Kohtasin Tarja Leskisen facebookissa. Kaverin sivulla. Hui, kun miä pelästyin. En tuntenut kyseistä Tarja Leskistä. Enkä itseäni Tarja Leskisenä. Enkä se enää olekaan.
Olen ollut pian seitsemän vuotta Tarja Kerttula. Alusta alkaen nimeni kanssa sinut. Tarja Leskinen ei kuulosta minulta. Nimi näyttääkin oudolta. Korkeintaan Juicen entiseltä vaimolta. Joka en ole.
Yhtä lailla säikäyttää, kun näen omia kuviani menneiltä vuosikymmeniltä. Varsinkin blondikaudelta. Kuka toi oikein on? En tiedä, en tunne.Milloin mennyt minäni muuttui fiktiiviseksi hahmoksi? Fiktioksi itselleni. Pitäisikö kirjoittaa muistelmat? Jotta muistaisin. Vielä kerran.
Olen kohdannut kirjojen sivuilla itseäni ennenkin. En ehken koskaan kokonaisena henkilöhahmona, mutta hänen puheissaan ja tekemisissään.
Ne ovat vaikuttavia hetkiä. Jotkut sellaiset kohtaamiset ovat saaneet minut jopa toimimaan. Kuten Pauline, Michael ja Alex Avioliiton lyhyessä oppimäärässä (Anne Tyler). Eroamaan.Tai vain tunnistamaan puolia, palasia itsestäni. Kuten Eeva Kilven teksteissä tai Pirkko Saision. Tai Tiina Pystysen. Kuvissakin.
Tai pätkiä, tapahtumasarjoja elämästäni. Kuten Arno Kotron runoissa. Ilman sinun rakkauttasi.
Olen itsekäs. Itserakas. Kun haluan lukea itsestäni. Peilata kirjoissa itseäni. Oppia itsestäni. Oppia elämään itseni kanssa. Yhä vain onnellista elämää. TarjaKerttulan elämää.
Olenko vähemmän valveutunut, kun minua eivät kiinnosta ns. tärkeät kirjat? Kuten vaikka uusin Sofi Oksanen. Joka on ansiokas ja hyvä. Uskon sen. Tai Tervon Layla. Vai oliko se edes tärkeä kirja?
Elänkö sumussa, nätin napani ympärillä, toisista ja maailmasta välinpitämättömänä?
En. Ja en. Olen tietoinen maailmassa tapahtuneista ja edelleen tapahtuvista pahuuksista. Vääryyksistä. Epäoikeudenmukaisuuksista. Kauheuksista. Kaikkia yksityiskohtia en haluakaan kuulla. Muistan vieläkin sen inhon, jonka valtaan jouduin lukiessani viimeisiä sivuja Henning Mankellin Kennedyn aivoista. Olisin mieluummin ollut tietämättä.
Minulla on ajatuksia, käsityksiä ja mielipiteitä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Ja mitä itsekunkin pitäisi tehdä, että sitä parempaa maailmaa kohti mentäisiin. Isommassa ja pienemmässä mittakaavassa. Tiedän paljon. Riittävästi.
En vain halua enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Millään tasolla.
Siinä mielessä en enää usko ihmisiin. Siis että todetessaan jonkin epäkohdan, he lähtisivät joukolla sen puolesta puhumaan ja toimimaan. Niin ei tapahdu. Ei työpaikoilla, ei harrastusporukoissa, ei naapurustoissa, ei kaupungeissa, ei tässä maassa. Ei tässä kuussa eikä myöhemminkään.
Paitsi joskus, jossain minun mielestäni epäolennaisissa tai jopa vastenmielisissä hankkeissa. Kuten vaikkapa estämässä vammaisten tai maahanmuuttajien asuttamista naapurustoon. Sellaisia hävyttömyyksiä jotkut ajavat. Julkisesti.
Siinä mielessä uskon edelleenkin ihmiseen, että aina silloin tällöin joku lähtee muuttamaan itseään ja sitä kautta lähipiirinsä elämää. Heidän oma olemisensa muuttuu onnellisemmaksi ja paremmaksi, ilman että kukaan siitä kärsii. Päin vastoin. Muutaman muunkin elämä voi pareta. Tai saada evästystä, kannustusta omempaan, parempaan pyrkiessä. Mutta laajemmalle se ei kanna. Vain yksi ihminen kerrallaan voi lähteä sille tielle. Parantua.
Siitä muodostuu kuitenkin jonkinlainen joukko. Joukko omien elämiensä tommyhellstenejä ja tarjakerttuloita. Omaksi itsekseen tulleiden. Pienten ihmisten pieni joukko. Soluttautujien joukko. Tekemässä pientä hyvää. Itselleen ja ehkä himpun jollekulle toisellekin. Joskus.
Se riittää. Parannukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti