Eräs ihminen oli pitänyt salassa asiaa, joka tulisi vaikuttamaan moniin. Kun se paljastui, hän nauraen kertoi saaneensa kommentteja hyvistä näyttelijänlahjoistaan. Puistatti. Salailu. Puhumattomuus. Jollakin verukkeella. Se on minun käsitykseni mukaan epäkunnioittavaa käytöstä kanssaihmisiä kohtaan. Tuohdun sellaisesta mielessäni, ja välillä vähän ääneenkin. Kukaan meistä ei halunne tuntea itseään arvottomaksi.
Ihmisistä, jotka näyttelevät elämäänsä, tuli mieleen filosofi Pekka Himanen. Jonka teräviä ajatuksia nykyihmisistä olin kuulemassa tähän aikaan vuonna 2007. ESR-projektikauden päättäjäisjuhlassa Finlandia-talolla.
Kirjoitin Himasen ajatuksia ylös sen minkä ennätin. Ja olen palannut niihin monta kertaa. Mikä on harvinaista. Niin monta tyhjääkin tyhjempää esitelmää olen kuullut urieni aikana. Himasen pohdiskelu oli asiaa.
Himanen totesi monien ihmisten näyttelevän itseään. Hän puhui 'ihmisten tilanteessaolonäytelmästä', joka ilmenee niin, että olen olevinani tilanteen tasalla, vaikka olenkin ihan pihalla. Esimerkkinä hän mainitsi talousuutisia telkkarista seuraavat tavalliset ihmiset, joille talouselämä on oikeasti aivan vierasta. Silti työpaikan kahvipöydässä esitetään, että se kiinnostaa ja että ymmärrän siitä jotain, tai paljonkin. Himanen sanoi sitä 'munauksenestostrategiaksi', 'moitteettoman oleskelun kulttuuriksi'.Ollaan tietyissä tilanteissa niin kuin kuvitellaan, että pitää olla. Hän kertoi esimerkin juustotiskiltä. Asiakas ostaa Parmiggianoa, kun sillä tavoin voi ilmoittaa, että on nimittäin tullut syötyä aika monenlaisia juustoja ja kun myyjä kysyy, onko tämä sopiva pala, sanotaan, että vähän isompi, kun pitää osoittaa, että on rahaa millä ostella. Em. kulttuuri perustuu häpeälle, se rajoittaa meitä ja ajaa meitä tuohon moitteettomaan oleskelun esittämiseen. Joudumme näyttelemään itseämme.
Edellä mainittu salailu, kertomatta jättäminen saa minut puolustamaan avoimuutta elämänarvona. Muistan ne ajat, kun murrosikäiset lapseni ripittivät minua siitä, että perhe-elämämme on yhtä helvettiä, kun aina pitää kaikesta keskustella. Edellississä viroissani olin avoimuudenpolitiikasta niin tohkeissani, etten olisi pistänyt hanttiin, vaikka työhuoneessani olisi ollut jatkuva kameravalvonta. Uuden elämäni alkuvaiheissa julistin elämäni olevan täysin avointa. Ettei minulla ole mitään salattavaa. Jos joku tohti sitä epäillä.
En tarkoita, että tuollaiseen kiihkoiluun tarvitsisi kenenkään ryhtyä. Minun tapani on käydä aina äärilaidoilla ennenkuin löydän sen kultaisen keskitien. Luulen, etten itse kovinkaan paljon enää näyttele mitään. Ja jos joku sellaista minusta huomaa, olkoon vapaa minulle siitä huomauttelemaan. En halua olla oman elämäni näyttelijä. Vaikka pääosassa haluankin olla, stagella, en kulisseissa. Mutta dokumenttifilmissä. Tai hyväntahtoisessa ei-kaupallisessa omanelämän tositeeveessä. Käsikirjoittamattomassa.
Minun maailmassani avoimuus on parempi vaihtoehto kuin salaaminen, osatotuuksien kertominen saatikka valkoiset valheet. Kaikissa ihmissuhteissa. Niin työyhteisöissä kuin yksityiselämässäkin. Kun kertoo jotain mullistavaa, kipeää, hämmentävää tai tunteita herättävää, se tarkoittaa, että on otettava vastaan kaikenlaisia reaktioita. Siihen meillä ei ole aina kykyä. Vaikka asemammekin sitä edellyttäisi. Salailun pahin seuraamus - sillä kaikki tulee ilmi aikanaan, tahdoimmepa sitä tai emme - on kunnioituksen menettäminen. Siedämme toisiltamme paljonkin, myös sellaista, mikä ei tunnu hyvältä. Jos meihin luotetaan, että olemme täyspäisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät kyllä, vaikeatkin ratkaisut.
Olisin äkkiseltään valmis vetämään yhtäläisyysmerkit kahden erisuuntaisen avoimuuden välille. Jos olemme avoimia toisille, olemme avoimia itsellemmekin ja vice versa. Eli jos salailemme muilta asioita, saatamme valhetella myös itsellemme. Että meidän olisi helpompi hyväksyä tekemisiämme. Kun uskomme tekosyitä ja selityksiä sille, miksi minun on salattava setaituoasia. Emme taida aina uskaltaa kuunnella omaa itseämme, sitä mitä oikeasti ajattelemme, haluamme.
Suhteellinen avoimuus tuli silmilleni myös toissapäivänä. Vähän samaan tapaan kuin viime keväänäkin. Tapasin ihmisen, joka esitti asiat hieman toisin kuin ne itseasiassa olivat. Hän antoi minulle kuitenkin johtolangan ja kehotuksen seurata sitä. En osannut (lue: halunnut) epäillä mitään. Pahoitin tietenkin mieleni, kun totuus valkeni. Kyseinen ihminen oli mielestään toiminut hyväksyttävällä tavalla, kun antoi vihjeen jossain määrin toisenlaisesta totuudesta. Tyyliin tarkoitus pyhittää keinot.
Jäin miettimään, onko näin. Ja jos niin miksi. Onko tapaus ainutkertainen vai kyseisen ihmisen tapa toimia. Olisi joskus niin suloista uskoa valkoisiin valheisiin.Ja onhan näitä nähty. Valikoituja totuuksia kertovia ihmisiä. Ja heidän kanssaan on eletty ja elellään. Ihan vapaaehtoisesti. Mutta se, että heidän tapansa tuntee, helpottaa kanssakäymistä. Ja valintaa, kuinka kauan ja missä määrin sitä sietää. Jos on sietääkseen.
Useimmiten valitsen itse avoimuuden. Hyvien kokemusten tähden. Vaikka senkin olen oppinut, ettei kaikkea tarvitse sanoa aina ääneen. Joskus sanomatta jääneet asiat menettävät merkityksensä hyvinkin pian. Pienissä asioissa. tai sellaisissa, joihin ei voi vaikuttaa. Eli parempi oli olla sanomatta. Joskus näetsen ihmiset ihan osoittelemattakin tajuavat asioita, heh.
Eläköön Hercule Poirot, joka puolustaa ja vaalii totuutta! Asioiden ajallaan sanomista. Vaikka saakin tyydytyksensä ja leipänsäkin siitä, että salaisuuksia on. Ratkottavaksi. Mutta arkiseen arkeen niitä ei kaipaa.
(Ai niin, HP taitaa ollakin fiktiota. Mitä taas PH ei ole. Hmm...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti