuuttani. Varsinkin yksinäistä jouluani. Suotta.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu. Tuntuu että alvariinsa on joku juhla. Joulukin joka vuosi. Mitään pakkojuhlaa ei ehdi ruveta edes odottamaan, kun se jo on. Ja varsinkin se on ohi.
Jos olen viettämättä juhlapyhän, tai siis vietän sen kuin minkä tahansa vapaapäivän, niin en tunne menettäneeni mitään. Juhlia tulee ja menee. Olen viettänyt kaikenlaisia juhlia kymmenittäin (tai ehkä sadoittain) elämäni aikana. Onnistuneita ja ihania juhlia, ja niitäkin, jotka eivät ole piirtyneet muistojen kirjaan. Olivat ja menivät, jälkiä jättämättä. Ja niitäkin, joista jäi vähemmän hyvä maku. Siis pilalle menneitä. Vaikka onneksi muistini on armollinen, armollisesti huono, niin että muistan vain, että sellaisiakin on ollut, vaan en muista millaisia tarkemmin ottaen. Suurin osa juhlituista juhlista vaipuu ns. unholaan. Erityisiä jälkiä jättämättä.
Kun juhlii silloin, kun oikeasti juhlituttaa, juhlat tuntuvat juhlalta. Hauskaahan juhliminen on. Ja onneksi on juhlanaiheita. Poikaseni sanoi joskus aikanaan, että "Meidän äiti keksii kyllä aina jotain juhlan aihetta." Eli syyn yhdessä (tai yksin) skoolata ja syödä sachereita. Sellaisista juhlista pidän erityisesti. Joiden aihe on jokin juuri sillä hetkellä ajankohtainen ihana asia. Vaikkapa ystävän kohtaaminen. Tai virman perustaminen. Tai joku pieni ja vaatimaton tapaus, tai ajatus...
Voihan olla, että vielä sekin aika koittaa, että juhlin joka ainoan mahdollisen ja mahdottoman juhlan. Mutta nyt näin. Elämä on yhtä juhlaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti